Ensimmäinen mies joka oli katsonut Louisea kauniisti, oli ollut suuren sodan veteraani, jonka kasvoista puolet oli silpoutunut kranaatin räjähtäessä. Me olimme silloin paikalla ensimmäisen maailmansodan outoakin oudommassa loppukohtauksessa, joten tiedämme pahoin haavoittuneen sotilaan olleen nuori Édouard. Hän käytti naamioita peittääkseen julman tapahtuman pelottavat jäljet. Hänellä on nyt, kun toisen maailmansodan uhka leijuu ilmassa, monta naamiota. Kullekin mielentilalle omansa. Louisella oli tapana hellästi kuljettaa sormeaan kasvoissa ammottavan aukon reunaa pitkin. Se melkein lohdutti häntä tilanteessa, jossa hän ei nähnyt valoa. Kihlaus Armandin kanssa oli kestänyt jo viisi vuotta, mutta Louise ei aikonut astua alttarille ennen kuin oli varma, että he voivat saada lapsen. Kun mitään ei tapahtunut, Louise päätti kihlauksen. Elämä on masentavaa, sillä sodan jälkeen Louisen äiti, Jeanne Belmont oli pudonnut masennukseen. Päivästä toiseen hän istui ikkunassa kuin odottamassa jonkun saapumista...ehkä kuoleman, joka eräänä heinäkuun aamuna nouti äidin. Äiti luuli vieneensä salaisuutensa mukanaan, mutta joskus tarkimmatkin katveet pettävät. Sitä ennen kuitenkin saksalaissotilaat lähestyvät Ranskaa ja Louise ehtii juosta pitkin Montparnassea verisenä ja alastomana syystä, että eräs mies on juuri tappanut itsensä. On huhtikuu 1940.
Pierre Lemaitren Tuhon lapset (Mireir de nos peines, Minerva 2020, suomennos Susanna Hirvikorpi) on hänen Näkemiin taivaassa alkaneen sotatrilogian päätösteos. Edellinen oli Tulen varjot, joka kantoi suuren lukuromaanin viittaa kätkien poimuihinsa intohimoa, kieroilua, yllättäviä tragedioita, sodan jälkeistä lamaa, vihaa, vilppiä, kaunaa ja kaikkein vahvimmin naisen kostoa. Tuhon lapsissa mielestäni Lemaitre haluaa kaikilta kanteilta osoittaa sodan barbarian ja sen mielettömyyden kylvön useiden henkilöiden kautta. Pääosassa kuitenkin Louise joka paitsi löytää äitinsä salaisuuden ja samalla masennuksen syyn, tempautuu mukaan sodan tapahtumiin uskomattomilla tavoilla. Hänellä on nyt syy lähteä liikkeelle ja hän lähtee. Samanaikaisesti elämme jonkinlaista rintaman takaista elämää vankileirillä, jossa pidätettynä on rintamakarkureita, oikeita rikollisia ja monenlaista sekalaista ainesta. Heistä erottuu ystäväpari Gabriel sekä Raoul. Kaikki tietenkin vakuuttavat syyttömyyttään, mutta Gabriel on sitä oikeasti, kukaan ei vain usko. Saksalaisten lentokoneiden pyyhkiessä yhä alempaa pommittaen, kaikki väki lähtee maanteille pakoon, siviilit, sotilaat, vangit ja heidän vartijansa. Kaikki rajansa ylittänyttä sotahullua edustaa ylikorpraali Bornier, jonka ase laukeaa kohti oli syytä tai pienimmästäkin ärsykkeestä.
Koska tarina kerrotaan yksilöiden kautta, tunnemme kautta vaelluksen janon, nälän, lian, uupumuksen, pelon, kaipuun rakkaiden luo. Kaikesta on kova pula jopa päällystöä myöten, mutta tämän sodan urhein, uskollisin ja kärsivin, lienee ollut Raouliin kiintynyt kulkukoira Michel, joka ratkaisee ystävyysparin kohtalon lunastaen näin toivottavasti hyvät eläkepäivät. Hän tekee sen kaiken koiran uskollisuutensa viime voimilla eikä sen jälkeen pysy aikoihin jaloillaan. On myös janoinen ja nälkäinen.
On kuin kaksi pakenevaa rintamaa etsisivät tosiaan. Louise saapuu Cherche-Midin vankilan eteen syystä että..., mutta liian myöhään. Samanaikaisesti Raoul toisaalla miettii miten he pääsisivät pakenemaan, sillä hänelle on aukeamassa mahdollisuus avata julman lapsuutensa suljetun oven salpa ja saada tietää.
Louise on löytänyt äitinsä kirjeet ja kohdannut niissä nuoren naisen, joka on kokenut intohimon, jollaista hän ei ollut osannut aavistaakaan. Kesäkuussa 1905 Jeanne oli kirjoittanut tohtorille:
Pierre Lemaitre kuuluu eittämättä Euroopan kiehtovimpiin kertojiin. Hänellä on tarinan taika! Tunnenpa ylilääkärin, joka pitkillä työlennoilla rentoutuu vain Lemaitrea lukemalla ja siinä on mukana koko Lemaitren tuotanto aina dekkareita myöten. Lemaitren Petoksen hinta oli huikea jännitysromaani ja siitä tehty filmi teki kirjalle kunniaa! Lemaitre on saanut vaikuttavia palkintoja, mutta olen erityisen ylpeä siitä, että vuonna 2017 Suomen dekkariseura antoi hänelle ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan. Näkemiin taivaassa puolestaan nappasi arvostetun Goncourt -palkinnon!
No, miten selvisivät meidän vaeltajamme maanteillä saksalaiskoneet yläpuolellaan. He saapuivat Béraultin kappeliin, jossa kukin, myös urhea Michel, saivat toipua isä Désirén huomassa. Kuka on isä Désiré? En tiedä, kysykää Lemaitrelta! Tai: Hän on monta.
Hän ei keksinyt muuta neuvoa kuin käpertyä kärryihin nukkumaan vauva vatsaansa vasten ja kaksonen kummallakin sivullaan.
Heidän yläpuolellaan levisi tähtien kirjoma tummansininen yötaivas.
*****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti