Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

”Luuletko sinä tietäväsi mikä on mies? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä. Luuletko sinä tuntevasi tyttäresi? Sinulla ei ole aavistustakaan siitä kuka sinun tyttäresi on. Luuletko sinä tietäväsi mikä tämä maa on lajiaan? Sinulla ei ole aavistustakaan millainen se on. Sinulla on valheellinen käsitys kaikesta. Sinä tiedät vain sen millainen on joku vitun hanska. Tämä maa on pelottava."

”Sinä halusit Miss Amerikan? Sinä sait hänet oikein pahan kerran – ja hän on sinun tyttäresi! Sinä halusit olla todellinen pesunkestävä jenkki, todellinen jenkkisotilas, todellinen jenkkijehu kaunis jenkkityttö kainalossasi. No nyt sinä olet sitä, ukkoseni, tyttäresi suosiollisella avustuksella. Sait todellisuuden päin pärstääsi. Tyttäresi avustuksella sinä olet niin syvällä paskassa kuin mies voi ikinä vajota, mielipuolisessa jenkkipaskassa. Amerikkalainen amok! Jenkkiraivo! Jumalauta, Seymour, jumalauta sinua ja sinä muka olit isä joka rakasti tytärtään”, Jerry jyrisee puhelimeen – helkkariin toipilaat, jotka odottavat käytävässä että hän tarkistaisi heidän uudet läppänsä ja uudet valtimonsa...Hän on niitä kirurgeja jotka huutavat; jos häntä vastustaa, hän huutaa, jos hänet suututtaa hän huutaa, jos seisot mitään tekemättä tumput suorana hän huutaa...

Philip Rothin (1933-2018) Amerikkalainen pastoraali (American Pastoral, WSOY 1997 ja 2018, suomennos Kristiina Rikman) on kirja, jonka suomalainen kustantaja valitsi uusintapainokseen kirjailijan muistolle. Hyvä valinta, sillä kirja aloitti Rothin loistavan Amerikka –trilogian, kuin ruumiinavauksen ketään ja mitään säästämättä. Amerikkalainen pastoraali aloitti, Mieheni oli kommunisti jatkoi ja Ihmisen tahra kaikessa julmuudessaan suoritti lopputyön, joka jäi minuun. Tietysti olen Roth –fanina lukenut nämä kaikki, mutta tästä kirjasta oli aikaa. Kaikki oli vieläkin enemmän mitä se oli ollut. Ja tietenkään lukijakaan ei ole enää sama: arvot ja painotukset ovat voineet muuttua, mutta se ei ole ikinä muuttunut, miten Philip Roth on minuun vaikuttanut. Hän piirtää minulle kuvaa perheestään, köyhistä, yritteliäistä juutalaisista, jotka  tekivät kuusikymmentä tuntia viikossa töitä. Isä Lou oli ahkeruuden ja suoraan sanomisen symboli, mutta perheen yllättäjäksi tulikin baseball –mestari Seymour eli Swede, perheen vaalea juutalainen, joka saattoi vaikuttaa aina vain hyvää tarkoittavalta, ja olihan hän sitäkin, mutta hän halusi niin kovasti olla itse osa amerikkalaista unelmaa, kaikkea sitä minkä hän liitti kotimaahansa....Hän halusi sitä niin kipeästi, että kun sukupolvien sota alkoi ja nuoret, värilliset ja monet muut alkoivat liikehtiä valkoista valtaa vastaan, sokeus iski hänen ymmärrykseensä estäen näkemästä minne perheen ainoa lapsi, tytär Merry ajelehti.

Kun pahin oli jo tapahtunut, hän on niin polvillaan, että soittaa nuoremmalle veljelleen, kuuluisalle kirurgille saadakseen tältä apua. Se mitä luurista tulee on kaikkea muuta, mitä hän on odottanut. Aikooko hänen veljensä tappaa hänet sanoilla juuri kun hän makaa henkisenä rauniona maassa. Mihinkään kykenemättömänä...Alun sitaatit ovat palasia pitkästä puhelusta ja kukin lukija saa kirjan luettuaan miettiä miten oikeaan tai väärään Jerry osui, tai missä hän osui ja missä ei.

