Onnekseni näen tuon ilmeen kasvoillanne, se kielii
vilpittömästä kiinnostuksesta. Ilmiselvä kummastelunne kertoo siitä, että te
sentään kuuntelette, luojan kiitos. Kuinka noinkin vanha ja kiltinoloinen
nainen voi väittää itseään rivoksi ja riettaaksi? Vastaus on yksinkertainen.
Nykyään en häpeä enää mitään. Elämässä kaikki on mahdollista, kyky muuttua ja
muuntautua on rakennettu meidän kaikkien sisälle. Minua ja toimiani ajoivat
hillitön elämänjano ja pakonomainen tarve selviytyä. Tahdonvoima, siitä olette
varmuudella kuullut puhuttavan. Kaiken saattaa saada, jos tarpeeksi tahtoo.
Siksi pitää samalla myös varoa, mitä toivoo. Minäkin sain tahtomani, olenhan
edelleen lihaa ja verta. Minä sain elämän. Oikeastaan satuin saamaan paljon
enemmän kuin tilasin.
Max Mannerin Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani 2018)
oli minulle jo kannellaan houkutus eikä vähemmän aiheellaan, joka kertoo
teini-ikäisen Kathrine Schulzin elämästä Wienissä sekä ennen natsien saapumista
kuin etenkin natsien vallattua Itävallan. Ostmark näytti nopeasti julman
luonteensa ja kristalliyöstä alkoivat iskut myös Cafe Schulziin sekä lopulta
perheen matka keskitysleirille. Sitä ennen rankkoja kuulusteluja, joista
Kathylle jäivät ikuiset jäljet niin iholle kuin sieluun. Koska itse kärsin
klaustrofobiasta, ymmärsin niin hyvin, missä Kathy murtui sekä missä päätti
olla murtumatta. Kun on pelännyt riittävästi, on ylittänyt rajan, jonka jälkeen
ei pelkää enää mitään. Kathy päästettiin kuin ihmeellä takaisin Wienin
kaduille, mutta perheensä hän oli kadottanut ja kotia hänellä ei enää ollut.
Hädissään Kathy kääntyi ensin rakkaan Matthiaksen puoleen mitään tältä
saamatta. Sitten oli vuorossa tyttöystävä Lisa, joka oli tehnyt yllättävän
siirron yksityiselämässään eikä ensin luvannut apua, vaan sitten kuitenkin
luovutti Kathylle omat henkilöpaperinsa. Heitä oli usein pidetty siskoksina,
joten paperit menisivät täydestä. Nyt katosi Kathy ja tilalle astui Elizabeth
Hechter eli Lisa. Kuusitoistavuotiaasta tytöstä kasvaa se nainen, jota
vaikeneva lukija kuuntelee vuosikymmeniä myöhemmin saamatta katsoa kertojaa
kuin peilin kautta. Kiskot kolkkaavat München-Stuttgart- Strasbourg- Paris.
Kadotettujen kahvila on rakenteeltaan kiinnostavan vahva,
hyvin cinemaattinenkin. Vanha, ryppyinen nainen kertoo tarinaansa eikä kuulija
saa puhua eikä lähteä ennen kuin viimeiset tähdetkin ovat syttyneet
yötaivaalle. Näen tarinan filminä. Manner ei käytä nykyään trendikästä useamman
kertojan taktiikkaa vaan luottaa tarinaan, joka alkaa hyvin nälkäisellä
vatsalla Pariisissa, risoissa vaatteissa kaduilla ja pinttynyt lika iholla.
Kuten oikeassa elämässäkin usein, sattuma puuttuu peliin ja Lisa tapaa
arvostetun ja onneksi saksaa puhuvan naisen, joka pitää tasokasta bordellia.
Mitä muuta juutalaistyttö saattoi tehdä tuona aikana kuin tarttua viimeiseen
mahdollisuuteen säilyä hengissä: Kieltää juutalaisuutensa säilyttääkseen
henkensä viihdyttämällä saksalaisia sotilaita. Mahdottomasta tulee mahdollista,
vaikka Lisa aluksi vastustaa kuin tiikeri. Kynsii, puree, raivoaa, mutta
lopulta hänestä tulee asiakkaiden suosituin kohde. Niin suosittu, että hän
alkaa sanella ehtoja. Hän määrää tahdin, mutta vahva ja kokenutkin voi tulla yllätetyksi: Taloon saapuu Otto Wiesner, Saksan sukellusvenelaivaston ylin! Alkaa
Lisan leikki tulella...
