Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla

Sodilla on hintansa ja niiden maksatus ei pääty sotien päättymisiin. Jäljelle jää niin paljon muuta. Menehtyneitä, raajarikkoja, vihaa, kaunaa ja sitten sitä, mikä ei aina näy kaikille: särkyneitä mieliä. Kun on elänyt nuoruutensa lukien Vietnamin sodasta ja kuulunut porukkaan, joka näki kaukaakin sen jäljet, lauloi aamuun asti Dylania "How many seas must white dove sail/ before she sleeps in the sand?/ Yes, and how many times must the cannonballs fly/Before they're forever banned? / The Answer my friend...", voi yllättyä kohdatessaan siitä jotain uudestaan Alaskasta kertovassa kirjassa vuonna 1974. Olin niin kiinnostunut tästä Alaska -tarinasta, että päätin laittaa sen itselleni kuusen alle, mutta en malttanutkaan...

Kristin Hannahin upea teos Alaskan taivaan alla (The Great Gone, WSOY 2021, suomennos Marja Helanen) vie meidät käytännössä maailman toiselle laidalle, sinne missä maa, taivas ja meri ovat tehneet liittonsa ettei Alaskaan jää niitä, jotka eivät sinne sopeudu. Kuka sinne haluaisikaan, kun talvi alkaa pahimmillaan tuntua jo elokuussa? Ei ole sisävessoja ja pitää käydä ulkohuussissa pitäen aina ääntä nälkäisten mustakarhujen varalta? Kaikilla tänne tulleilla on repuissaan kipeitä asioita, joita he pakenevat. Erikseen ovat alkuperäiset ja vauraammat, toisaalla kipureppujaan kantavat. Vietnamin sota on ohi, mutta Coran aviomies Ernt ja Lenin isä, ei saa rauhaa. Hän kärsii vakavasta posttraumaattisesta stressistä jäätyään vangiksi vuosikausiksi. Hänen paras ystävänsä Vietnamissa oli kotoisin Alaskasta, jonne tosin ei ikinä enää voinut palata. Ystävyydestä jäi kuitenkin outo kiitos: Ernt sai kirjeen, jossa hänen kerrottiin perineen tontin ja talon aivan Alaskan periltä, sieltä missä maa katoaa. Tämä oli kuin unelmakutsu Erntille, jonka mielialat vaihtelivat niin, että perhe sai muuttaa koko ajan ja samalla pelätä Erntin vaihtelevia kausia. Osa Erntistä eli edelleen Vietnamia.

Koko pitkän ajomatkan rannikkoa pitkin isä oli loistavalla tuulella. Hän myös lupasi, että hän ei ole enää Alaskassa hankala ja vihainen, aina vain hyväntuulinen. 

"Me onnistuttiin, Punapää." Isä tuli hänen viereensä ja laski kätensä hänen olalleen. "Land's End. Homer, Alaska. Ihmiset tulevat kaikkialta täydentämään varastojaan. Tämä on ikään kuin sivistyksen viimeinen linnake. Täällä kuulemma maa loppuu ja meri alkaa."

Koko perhe on vaikuttunut villistä kauneudesta ja Leni valokuvaa ahkerasti. Heillä oli vielä tovi matkaa, sillä heidän kohteensa Kaneqin oli vuorten mantereesta erottama. Tarvittiin venettä tai lentokonetta. Tuntui kuin Alaska olisi odottanut Coraa:

Trumpettilahkeiset lantiofarkut ja pitsikoristeinen toppi yllään kalpeakasvoinen ja vaaleahiuksinen äiti näytti aivan kuin tuon seudun viileistä väreistä veistetyltä enkeliltä, joka oli laskeutunut rannalle, jolle häntä odotettiin. Hänen naurunsakin tuntui kuuluvan sinne, se oli kuin kaikua tiu'uista, jotka helisivät tuulikelloissa kauppojen edessä. Vilpoinen tuuli painoi topin äidin liivittömiä rintoja vasten...

Alaskan taivaan alla on sellainen kirja, jota kutsun suureksi lukuromaaniksi. Ajanjaksoja on kaksi, 1974 ja 1978. Niihin mahtuu Alaskan todellisuus, jota määrittää rankka ja pitkä talvi. Kesät ovat lyhyitä ja työntäyteisiä. Silloin kerätään ja kasvatetaan elantoa talveksi. Pitää osata metsästää ja pitää osasta puolustaa itseään. Kukkeinta on yhteisöllisyys, sillä vaihdantatalous on kunniassaan ja uudet tulokkaat otetaan vastaan lämpimästi. Se miten Hannah tätä kuvaa tulee osin hänen omista sukujuuristaan johtuvaa, vaikka kirja onkin fiktiivinen tarina, niin Alaska on Alaska.

Kirjan kertomus on monipolvinen niin rakkaudessa kuin raakuudessa, niin ihmisten kuin Alaskan. Alku vaikuttaa rötisköstä asumuksesta huolimatta lupaavalta ja kaikki väräjää pitkissä kesäpäivissä ja uusissa tuttavuuksissa. Leni oppii ampumaan, valas kaataa kanootin, nousuvedet ovat arvaamattomia ja marskimaa kouluttaa seuraamaan luontoa. Kaikkialla kuitenkin äidin savukkeen tuoksu ja joinakin iltoina hänen tuttu parfyyminsä, sillä täällä osataan juhlia. Talven julmuus yllätti kuitenkin heidät, mutta ystävät auttoivat kaikessa paitsi siinä, mitä eivät huomanneet. Lenin silmät aukenivat ja hän ei enää halunnut olla isän Punapää. Alaska toi esiin sen, mikä oli muualla saatu kätkettyä.

Toki tarinassa on tragedian lisäksi myös romantiikkaa, ei mitään siirappia, vaan marskimaan maustamaa ja siitä seuraakin se, mikä tekee tästä kirjasta niin lukemaan houkuttavan. Luin jostain lehdestä, että Barack Obama oli nähty kirjakaupassa ostamassa juuri tämä kirja! Sen ymmärtää, sillä tässä tarinassa on aika paljon samaa kuin Tara Westoverin teoksessa Opintiellä. Tätä ei voinut jättää joulun pitkiin viikkoihin, tämä oli haukattava heti. Tarina tuntuu kauan sen jälkeen kun kirjan sivut ovat jo sulkeutuneet, mutta se mikä sattuu voi joskus olla hyvästä ja se mistä hurmioidut on tuli ja jää, joiden armoilla olet. Alaskalle pitää vain osata antautua oikealla tavalla, panematta vastaan, mutta rohkeana, ei peläten. Jos yrität paeta ja olet kerran ollut Alaskan, palaat aina takaisin. Tuot sinne myös lapsesi ja hän saa kuulla, millaista oli silloin, kun Tom Walker ei vielä ollut valaissut katuja ja rakentanut turisteille majoituksia ja viihdykettä. Silti löydät oman torppasi ja paikkasi. Lukemalla tähtiä muistat tarinasi. Vuoksi ja luode näyttävät sinulle tulevan kohtalosi.