Karen Cleveland: Koko totuus

Matt on valittu kohteeksi.

Siihen mennessä kun olen auton luona, sormet jääpuikkoina ja hengitys höyryten pieninä valkoisina pilvinä, olen varma asiasta.

Matt ei olisi ensimmäinen. Venäläiset ovat kuluneena vuonna olleet aggressiivisempia kuin koskaan.

Voi luoja, koko tässä jutussa on viime kädessä kyse rahasta. Inhoan sitä, että kaikessa on loppujen lopuksi kyse rahasta.

Meillä saattaa nyt tehdä tiukkaa, mutta Ella on jo melkein esikoulussa. Kaksoset muuttavat kohta pois koulun vauvahuoneesta, ja taaperoiden huone on halvempi. Ensi vuonna pärjäämme paljon paremmin, tämä on vain rankka vuosi. Me tiesimme, että tästä tulisi rankkaa.

Karen Clevelandin vakoojatrilleri Koko totuus (Need to Know, Gummerus 2018, suomennos Maija Kauhanen) on paljon, paljon enemmän kuin perinteiset vakoojatarinat. Tiedättehän ne kovatempoiset agenttitarinat, joissa riittää vauhtia, upeita autoja, veneitä, kauniita naisia, valehtelua ja kaikkea sellaista, joka ei millään tavalla tunnu koskettavan tavallisen ihmisen arkea. Niistä en ole kiinnostunut, joten oli ihme, että lukaisin kirjasta pari ensimmäistäkään sivua Clevelandin dekkarista ja sitten vain luin. Aloitus vahvisti, että kirja nitoi aivan tavallisen naisen, jolla on neljä lasta, kaikellaan kiinni vastavakoiluun. Tämäkin vain siksi, että Vivian Miller on vastavakoiluun erikoistunut CIA:n tutkija. Vaikka hänen tehtävänsä on paljastaa venäläisagenttien soluja, se on kuitenkin toimistotyötä, josta hän palaa iltaisin rakkaaseen kotiinsa neljän lapsensa ja miehensä Mattin luokse. Eräänä päivänä hän löysi uuden solun ja näki viisi kuvaa ja yksi näistä oli...

Tuntuu kuin maa katoaisi altani. Kuin putoaisin, ajelehtisin, leijuisin tilassa, jossa näen itseni ja sen mitä tapahtuu mutta jossa en itse ole, koska tämä ei ole todellista. Korvissani kuuluu outo pirisevä, särisevä ääni.

Kirja on niin hyvä, että kustantajallakin on ollut varaa paljastaa mainoksissa ja takakannessa tarinasta varsin paljon jännityksen siitä kärsimättä. Tämä johtunee kirjan asettumisesta yläpuolelle tavanomaisen, kovaksikeitetyn, kiivastempoisen agenttitarinan. Teoksen kirjoittaja on nainen, joka on osannut tuoda vastavakoilutarinaan tavallisen perheen pyykit, ruoat, sotkut, lasten ongelmat, päiväkodin harmit, sekä tietenkin sen suurimman kysymyksen: Kuka hänen miehensä oikeastaan on?

Vivian ja Matt ovat tunteneet toisensa jo yli kaksikymmentä vuotta, heillä on neljä lasta ja tähän asti hyvin onnistunut avioliitto. Ainoa mitä Vivian on kovasti ihmetellyt, on Mattin sukulaisten täydellinen puuttuminen heidän elämästään. Heitä ei kuin ole.

Luemme tarinaa tarinassa eli vakoilutarina on myös avioliittokertomus. Arkea alkavat rasittaa kaiken muun päälle epäluulo, varuillaanolo, jatkuva uhka perheen ja etenkin lasten yllä. Tarinan tempo on se asia, jonka mukana hyväkin tarina joko kaatuu tai kohoaa. Karenin tempo on kaukana kiivaasta eli voimme keskittyä jännitysromaanin psykologiseen puoleen. Voimme keskittyä kannen kysymyksiin aviomiehestä eli onko Matt täydellinen aviomies, täydellinen isä vai täydellinen valehtelija? Kaiken lisäksi Vivianin työssä rasittaa se, että hän ei enää tiedä kehen hän voi luottaa ja mihin hän on valmis saadakseen pitää perheensä ja rakkautensa ellei sekin sitten ollut sumutusta...

Käännän katseeni pois, ulos ikkunasta, ja katson katulamppuja, kunnes ne ovat enää sumeita läiskiä. Matt on hiljaa,lapset ovat hiljaa, ja ainoat äänet ovat auton moottori ja tien hurina. Suljen silmäni. Tässä sitä ollaan. Tätä minä olen odottanut.Tuntuu melkein kuin olisin saanut osoituksen siitä, että olin oikeassa, mutta en tunne tyydytystä. En ollenkaan, vain tyhjyyttä. Ja taas kerran minusta tuntuu, että kaikki se mitä rakastan, kaikki se mikä on minulle tärkeintä tässä maailmassa ollaan ottamassa minulta pois.

*****

Tästä on kirjoittanut lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

*****

Dekkarit Leena Lumissa