Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Järkyttävä tragedia sinkoaa perheen lapset asumaan internaattiin ja käymään siellä koulua. He ovat aina olleet hyvin erilaisia, mutta silti kuin kolme olisi yksi. Vanhempina Marty ja Liz pääsevät samaan rakennukseen, kun taas nuorin Jules joutuu siskoistaan erilleen. Toki he näkevät toisiaan lomilla ja vapailla, mutta Jules rakentaa menetyksistään yksinäisyyden aidan ympärilleen. Eikä mikään jää tähän, sillä kun hän rakastuu luokassa viereensä istuneeseen punatukkaiseen Alvaan ja tämä häneen, tulevaisuus ei kerro onko Alvasta karkottamaan tai rakentamaan yksinäisyyttä. Jollakin mystisellä tavalla he kohtaavat toisissaan peilikuvansa ja juuri siksi mikään ei ole yksinkertaista.

 Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin ensimmäinen suomennettu teos Yksinäisyyden jälkeen (Wom Ende der Einsamkeit, Aula&co 2021, suomennos Raimo Salminen) vei minut niihin vuosiin, jolloin kotimaani oli saksalainen kirjallisuus. Toki nuori polvi kirjoittaa omat aikakautensa, mutta se jokin Wellsin tekstissä olisi paljastanut kirjoittajan kotimaan. Saksalainen patriarkaatti on keventynyt, naisten asema aivan eri, mutta ei mikään ihme, tutut yksityiskohdat, vain nuoruuden pohdinnoilla kastetut. Kaiken yksinäisyyden ja runsaiden keskustelujen välit ovat niin odottamattomat, etten luettuani kokenut ihmeeksi kannessa olevaa John Irvingin lausetta: ”Yksinäisyyden jälkeen on koskettava ja ansiokas teos."Viimeksi olisin tähän Irvingiä odottanut, mutta kirjan luettuani, kaiken koettuani tajusin. Mitähän Edmund de Waal olisi tähän kirjoittanut, sillä hänen kirjassaan Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, isä sinkauttaa lapsensa Odessasta tarkoituksella ympäri maailmaa.

Kirja tulvii houkuttavia sitaatteja ja paljastavia keskusteluja, Kierkegaardia ja Rilkeä ei ole unohdettu ja Nangijalakin vilahtaa tarinassa. Nuori, kirjailijuudesta haaveileva Jules tulee Alvan kautta kokemaan elämänsä suurimman murroksen. Tai jopa murtumisen. Alvalla ei ole aikeitakaan asettua asumaan Julesin luo, kun se lopulta on mahdollista. Sen sijaan hän petaa heille hataraa vuodetta vuosien päähän:

Sitten hän sanoi vakavaan sävyyn: ”Kuule, minun täytyy varoittaa sinua. Kun olen kolmenkymmenen eikä sinullakaan ole, haluan niitä sinulta. Olisit hyvä isä, siitä olen ehdottoman varma.”

”Mutta se vaatisi, että meidän on ensin mentävä sänkyyn.”

”Paha juttu, mutta kestäisin sen kyllä.”

”Niin sinä ehkä. Mutta kuka sanoo, että minä olisin valmis siihen?”

Sanomattakin on selvä, että he eivät mene vuosikausiin sänkyyn toistensa kanssa ja Jules lohduttelee isältään oppimalla mantralla, että ystävyys, elinikäinen ystävyys, on rakkautta tärkeämpää. Alva katoilee sinne sun tänne pitkin maailmaa, kunnes törmää kohtaloonsa Venäjällä, josta he siirtyvät Sveitsiin. Herra Romanov on kirjailija ja paljon Alvaa iäkkäämpi, mutta eihän se alussa haittaa…

Kirja on ihmissuhderomaani sisaruksista ja näiden kasvusta toisistaan erilleen ja sitten joskus taas yhteen. Liz on levoton liekki, joka ei halua ajatellakaan sitoutumista. Vahinko vain, että hänen veljensä Martyn paras ystävä Toni kärsii hullusta rakkaudesta ja sietää Lizin kiusaa, jossa tämä aina jättää oven vähän raolleen. Kun iloisesta Tonista sukeutuu hiljainen varjossa seisoja, Marty vaatii joko ottamaan tai päästämään Tonin, mutta Liz viis veisaa. Kaikesta huolimatta Toni on sisarusten, heidän jokaisen, paras ystävä. He kutsuvat itseään maailman yksinäisimmiksi sisaruksiksi, jotka kaikki jakavat saman parhaan ystävän. Best-friend-sharingiksi. He jopa suunnittelevat huvikseen Tonyn vuokraamista heidän kaltaisilleen ihmisille.

En missään nimessä aio spoilata, mitä tapahtuu, mutta lupaan, että paljon tapahtuu. Benedictin tyyli kertoa on kuitenkin saksalainen, mutta ilman kollektiivista syyllisyydentuntoa toisen maailmansodan tapahtumista. Nyt esiin niin kirjallisuudessa kuin muissakin yhteyksissä, nousee sukupolvi, jonka ei tarvitse enää kantaa menneisyyden traumoja mukanaan. Uskon, että jopa Marcel Reich-Ranicki olisi ollut tyytyväinen nuoren miehen tarinaan. Nautin todella huomata sisarusten muutokset niin henkiset kuin ulkoiset. Taas kerran olisin halunnut olla pitkän saksan lukija, mutta kun en ole. Minä vain harrastelen sitä. Saksankielinen kirja ei ole vieressäni, mutta jollakin oudolla tavalla koen Raimo Salmisen olleen juuri oikea suomentaja Wellsille. Sivuliepeessä Wells näyttää niin nuorelta, mutta silti tämä tarina…das ist genau für mich. Ja monelle muullekin, koska teosta on käännetty jo 37 kielelle ja myyty yli1,5 miljoonaa kappaletta.

Elämä ei ole nollasummapeliä. Se ei ole meille mitään velkaa, ja asiat menevät niin kuin menevät. Toisinaan oikeudenmukaisesti, niin että kai käy järkeen, toisinaan niin epäoikeudenmukaisesti, että asetamme kaiken kyseenalaiseksi. Riisuin kohtalolta naamion ja löysin sen alta vain sattuman.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön!   Mai/Kirjasähkökäyrä  ja Kirjojen kuisketta