”Pelikentällä sinussa on miestä. Siksi sinä siellä menestyit, muistatko. Sinä mittelit voimiasi muita vastaan ja sinä voitit. Kuvitellaan että tämä on peli jos se sinua helpottaa. Ei helpota. Se auttaisi Se auttaisi jos sinä olisit tyypillinen toimen mies, mutta kun sinä et ole. Okei. Sinä et pysty kuvittelemaan itseäsi siihen rooliin. Sinä pystyt kuvittelemaan itsesi vain pelaamaan palloa ja tekemään hanskoja ja naimaan Miss Amerikan. Sinä elät Miss Amerikan kanssa puhumatta mistään ja tyhmistyt entisestään. Te leikitte amerikkalaista unelmaa, pieni irlantilaistyttö Elizabethin satamasta ja jutskupoika Weequachicin lukiosta. Lehmät. Vanha kunnon kolonialistinen Amerikka. Ja sinä kuvittelet että saisit tuon julkisivun ilmaiseksi. Herraskaisen ja viattoman. Mutta siitä saa maksaa, Seymour.”

Toisena aikana, toisella tähdellä, en varmaankaan olisi niin kiinnittänyt Jerryyn huomiota, mutta nyt hän sai olla osoituksena siitä, miten sitä voidaan olla samaa perhettä ja kuin eri planeetoilta. Jerry on myös surun kapellimestari, sillä kaikessa suoruudessaan ja maallisuudessaan, juuri Jerry heijastaa Sweden, kaikkien palvoman mestaripelaajan ja komistuksen maailman surullisimpana ihmisenä. Mitä muuta voin sanoa, kun kaikki on jo tapahtunut, kivitalot saatu, Dawn hoitaa upeaa lihakarjaansa, aurinko laskee laitumille, jossa upean Herttua –sonnin figuuri katoaa hämärään ja Swede vain vajoaa vajoamistaan kaivaten jo edesmenneen sonnin suojelusta uskoen kaiken pahan näin poistuvaksi. Paluun entiseen olevan mahdollista. Mikään itseruoskinta ei riitä Swedelle, vaan

”Isi, suutele minua sillä lailla k-k-kun suutelet ma-ma-mamia.”

Huumaantuneina meren tyrskyistä, auringosta ja miten he ajoivat ilta-aurinkoisella tiellä....Tabu.

Kirjan alussa kertojana toimii Nathan Zuckerman – Rothin alter ego, joka oli lapsena ollut juuri Jerryn ystävä ja katsonut ihaillen Swedea. Nathanin jälkeen kertojana on Swede. Yli kuusikymppisenä Nathan ja Jerry tapaavat luokkajuhlissa. Kuunnellessaan ystäväänsä, Roth tekee päätelmänsä Swedestä, muuttaakin mielensä ja päättää kirjoittaa hänestä kirjan.  Asiaan ei voi olla vaikuttamatta hänen tapaamisensa Sweden kanssa. Swede kuin soi edelleen, mutta neula rahisi ja sen takana olivat mitä ilmeisemmin ne elämän kohtalon kovat kolhut, joiden edessä niin fysiikka kuin psyyke olivat alkaneet pettää.

Elämä on lyhyt ajanjakso jonka aikana ollaan elossa.

Uuden painoksen upeat Alkusanat ovat toimittaja Jukka Petäjän.

"Amerikkalainen pastoraali on...yhtä hyvin omintakeinen avioliittoromaani tai sukuromaani kuin sapekas aikalaisromaani tai historiallinen romaanikin. Se on myös suuri ideologinen aateromaani, joka luotaa raadollisesti isän ja tyttären ongelmallista suhdetta ja sukupolvien välistä kuilua. Se kuvaa monimerkityksisesti amerikkalaisen unelman tavoittelemista ja tuon unelman karkaamista saavuttamattomiin."

Suomentaja Kristiina Rikman puolestaan toteaa:

”Jos pitää mainita suuri yhdysvaltalainen romaani, niin kyllä se mielestäni on Amerikkalainen pastoraali.”