”Luuletko sinä tietäväsi mikä on mies? Sinulla ei ole
aavistustakaan siitä. Luuletko sinä tuntevasi tyttäresi? Sinulla ei ole
aavistustakaan siitä kuka sinun tyttäresi on. Luuletko sinä tietäväsi mikä tämä
maa on lajiaan? Sinulla ei ole aavistustakaan millainen se on. Sinulla on
valheellinen käsitys kaikesta. Sinä tiedät vain sen millainen on joku
vitun hanska. Tämä maa on pelottava."
”Sinä halusit Miss Amerikan? Sinä sait hänet oikein pahan
kerran – ja hän on sinun tyttäresi! Sinä halusit olla todellinen pesunkestävä
jenkki, todellinen jenkkisotilas, todellinen jenkkijehu kaunis jenkkityttö
kainalossasi. No nyt sinä olet sitä, ukkoseni, tyttäresi suosiollisella
avustuksella. Sait todellisuuden päin pärstääsi. Tyttäresi avustuksella sinä
olet niin syvällä paskassa kuin mies voi ikinä vajota, mielipuolisessa
jenkkipaskassa. Amerikkalainen amok! Jenkkiraivo! Jumalauta, Seymour, jumalauta
sinua ja sinä muka olit isä joka rakasti tytärtään”, Jerry jyrisee puhelimeen –
helkkariin toipilaat, jotka odottavat käytävässä että hän tarkistaisi heidän
uudet läppänsä ja uudet valtimonsa...Hän on niitä kirurgeja jotka huutavat; jos
häntä vastustaa, hän huutaa, jos hänet suututtaa hän huutaa, jos seisot mitään
tekemättä tumput suorana hän huutaa...
Philip Rothin (1933-2018) Amerikkalainen pastoraali
(American Pastoral, WSOY 1997 ja 2018, suomennos Kristiina Rikman) on kirja,
jonka suomalainen kustantaja valitsi uusintapainokseen kirjailijan muistolle.
Hyvä valinta, sillä kirja aloitti Rothin loistavan Amerikka –trilogian, kuin ruumiinavauksen
ketään ja mitään säästämättä. Amerikkalainen pastoraali aloitti, Mieheni oli
kommunisti jatkoi ja Ihmisen tahra kaikessa julmuudessaan suoritti lopputyön,
joka jäi minuun. Tietysti olen Roth –fanina lukenut nämä kaikki, mutta tästä
kirjasta oli aikaa. Kaikki oli vieläkin enemmän mitä se oli ollut. Ja
tietenkään lukijakaan ei ole enää sama: arvot ja painotukset ovat voineet
muuttua, mutta se ei ole ikinä muuttunut, miten Philip Roth on minuun
vaikuttanut. Hän piirtää minulle kuvaa perheestään, köyhistä, yritteliäistä
juutalaisista, jotka tekivät kuusikymmentä
tuntia viikossa töitä. Isä Lou oli ahkeruuden ja suoraan sanomisen symboli,
mutta perheen yllättäjäksi tulikin baseball –mestari Seymour eli Swede, perheen
vaalea juutalainen, joka saattoi vaikuttaa aina vain hyvää tarkoittavalta, ja
olihan hän sitäkin, mutta hän halusi niin kovasti olla itse osa amerikkalaista
unelmaa, kaikkea sitä minkä hän liitti kotimaahansa....Hän halusi sitä niin
kipeästi, että kun sukupolvien sota alkoi ja nuoret, värilliset ja monet muut
alkoivat liikehtiä valkoista valtaa vastaan, sokeus iski hänen ymmärrykseensä
estäen näkemästä minne perheen ainoa lapsi, tytär Merry ajelehti.
Kun pahin oli jo tapahtunut, hän on niin polvillaan, että
soittaa nuoremmalle veljelleen, kuuluisalle kirurgille saadakseen tältä apua.
Se mitä luurista tulee on kaikkea muuta, mitä hän on odottanut. Aikooko hänen
veljensä tappaa hänet sanoilla juuri kun hän makaa henkisenä rauniona maassa.
Mihinkään kykenemättömänä...Alun sitaatit ovat palasia pitkästä puhelusta ja
kukin lukija saa kirjan luettuaan miettiä miten oikeaan tai väärään Jerry osui,
tai missä hän osui ja missä ei.
”Pelikentällä sinussa on miestä. Siksi sinä siellä
menestyit, muistatko. Sinä mittelit voimiasi muita vastaan ja sinä voitit.
Kuvitellaan että tämä on peli jos se sinua helpottaa. Ei helpota. Se auttaisi
Se auttaisi jos sinä olisit tyypillinen toimen mies, mutta kun sinä et ole.
Okei. Sinä et pysty kuvittelemaan itseäsi siihen rooliin. Sinä pystyt
kuvittelemaan itsesi vain pelaamaan palloa ja tekemään hanskoja ja naimaan Miss
Amerikan. Sinä elät Miss Amerikan kanssa puhumatta mistään ja tyhmistyt
entisestään. Te leikitte amerikkalaista unelmaa, pieni irlantilaistyttö
Elizabethin satamasta ja jutskupoika Weequachicin lukiosta. Lehmät. Vanha
kunnon kolonialistinen Amerikka. Ja sinä kuvittelet että saisit tuon julkisivun
ilmaiseksi. Herraskaisen ja viattoman. Mutta siitä saa maksaa, Seymour.”
