Venla Hiidensalo: Suruttomat

Tuntuu yhtä aikaa hienolta ja rikolliselta kävellä ensi kertaa sisään Miljoonapalatsin narisevista ovista ja nousta marmoriportaat ylös. Ylhäältä lasi-ikkunoista tulvii valoa ja askelilla on harras kaiku. Edelläni jonottavat tytöt sukivat hermostuneesti hamettaan ja puristavat laukkua. Kun tulee minun vuoroni astua sisään ovesta, annan valon osua kasvoilleni ja nostan leukaani.

Ojennan 26 markan lukukausimaksun ja 6 markan mallimaksun kanslistille, ja minut kirjataan sisään kouluun.

Astelen portaat alas hitaasti ja toivon, että joku odottaisi minua alhaalla ja jakaisi tämän pakahduttavan riemun. Näen itseni äkkiä ulkopuolelta niin kuin katsoisin kuvajaistani. Olen tyttö joka vielä omistaisi kaupungin. Olen tyttö, jonka leninki on teetetty öiden silkistä. Olen tyttö, joka astuu palatsin jokaiseen saliin ilman että mikään osuu häneen.

Silloin jalkoihini tipahtaa paperipallo. Nostan katseeni ja kohtaan portailla edessäni seisovan pojan katseen…Kasvot ovat kauniit: lähes mustat kulmat, suora nenä ja huulissa pehmeä amorinkaari, kalpea iho, sileä leuka. Viitan alta pilkottavan paidan hihoissa on väritahroja…

Venla Hiidensalon teos Suruttomat ( Otava 2021) on pakahduttava naistaiteilijakohtalo. En ole ennen lukenut Hiidensaloa, mutta mikä uskomattoman tiheä tunnelataus tähän kirjaan onkaan saatu ilman ’huutamista’. Kuin helppo ja itsevarma siveltimenveto, mutta vain vahvoilla väreillä, sillä kirjamme naistaiteilijaksi aikova itsevarma nainen, Helmi Vartiainen, on koloristi. Mikään haalea ei ole häntä varten. Ei myöskään mikään kesy ja siitä ehkä alkaakin tarinan kipein roso: Hän rakastuu taiteilijaksi aikovaan Tyko Salliseen osaamatta erottaa toisistaan henkistä, rikkovaa julmuutta ja rakkautta. Helmi, Sortavalan tyttö, luulee rakkaudeksi sitä, mikä on aivan jotain muuta. Hän uhraa rakkaudelle pakotettuna oman lupaavan uransa ja tekee sen silloinkin, kun olisi vielä voinut saada stipendin Pariisiin, mikä olisi ollut tuhkimotarina, jossa todellinen lahjakkuus olisi saanut oikeutuksensa. Koen joka-aamuisen saapumiseni tähän toimistokirjastooni ja näen aina ensimmäiseksi kuvanveistäjä Camille Claudelin tumman katseen. Olen laittanut Anne Delbéen kirjan niin, että naistaiteilijakohtalot aina Auguste Rodinin oppilaasta ja rakastajasta Camillesta virtaavat lävitseni kuin kuuma laava. Hän on minulle kaikki ne naiset, joiden uran miehet tavalla tai toisella tuhosivat. He ovat Helmi Vartiainen ja tuhannet, tuhannet muut, jotka koskaan eivät saaneet aueta täyteen kukkaansa, tuskin nupulle ehtivät, kun heidät joko suljettiin miehen sanalla mielisairaalaan tai tuhottiin muilla tavoilla. Usein molemmilla, jolloin uhrista ei enää ollut nousijaksi, miesten uran uhmaajaksi tai sen ylittäjäksi. Paremmaksi!

Tykon mielestä naisen tehtävä on palvella miestä sekä olla lapsi rintaa imemässä. Ha saavatkin kaksi lasta, Tirsun ja Tajun. Sallinen tekee vaimolleen teoista pahimman eli ryövää lapset äidiltään eri tavoin, mutta peruuttamattomasti. Tirsu syntyy Sortavalassa Helmille hänen siskonsa avustamana. Vaikka sisar ja isä kuinka pyytävät Helmiä ja lasta jäämään, mikään ei auta, kun Tyko ilmestyy maisemiin. Tyko vie lapsen niin kauas, että Helmi ei sinne yllä eikä edes tiedä silloin, missä lapsi on. Vasta eräs sähkösanoma Tykon ystävälle, joka säälii Helmiä ja yrittää auttaa, valaisee kaamean totuuden.

Rinnakkaiskertomuksena kuljetetaan Tajun tarinaa. Taju lähtee aikuisena Sortavalaan kirjoittamaan isästään ja hänestä, mutta vaikka minkä tekee, paperi haluaa tulla täyteen äidistä:

Tuntia myöhemmin Taju tajusi kirjoittaneensa jälleen vain äidistä. Äiti oli hiljaisuus, jonka hän yritti sanoilla täyttää. Kirjoitti hän sitten mistä tahansa, hän kirjoitti lopulta äidistä.

Tajulle Sortavalasta tulee menneisyyttä avaava kokemus, sillä Helmin sisko ei ole unohtanut. Uusi lehti kääntyy, mutta Helmille ei elämä suo hyvitystä. Aika kiitää ja vie mennessään tuntemattomaan.

Mitä meistä jää? Valon ja varjon leikki, sanat jotka joku kirjoitti hiilellä seinäpaperin alle, valokuva, jossa olemme enää parilla lauseella kerrottava tarina.

Kirjansa jälkisanoissa Venla Hiidensalo toteaa näin:

Tämä tarina on minun tulkintani, ja kaikki siinä on suodattunut kokemusmaailmani lävitse. Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.

Minäkin annoin suodattua. En salli miehille jotka vihaavat naisia mitään. Siksi tästä kirjasta puuttuu sen maalauksen nimi, josta Helmin mies oli kuuluisin. Olisipa Helmi osannut heti tulkita kuvansa esittävän hänen tulevaisuuttaan julman miehen uhrina.

Lukekaa tämä kirja kaikkien niiden naisten muistolle, jotka pakotettiin varjoihin ja vaarallisille kujille sen sijaan, että olisivat saaneet ansiosta loistaa menestyksen parrasvaloissa!

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie ja sieltä löydät muita tästä kirjasta bloganneita.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa