Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Shirley Fallsin pikkukaupunki läähätti armottoman helteen kynsissä. Vaatteet tarttuivat hikiseen ihoon, maissit nuokkuivat matalimpana kuin ikinä, kireys valtasi mieliä, vähän aikaa sitten kauniin vihreät puut näyttivät pölyisiltä, linnutkin läähättivät varjoa etsien ja joen haju toi mieleen pyytää armoa korkeammilta voimilta tämän kidutuksen lopettamiseksi. Helteestä sikisi karkeaa huumoria, liiallista limonadin juontia ja kuka ikinä uskoisikaan, armotonta himoa riisua itsensä alasti jonkun nuoltavaksi. Ei tokikaan tehtaan johtajan sihteeri Isabelle Goodrow, joka salaa ihaili keltahampaista pomoaan Avery Clarkia, ei Isabelle. Hän istui kirjoittamassa koneellaan puhtaaksi toimeksiantoa kuin mikään maallinen ei koskisi häntä. Aina yhtä huoliteltuna, toimiston kähinöistä piittaamattomana. Suorastaan eleganttina.

Elizabeth Stroutin esikoisteos Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle, Tammi 2020, suomennos Marja Haapio, ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi Otavan julkaisemana 2001) onnistui jälleen kerran yllättämään, vaikka luettuani Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Olive Kitteridge, olin kouliintunut odottamaan Stroutilta mitä vain. Nimeni on Lucy Barton nousi ilmestymisvuonnaankoko lukuvuoteni kolmanneksi parhaaksi, joten olin valmistunut kohtaamaan jo tutun stroutilaisen armottomuuden. Tiettyyn rajaan voit sisulla ja hammasta purren selvitä, mutta aivan varmasti tulee seitsemäs aalto vieden unelmilla ja sisulla rakennetun mukanaan. Pikkukaupungin tyttö ei ollut poikkeus. Uutta elämää Shirley Fallsista tyttärensä Amyn kanssa hakemaan tullut Isabelle Goodrow esiintyy leskenä ja omaa menneisyyttään toistaen rakentaa huomaamattaan itselleen ahtaan roolin, johon eristää sekä itsensä että rakkaan, kohta kuusitoista vuotta täyttävän Amynsa. He asuvat pienessä vuokratalossaan kuin aikanaan Isabelle äitinsä kanssa pitkien, puuduttavien sunnuntai-iltapäivien tunnelmissa. Kaikki toistuu, vaikka Isabelle oli päättänyt aivan muuta. Isabelle on stroutilaisuuden ylistys huomaten kaiken pikkutarkasti. Kaikki merkitsee. Miten hiuskiehkura kääntyy korvan takana, miten Amyn silmissä vilahtaa pelko, näkyykö hampaissa huulipunaa, miten valo siirtyy huoneissa ja antaa armon nousta yläkertaan omaan huoneeseen seurustelemaan omien pelkoa aiheuttavien ajatustensa kanssa. Isabelle ei ole ikinä rento. Heillä ei koskaan käy ketään. He käyvät yhdessä vain kirkossa. Joskus harvoin ostoksilla ja leivoksella. Isabelle turtuu konttorin naisten riitelystä, helteestä, pettymystä herättävästä tilastaan, jossa hänelle ei löydy kumppania sekä myös omista salaisuuksistaan menneisyyttä koskien.

Jos Isabelle olisi edes osannut kuvitella jotain kiltistä Amystaan, mutta kun ei. Hän lukee vain kauhuissaan uutisjuttua, jossa lähikaupungissa on kadonnut teinityttö. Amy myötäilee äitiään, jota myös säälii. Äiti on tehnyt yksinäisyydestään vaatimatonta esittävän itseriittoisuuden kuplan ja sinne hän haluaa vetää myös Amyn. Aikuinen nainen, äiti, unohtaa teinihormonit ja Amyn herkkyyden, jos vain tulisi joku ja…Amy alkaa viipyä koululla pitkään. Hän kertoo ottavansa milloin lisäopetusta matematiikassa, milloin auttavansa heikompia oppilaita, milloin olevansa ystävällään Stacylla, joka sattumoisin on raskaana! Isabelle hätkähtää tätä tietoa, mutta helle estää ajatuksia kohtaamasta menneisyyttä. Hänellä ei ole hajuakaan, miten Amy alkaa elää erillistä elämäänsä opettaja Robertsonin saattaessa tätä matematiikan sijasta kohtaamaan ’chiaruscuron’, valohämyn, sekä oman uskomattoman halunsa tätä erikoista miestä kohtaan. Miestä, joka ei painosta, ei pakota, vain näyttää Amylle sen, mikä jo kauan on hehkunut tämän ujon olemuksen uumenissa. Siinä, josta R. sanoo: ”Sinä näytät ihan kuusipeuralta.” Stroutin kertomana kaikki saa tässä ylleen tähtisumun eikä voi kuin ihmetellä hänen kykyään hienovaraisesti, mutta kaihtamatta kuvailla eroottisen heräämisen hetkeä. Hetkeä, jolloin Amysta kuoriutuu hän itse. Hän, joka avautuu muulle kuin teinipojalle. Kunpa hän olisi tiennyt enemmän äidistään…

Sade lankeaa lopulta ja sitä kestää puolitoista viikkoa. Lähestytään syyskesää. Vaikertajakyyhkyt kujertavat ja tuhatkaunot hehkuvat. Tragedia on halkaissut monen elämän. Kukaan ei ikinä unohda, miten paksu Bewin laulu kaikui vessasta: ” Sä oot kuin munkki eilinen, ja mä kuljen huomiseen…”