Erin Kelly: Kiviäidit

Samalla hetkellä kun Samin yllätyshankinnaksi ostaman kakkoskodin Park Royal Manorin ulko-ovet avautuivat keskusaulana toimivaan atriumiin, alkoi Marianne kutoa valheiden verkkoa miehelleen. Samille ei voinut kertoa mitään tästä talosta, entisestä Nazarethin sairaalasta, ei siitä mitä siellä tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitten. Marianne oli nyt neljäkymmentäseitsemänvuotias, tasokas lontoolainen uranainen, joka ei ikinä, ikinä olisi halunnut palata Nussteadiin, ei paikkaan joka kätki hänen ja kahden muun elämän rankimman salaisuuden. Marianne oli kerran päättänyt kuten Scarlet O’Hara, ettei hän halua ikinä elää olla köyhä eikä nälkäinen ja hän oli toteuttanut päätöksensä. Se oli kuin kaunis ilta-auringossa hohtava ruukku, harvinaisuus, joka menettää hohtonsa kun tässä talossa, entisessä mielisairaalassa tapahtuneen rikoksen varjo himmensi sen työllä aikaansaadun hohteen. Marianne tiesi, että Nussteadissa odotti vieläkin Jesse, pienissä kaljoissa kaiken ulos pälpättävä teinirakas. Jesse, joka oli aina rakastanut häntä, vain häntä, aina vaan. Kun Jesse huomaisi hänen uuden tasonsa, uuden yläluokkaisen aksenttinsa, hänelle takuulla kehittyisi katkeruus ja kaikki vanha palaisi kuin vuosikymmeniä ei välissä olisi ollutkaan. Kaikki tapahtui juuri tässä paikassa, jota Sam halusi hänen pitävän heidän vapaa-ajan kotinaan. Hänen pitäisi ilahtua yllätyksestä, asunnosta paikassa, joka oli entinen mielisairaala, paikassa, jollaisia viktoriaanisella ajalla hyvästä syystä kutsuttiin kiviäideiksi.

Erin Kellyn trilleri Kiviäidit (Stone Mothers, Gummerus 2020, suomennos Päivi Pouttu-Delière) on jännitysromaani siinä missä dekkarikin, mutta sen laaja-alaisuus, aiheen historiallinen pohja ja vahva psykologinen ihmissuhdekuvaus tekevät siitä jotain enemmän. Rivien välitkin huutavat vääryyttä ja lukija kulkee järkyttyneenä aikamatkan nykypäivästä Nazarethin mielisairaalan pitkillä käytävillä 1950-luvulle  kuullen huudot, itkut, avunpyynnöt, nähden miten nuoret naiset vaipuivat apatiaan erehdyttyään tekemään jotain ei naiselle niin sopivaa ja siitä syystä saavat nyt ’hoitoa’ vaikka päiviensä loppuun. Ja lääkärien omahyväinen ylimielisyys, kaikkitietävyys etenkin oikeasta, terveestä naiseudesta. Eipä paljon tarvittu noina vuosina, kun ovet lukittuivat naisen selän takana ja...Kolmikossa mukava oleva parlamentin ylähuoneen jäsen Helen Greenlaw, entinen Helen Morris, tuntee kuvion yhtenä harvoista poisselvinneistä. Hän ei halunnut muiston varjoakaan menneisyydestä, mutta salaisuuksilla on virtansa...Marianne pelkäsi eniten Jessen heikkoutta:

Huonoina päivinä pelkään, ette Jesse möläyttää koko jutun veljelleen tai työkaverilleen oluella käydessään. Toisina päivinä taas luotan Jessen vaikenemiseen jopa enemmän kuin Samin uskollisuuteen tai siihen, että Honor tarvitsee minua. Mutta tämä on tietysti kolmitahoinen sopimus, sairas pieni kolmio, jotka olemme Jesse ja minä ja Helen Greenlaw, todellinen hirviö Nussteadin sängyn alla, kolmion tuntematon kolmas kärki. Ja kun ajattelen Helen Greenlaw’ta, tajuan että meidän perustuksemme ovat yhtä tukevat kuin letto.

Jesse oli hämmentävän paljon entisensä vaikka olikin avioliitossa ja hänellä oli lapsia. Hän palasi nopeasti samaksi teiniksi, jolle Marianne oli 'muru'. Hänelle oli aikanaan ollut selvää, että se, mitä heille kolmelle oli kerran tapahtunut, sitoisi Mariannen ja hänet ikiajoiksi yhteen. Marianne tekikin katoamistempun ja palasi takaisin ihan toisena. Äkkiä Jesse kuitenkin pyyhki vuodet välistä pois vain huomatakseen, että se ei onnistuisi. Silloin Jesse veti Mariannen mukaan johonkin sellaiseen, josta tämä ei voinut kieltäytyä asian esiin tulemisen pelossa. Kauhujen yö teki paluun myös Helenin elämään, samalla palasi muutakin menneisyyttä, josta kukaan ei saisi koskaan tietää. Tietysti hänen aviomiehensä Robin Greenlaw tiesi toisen varjoista, mutta kauhujen yöstä hänet oli pidettävä kaukana hinnalla millä hyvänsä. Helen oli ollut täydellinen aviovaimo ja Damianin äiti, kun hän vuonna 1965 halusi kertoa miehelleen, että halusi uran. Tämän takia Damian olisi lähetettävä sisäoppilaitokseen. Helen leikki tulella, sillä vieläkin valta oli Robinilla:

”Minua varoitettiin siitä, että saattaisit saada uuden kohtauksen, mutta seitsemän vuoden jälkeen kuvittelin vaaran olevan ohi.”

”Ei tämä ole mikään kohtaus. Robin, en ole koskaan ollutkaan sairas. Minun vieminen siihen sairaalaan oli virhe. Sinä tunnet minut. Sinun on pakko ymmärtää se nyt.”

”Mutta Helen, niinhän sinun kuuluukin sanoa. Tämä on merkki siitä, että olet sairas.”

Brittiläinen Erin Kelly on loistava venyttämään psykologisen piinan köyttä. Lukijaa kauhistuttaa, sillä eihän siitä ole kovinkaan kauaa kun...Kellyn Älä jää pimeään oli hyvä, mutta tämä ohittaa sen. Nyt kaikki on rakennettu vieläkin huolellisemmin. Finaali vain paranee sivu sivulta. Kukaan ei voi etukäteen aavistaa, miten kolmikon jäsenille käy. Kukin kokee kohtalonsa viis asemasta tai varallisuudesta. Nazarethin ote pitää yli välimatkan ja ajan yhtä varmasti kuin mustat ankeriaat luikertavat letossa.

*****

Dekkarit Leena Lumissa