Max Manner: Aavesärky

 Joskus sitä tarttuu kirjaan ollenkaan tajuamatta, mitä on tulossa, vaikka onkin lukenut kirjailijan ensimmäisen teoksen ja sen jälkeen muutamia muitakin. Yllättävä kirjoittaja on tietenkin Max Manner, jonka K18 oli kauan hänen yksi parhaitaan minulle. Turku -kirja Turussa syntyneelle. Sitten niitä muita ja yllättäen Kadotettujen kahvila, joka antaakin viitteen siitä, miten Maxista on kirjoittamaan kaunokirjallisuutta: Häneltä syntyy niin lyyrinen tyyli kuin vahvat rikosromaanit. Liepeestä luin Aavesäryn olevan jo Maxin neljäs Hirvikallio -dekkari. Sitä ei elämässä kaikkia kirjoja ehdi lukea ja koska luen paljon jännitysromaaneja niin vaikkapa Hjorth&Rosenfeldtin Sebastian Bergman dekkarit ovat vuoden odotetuinta jännitystä. Manner on käynyt kuin luomassa nahkansa asuessaan Belgiassa, sillä nyt mennään maailmankirjallisuuden pelottavuudella ja muutakin plussaa on luvassa.

Max Mannerin Aavesärky (Bazar 2021) kertoo julmasta ja tavattomasta elokuun murhaajasta, joka on surmannut jo ainakin kaksi naista. Uhrit on ollut helppo löytää väärillä facebook -profiileilla. Niissä imarrellaan ja lopulta saadaan uhri uskomaan rakkauteen. Kun tapaaminen on sovittu, alkaa murhaajan nautinto, esileikki, joka vain kiihdyttää hänen mielikuvitustaan. Koska nyt mainitsin Sebastian Bergmanin, hänessä on se samaa, että kun 'aavesärky' iskee, siihen on saatava lääkettä. Kauhuksi vain  Maxin kirjan surmaajan lääkkeet ovat paljon kovemmat. Pelkäsin oikeasti yön tunteina, mutta onneksi Manner armahti lukijaa itse teoilta ollen mässäilemättä muutenkin järkyttävillä tapahtumilla. Hienoa oli olla murhaajan pään sisällä, mutta nyt tietämättä kuka hän oli. Epäilin jo Hirvikalliotakin, mutta ei kai häntä voida omassa sarjassaan listiä! Ei ainakaan näin pian.

Oma suosikkini on rikospoliisi Heli Tuisku. Ja nyt se iso plussa kauhun lisäksi: Manner ei sorru kuvailemaan naisia ärsyttävän stereotyyppisesti, joka on monen kirjailijan vikatikki. Kuvataan heidän vartaloaan, meikkiään, hiuksiaan ja kerrotaan millainen kollega on verrattuna toiseen naispoliisiin ja kaikkea sellaista, jota me naislukijat emme siedä. Tästä käytiin vähän aikaa sitten lukijan toimesta iso keskustelu somessa, että mikä kumma ajaa joitakin mieskirjoittajia kerta kerran jälkeen tähän ärsyttävyyteen. Miksei sitten kerrota miltä näyttävät miespoliisit kaljavatsoineen, kaljuineen tai lihaksineen! Manner on tässä kohden oikeilla linjoilla. Heli Tuiskukin saa olla ihan oma kipakka itsensä.

Kun Simon Weitz palaverissa alleviivaa, miten henkirikos on aina vakavasti otettava 'ihan Tuiskullekin tiedoksi. Toiseksi hänet on sentään tuomittu aiemmin raiskauksesta ja lapseen kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, niitä ei pidä unohtaa.' Tuisku tuiskahtaa kädet puuskassa: " Ja näistäkin rikoksista selviää Suomessa muutaman vuoden  linnatuomiolla. Mitä jos ei jatkettaisi tästäkään aiheesta sen enempää, minulla alkaa keittää yli."

Manner harhauttaa usein, joten salapoliisilukija on ihan hukassa. Hän saa asua tekijän pään sisällä ja lukea vaikka:

Ehdin nähdä sirkkelin lisäksi kuluneet nahkasaappaat, löysinä roikkuvat housut vöineen ja puukontuppineen. Kirjavan pellavaisen ruutupaidan, jonka hiestä ja liasta tummunut helma on kiivennyt piilostaan. Erotan lakin alta isän vihasta punoittavan niskan. Kuulen sorahtelevat perkeleet ja niiden joukkoon sihahtelevat saatanat, lapsuuteni rupista torppaa säestäneen kirousten katkeran balladin.

Aavesärky on sopivan kovaa luettavaa, tarina luistaa kuin voideltuna ja poliisioperatiiviset toimet on kuvattu kiinnostavasti. Tämä on paras kirja Mannerilta tähän asti minun makuuni. Ja ollaanhan Suomen Turussa: Terveisin sinne Turun poliisiin M&M♥

Viiltäjä-Jackin turkulainen inkarnaatio on herkullinen trilleri ja tuntuu kitalaessa kuin kokonainen pussi sahramia, joka kerran valahti yhteen keitokseeni. Koska alussa viittasin Manneriin myös lyyrisen tyylin taitajana, en voi olla tarjoamatta tätä finaaliin:

Ainoa järkevä elämän mielekkyyttä ylläpitävä vaihtoehto on se, ettemme tiedä tulevista liikoja. Tässä valossa ihmisten loputtomat ponnistelut kaiken hallitsemiseksi osoittautuvat turhaksi. Kaikkitietävyys ja tilanteiden sekä tapahtumien täydellinen hallinta olisivat ihmiskunnan kannalta katastrofaalisen tuhoisia, ne johtaisivat kaaokseen. Ajattele, kuinka moraalille, periaatteille ja suunnitelmille kävisi, jos tietäisimme tarkan kuolinpäivämme tai saisimme kuulla elävämme ikuisesti. Samasta syystä kuolema kuuluu ilman muuta asiaan...Meidät on luotu kulkemaan salaisuuksien polkua jatkuvassa epätietoisuudessa, koska nimenomaan tietämättömyydessä piilee kaikkein suurin lahja.

*****

Dekkarit Leena Lumissa  (200. dekkari!)