Kadotettujen kahvila on vainojen kirja, mutta myös
seikkailullinen, sillä mihin trilleristi Manner karvoistaan pääsisi! Näin on
sopiva, näin oli Mengelen elämäkertakin. Viihdyin, mutta tunnustan historian
faktat nöyrästi. Nyt Max mutristi suutaan ja huokaisi syvään, sillä onhan hän
kirjoittanut muutakin kuin dekkareita, joita arvostan. Tarinassa etenkin Villa
Felseneckin aika on kuin sitä ei voisi olla, että se olisi unmöglich!
Sota-aikana kaikki oli mahdollista ja uskomattomampaakin on luettu sekä tapahtunut.
Kaikki oli schrecklich und möglich, kauheaa ja mahdollista.
Wieniin ja sen sodantuhoihin palaa Kathrine Schulz. Kadut
täynnä pommitettuja taloja, ihmisten huonekaluja, puiston penkillä kokonainen
perhe pyhävaatteissaan makaa kuolleina, ei liikahdustakaan. Vain naisen
kaulassa sifonkihuivi liikahtelee kuin korostaen kaupungin outoa hiljaisuutta.
Väistämätön törmääminen ensin Lisaan ja sitten Matthiakseen, mutta Kathylla ei
ole aikomustakaan jäädä roikkumaan menneisyyteen, vaan aloittaa alusta.
Unelmat ja muistot olivat pelkkiä harhaisia mielikuvia.
Totuus oli useimmiten toisenlainen, paljon karumpi. Jos joku tulee maininneeksi
vanhan suolan, muistakaa kertoa hänelle, että kyseessä on useimmiten suuremman
luokan huijaus ja pettymykseen johtava itsepetos.
Kathy näyttää, mistä wienittäret on tehty ja pistää
tuulemaan. Café Schulz avataan entistä ehompana, se laajenee ja saa vankan asiakaskunnan.
Tarinan loppu on arvaamaton. Näyttämö vapisee. Werner Labitzke? Muistatteko
todella Werner Labitzken?
*****
Onpas todella kaunis kansikuva. Kiitos houkuttelevasta suosituksesta Leena :)
VastaaPoistaBirgitta, niin minustakin! Ole hyvä ja muista lotota♥
PoistaHyvä että muistutit ❤️
PoistaHah-hah, en unohda :)
Poista♥♥
Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta ,vaikka tuo aihe on aina aika ahdistava mutta kuitenkin kiehtova.
VastaaPoistaJael, tämä on. Tässä ei olla leireillä eli vain se öpdätys ja kuulustelu, sen jälkeen Kathysta tuli toinen ja...tiedän, että haluat lukea tämän. Max on tehnyt omistuksen, mutta minä ajattelin tätä kirjaa sinulle.
Poista♥♥
❤❤
VastaaPoista♥♥
PoistaTämä on kyllä pakko minunkin lukea!
VastaaPoistaSusa, suosittelen<3
PoistaTuntuu mielenkiintoiselta, täytynee lisätä listaan lainattavista kirjoista (jos saisi sen kirjastokortin viimein hommattua, onnistuin vahingossa poistamaan puhelimesta oman kirjalistanikin 🙈 -tajusin samantien, mutta vahinko jo tapahtui)
VastaaPoistaTänä kesänä olen lukenut enemmän kuin vuosiin, parvekkeella varjon alla paossa hellettä! Nyt kaivelen jo hyllyä sillä silmällä, että olisko välissä joku lukematon pokkari -jos ei niin aloitan yhden kirjailijan tuotokset alusta uudestaan 😉)
Ihanaa kesän jatkoa, Leena 😘
Pepi, miten ikävää, että ei nyt päästä sulle piipahtamaan, mutta timing, timing...Lukeminen on ihan pelastus helteeltä.
PoistaKiitos samoin sinulle, Pepi<3