Riitta Jalonen: Omat kuvat

 Jos kirjailija kokee suorastaan voimakkaaseen kipuun johtavia samaistumisia, lukijalle voi käydä samoin oman kirjailijansa kanssa. Riitta kirjoittaa "Ei historiallista kipua ole olemassa, me olemme kipu, siksi me emme voi ymmärtää." Olin valvonut yön unta saamatta ja kaikki oli sattumista. Aloin lukea, mitä olin sanonut Riitan Janetista. Puhelimen ääni on kuin helvetistä; Miksi se jäi äänelle...Kirjoitin: olen sanaton. Leijun. Olen valkoinen tunturipöllö. Vapaa valitsemaan. "Älä koskaan revi villiviiniä, äiti sanoi." Mieli oli musta väsyneistä päivistä, jolloin vain roikuin puissa, vaikka en ollut ikinä repinyt villiviiniä. Menen ihan kippuraan ja pieneksi. Asetun Riitan kassiin ja me teemme samat matkat Taikavuoresta pyörtymään Kinkomaan sairaalaan, sitten Irlantiin ja Sveitsiin. Lumilinnassa tarjoan kaakaota, jossa on joukossa lämmikettä. Kerromme tarinoita, joissa polkumme yhtyivät. Ja missä ne erkanivat. Riitta pitää porttia raollaan ja sanoo, että 'on aika.' Nyt en tiedä, mutta huomenna se avautuu: Toinen aika. Riitta kirjoittaa ystäväkirjaani lempiaine kohtaan: ainekirjoitus. Minä myös saman hänen ystäväkirjaansa. Meidän aineita luetaan luokassa ääneen. Kirkkaudessa Riitta ojensi minulle ilon, johon pukeuduin, kun tuli vaikeaa. Nyt hän avaa portin, josta menee punaiset hiukset liekkimerenä....eikä käänny katsomaan seuraanko. Hän tietää...

Riitta Jalosen teos Omat kuvat (Tammi 2022) tuoksuu hyvästijättöiseltä, mutta myös kivulta, lumelta, muistoilta, matkoilta, sairaaloilta, isältä. Kävelen Zürichissä ja risteän yli hänen kulkunsa. Kaduilla myydään jo orvokkeja vaikka on vasta tammikuu. Grüezi. Isämme lähtevät. Riitan isä syysaikaan, omani suven sydänhetkellä, kun aamun auer on herännyt. Riitan kertomus isänsä lähdöstä on kaunis, mutta isässä on paljon kaunista ja hyvää kaiken aikaa. Kirjailijamme jatkaa Davosiin kantaen mukanaan Taikavuorta. Hän on sairas eikä Kinkomaan parantolan hoito riitä. Siitä kului päiviä ja minä kävin siellä ystävääni tervehtimässä, kun pyörryin. Riitan voima tuoksui käytävillä, mutta missä vaelsivat liekehtivät hiukset?

Lause lauseelta ja preesensiä rakastaen (ich auch!) loistavan kirjailijauran tehnyt Riitta antaa ymmärtää lopettavansa. 

Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.

Lumen mukana tippuu uusia lauseita. 

Se että Taikavuorella sataa lunta, on ylimääräinen lahja.

Kaikella on aikansa. Ja olen varma, että Riitta tietää minun seuraavan. Hän ei ehkä tiedä, miten paljon luin ennen  mitään blogeja hänen miestään. Kirkkaudesta tuli liekki, joka poltti minuun uuden polun. Yritän lakata myrskyämästä siinä, missä kirjailijamme pitää itseään liian tiheänä. Meistä toiset on luotu tuleen, toiset lammikkoon. 

Etkö muistanut: Kirkkopuistoa pitää varoa!

hammas, nyrkkirauta, kirkkopuisto

Kuka saatana tämän on tehnyt.

Silloin tapahtui kaikenlaista. Minäkin jäin Unescon suojelukohteena olevan kirkon seinälle. Mustarastas luritti suviyössä. Vain sattuma esti, että emme olleet yliopistossa samaan aikaan. Tosin minä pyrin lukemaan historiaa, enkä voi paljastaa, miksi ei äidinkieltä, sillä en halua häiritä erään jyväskyläläisen Pasi Ilmarin kirjoitusrauhaa juuri nyt. Ihan kuin jatkaisin, vaikka en. Valvoin koko yön. Se oli viidestoista yö ja olin yksin. Pelkään lopettamista yhtä paljon kuin jatkamista. Haistoin yöllä lumen! Sen on pakko olla harhaa. Sitten näin kirjasi yöpöytähyllylläni ja aloin etsiä vastausta. En ole ikinä halunnut olla mikään itkupilli. Jos on itkettävä, se tehdään sievästi eikä suu auki poraten. Ja paskat! Tämä lady on tänään lukenut tämän kirjan ja vollottanut rumasti. Sinä olet minun Janet Frameni ja minä porasin sinuun reiän asunnoksi. Toukokuun tytöt ovat villeiksi luotuja, mutta kaipaavat usein hiljaisuutta. Tai musiikkia, joka antaa voimaa, lohduttaa ja hivelee ihoa kuin joku kadonnut. Jossain soi Donizettin Lucia Di Lammermoor....

Riitta, kerron joskus jos törmäilemme kuin yössä ohittavat laivat, mihin päivään osuit. Onkohan tämä nyt sitä liikasamaistumista ja minä kohta sydänfilmissä. Ei ole. Asun nyt siellä kolossa, jonka sinuun porasin. Voimme aina muistella. Muistot ovat huomisen valo, sahrami, lumen tuoksu ja rakkaus.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

*****

Elokuun Eeva -lehdessä on Marjo Vuorisen juttu "Rakkaus on suurin toivonantaja", jossa kirjailija Riitta Jalonen erittäin antavassa haastattelussa.

*****

Riitta Jalonen

kuva Marjaana Malkamaki/Tammi