Toisena aikana, toisella tähdellä, en varmaankaan olisi niin
kiinnittänyt Jerryyn huomiota, mutta nyt hän sai olla osoituksena siitä, miten
sitä voidaan olla samaa perhettä ja kuin eri planeetoilta. Jerry on myös surun
kapellimestari, sillä kaikessa suoruudessaan ja maallisuudessaan, juuri Jerry heijastaa Sweden, kaikkien
palvoman mestaripelaajan ja komistuksen maailman surullisimpana ihmisenä.
Mitä muuta voin sanoa, kun kaikki on jo tapahtunut, kivitalot saatu, Dawn
hoitaa upeaa lihakarjaansa, aurinko laskee laitumille, jossa upean Herttua –sonnin
figuuri katoaa hämärään ja Swede vain vajoaa vajoamistaan kaivaten jo
edesmenneen sonnin suojelusta uskoen kaiken pahan näin poistuvaksi. Paluun entiseen olevan mahdollista. Mikään
itseruoskinta ei riitä Swedelle, vaan
”Isi, suutele minua sillä lailla k-k-kun suutelet
ma-ma-mamia.”
Huumaantuneina meren tyrskyistä, auringosta ja miten he
ajoivat ilta-aurinkoisella tiellä....Tabu.
Kirjan alussa kertojana toimii Nathan Zuckerman – Rothin alter
ego, joka oli lapsena ollut juuri Jerryn ystävä ja katsonut ihaillen Swedea. Nathanin
jälkeen kertojana on Swede. Yli kuusikymppisenä Nathan ja Jerry tapaavat
luokkajuhlissa. Kuunnellessaan ystäväänsä, Roth tekee päätelmänsä Swedestä,
muuttaakin mielensä ja päättää kirjoittaa hänestä kirjan. Asiaan ei voi olla vaikuttamatta hänen
tapaamisensa Sweden kanssa. Swede kuin soi edelleen, mutta neula rahisi ja sen
takana olivat mitä ilmeisemmin ne elämän kohtalon kovat kolhut, joiden edessä
niin fysiikka kuin psyyke olivat alkaneet pettää.
Elämä on lyhyt ajanjakso jonka aikana ollaan elossa.
Uuden painoksen upeat Alkusanat ovat toimittaja Jukka
Petäjän.
"Amerikkalainen pastoraali on...yhtä hyvin omintakeinen avioliittoromaani tai sukuromaani kuin sapekas aikalaisromaani tai historiallinen romaanikin. Se on myös suuri ideologinen aateromaani, joka luotaa raadollisesti isän ja tyttären ongelmallista suhdetta ja sukupolvien välistä kuilua. Se kuvaa monimerkityksisesti amerikkalaisen unelman tavoittelemista ja tuon unelman karkaamista saavuttamattomiin."
Suomentaja Kristiina Rikman puolestaan toteaa:
”Jos pitää mainita suuri yhdysvaltalainen romaani, niin
kyllä se mielestäni on Amerikkalainen pastoraali.”
Näin viime vuonna tuon romaanin pohjalta tehdyn elokuvan, aika vahva tarina. Kirjakin olisi ehkä lukea; elokuva on vielä muistissa.
VastaaPoistaJael, oih, olisipa hieno nähdä tämä leffana. Ihmisen tahran olemme nähneetkin myös elokuvana. Pitäisit takuulla!
Poista<3
En ole tätä (enkä Rothia muutenkaan) vielä lukenut, mutta kiinnostus on kyllä herännyt. Tuosta amerikkalaisesta unelmasta, sen paradoksi lienee että se on nimenomaan unelma, saavuttamattomissa.
VastaaPoistala plume, suosittelen!
PoistaJa sitten kun sen on luullut saavuttaneensa, tapahtuu jotain...
<3
Luen sattumalta juuri tätä romaania (valitsin sen lukupiirikirjaksemme, sillä se oli mielestäni pyörinyt jo riittävän kauan kirjahyllyssäni), nyt aion lukea koko trilogian. Sadan sivun perusteella jo vähän kellertäväsivuinen kirja vaikuttaa lukemisen arvoiselta.
VastaaPoistaHeidi, hyvä sinä! Joskus melkein tuntuu, että kellertäväsivuisuus on laadun tae:)
Poista<3
No niin, nyt (taas!) mietin, että miksen ole lukenut ollenkaan Rothia. Pitäisi kyllä! Ehkä juuri tästä voisin aloittaa.
VastaaPoistaKatja, aloita tästä ja saat samalla luettua Ihmisen tahran, joka on uskomaton kuvaus, miten pienestä kaikki voi olla kiinni. Vahva suositus!
Poista♥♥
Hieno kirjoitus! Katjan lailla ihmettelen, miksi en ole lukenut Rothia. Ja tunnen pistoksen....
VastaaPoistaKiitos tästä, Leena! <3
Kaisa Reetta, kiitos<3 Tästä olisi hyvä aloittaa.
PoistaOle hyvä, Kaisa Reetta!<3