Kate Quinn: Metsästäjätär

Syksy 1945

Altaussee, Itävalta

Hän ei ollut tottunut siihen, että häntä jahdattiin.

Hän ei ollut koskaan käynyt Nürnbergissä, mutta hän tunsi miehet, joita siellä syytettäisiin. He kaikki olivat tuhon omia. Rikoksia rauhaa vataan. Rikoksia ihmisyyttä vastaan. Sotarikoksia.

Minkä lain mukaan? hän halusi kirkua ja hakata nyrkeillään kaikkea epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Millä oikeudella? Sota oli kuitenkin ohi, ja voittajat olivat saaneet oikeuden päättää, mikä oli rikos ja mikä ei. Mikä oli humaania ja mikä ei.

Se oli humaania, hän ajatteli, se mitä minä tein. Se oli armeliasta.

Piileskele varjoissa, kunnes he unohtavat sinut.

Kate Quinnin teos Metsästäjätär (The Huntress, HarperCollins 2020,  suomennos Päivi Paju) vei minut jälleen kerran toiseen maailmansotaan, mutta tavalla, jossa oletin kaiken olevan fiktiota. Olen aikaisemmin lukenut Quinnilta Koodinimi Alice. Kun olin lukenut Metsästäjättären kaikki 669 sivua, sain kirjan tarinalle yllättävää painoarvoa: Painavasti faktaa. Turhaan mietin, että tämä on mahdottomampaa kuin Mengelen pako amerikkalaisten pidätysleiriltä, sillä toinen maailmansota piti sisällään maailman uskomattomimman katastrofin ja tarinoita riittää. Luettuani kirjan lopun, tiedän nyt missä kirjailija käytti kuvitteellisia hahmoja ja kuka oli kukin. Suurin osa oli tapahtunutta eli kun vaikka venäläiset naisten miehittämät yöpommittajalaivueet iskivät saksalaisiin kohteisiin, sotilaat kuulivat koneiden liidon kuin noitien luutien suhinana. Siitä he alkoivat kutsua näitä die Nachthexen. Yksi kirjan voimallisimmista kertojista on pommittaja Nina Markova. Tarinan kaksi muuta naista ovat natsisotarikollinen Lorelei Vogt eli die Jägerin, joka vaihtoi useaan kertaan nimeään. Hänkin teki tavallaan ’mengelet’ eli onnistui pääsemään Yhdysvaltoihin väärän henkilöllisyyden turvin. Hänen rikoksensa oli niin kavala ja luonteensa kuin paholaiselta. Quinn onnistuu hänen kuvaamisessaan todella vaikuttavasti. Die Jägerin saa kuitenkin peräänsä syystä jäljittäjät, joista sotakirjeenvaihtaja Ianilla on mitä suurin syy löytää hänet. Naisten myötä siirrymme itäisimmästä Siperiasta yöpommittaja Ninan kanssa Neuvostoliiton ja Puolan kautta Bostoniin pieneen antiikkiliikkeeseen, jonka omistaja on juuri avioitunut uudelleen ja tarinaa kertoo tytär Jordan.

Aikahypyt ovat selkeät ja todella kiinnostavat. Miten muuten olisin voinut kuin kulkea 1950 luvun Salzburgissa, jossa asui eräs, joka tiesi. Tuntui oudolta löytää tuttuja kohteita, joiden joukossa, hyvin likellä, missä olen käynyt, asui eräs Frau...Hän saa joskus harvoin kirjeen kaukaa...Lorelai piiloutui aluksi Altausseehen Vera Eichmannin suojiin, mutta Vera halusi vain poikineen seurata miestään uuteen elämään. Siis Salzburg, Köln, Altaussee, Wien, Boston...viisikymmenluvulla. Moskova sitä ennen ja kohtalokas tapaaminen, josta vyöry alkoi.

Kirjan fantasiamaisuus voi syntyä osin siitäkin, että mukana on käytetty vanhoja tarinoita. Kirjailija kertoo:

Massachusettissa ei ole Selkiejärveä, mutta Altaussee, Rusalkajärvi ja Baikaljärvi ovat täysin todellisia. Tämä tarina syntyi ajatuksesta järvistä, vesinymfeistä, joita järvissä kerrotaan asuvan ja kolmesta hyvin erilaisesta naisesta, jotka tarinan alussa ovat hyvin erilaisilla rannoilla. Tarvitaan päättäväinen englantilaismies ja hänen juutalainen kumppaninsa, jotta näiden kolmen naisen välille löytyy yhteys, ja se johtaa heidät kenties sykähdyttävimpään seikkailuun kuin oikeat natsien jäljittäjät yleensä kokivat. Mutta niin muusa tarinan minulle antoi, ja minä väitän harvoin vastaan muusalle.

Tämä on historiallinen romaani, jonka faktat löytyvät tarkasti kirjan lopusta. Tämä kaikki on ollut mahdollista tapahtua. Tarinan kaari on Itruskista Bostoniin. Tunne on pelkoa, vihaa, intohimoa ja lopulta rakkauttakin. Niin se oli oikeassa elämässäkin. Suurin on kuitenkin kostonjano...tarve saada murhaajat oikeuden eteen.

Näetkö sumun nousevan järveltä? Näetkö pienen tytön laiturilla seisomassa katsoen järveen? Hänen nimensä on Ruth ja hän rakastaa kaikkein eniten viulunsoittoa. Hän on siinä ja tarttuu soittimeensa, kuuletko miten taitava hän on? Hän saa vesienhaltijatkin pintaan väreilemään soittaessaan tuutulaulua, jota hänen äitinsä oli soittanut hänelle niin kauan sitten ettei Ruth muista kuin melodian, mutta se riittää. Muistamiseen.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjojen kuisketta