Jos haluatte hämmästyä ja yllättyä yhtä paljon kuin minä, lukekaa Christer Lindgrenin Kiehuu! – Uusi Suomalainen Keittiö (Otava 2010), missä mikään ei ole kuin muissa ruokakirjoissa, vaan löytyy potkua, makua, eettisyyttä, ekologiaa, oivallusta. Lindgrenin omin sanoin liikumme kirjassa alueella, jossa ’homo creativus, luova ihminen, kohtaa homo ludensin, leikkivän ihmisen.’ No todella juu!, tunnen itseni keittiöapulaiseksi, en kymmeniä vuosia ruokia hellan edessä eläneeksi intohimoiseksi kokeilijaksi jonka piti vastata niin maku- kuin allergiavaateisiin, sillä niin huimaavat ovat kirjan reseptit.
Harva metropoli voi ylpeillä sellaisilla kortteliravintoloilla kuin Helsinki, kulttipaikoilla, joissa ovat aikojen vaihtuessa juoneet, väitelleet, riemuinneet ja murehtineet niin herrat kuin narrit. Ja siinä sivussa syöneet ravitsevaa, maukasta ruokaa, jonka ohjeet ovat ainakin vuosisadan ikäisiä.
Kunnon kortteliravintoloissa annokset noudattavat perinteisiä normeja ja tyylejä. Kengänpohjankokoinen Wieninleike melkein roikkuu yli lautasen reunan, jättipyttipannua tuodaan isolla teräsvadilla, kuusitoista silakkaa rapisee muusivuoren vierellä, ja vino pino lettuja kallistuu kuin Pisan kalteva torni.
Siis, mitä juuri luitte on osa kirjan antia, mutta löydämme myös fine diningin ja kokeellisen keittiön. Kirjan reseptit on tehty neljälle viidelle ruokailijalle, ellei toisin mainita. Löytyy Jouni Toivasen Naudanlihaa ”Yakiniku”, Sasu Laukkosen Tarte tatin tomaatista, Heikki Ahopellon Luomutilan kainuunharmaskaritsaa, Vesa Parviaisen Tarte tatin, kinuskikastiketta ja vaniljajäätelöä, Jouni Toivasen Kuhaa Mannerheim 2010 sekä monta, monta muuta kiinnostavaa, uusia makupolkuja aukovaa ruokaohjetta.
Tätä kirjaa minä suosittelen kokkailusta ja kokeiluista kiinnostuneelle. Tämä kirja on erinomainen joulu- tai valmistujaislahja nuorelle kokille. Tämä kirja voi olla oivallinen teos juuri sinulle, joka päivästä toiseen mietit: Mitähän uutta keksisin tänään valmistaa? Ohjeet eivät ole ylivoimaisia, vain hieman haastavia. Ellei ruoanlaitossa ole mitään haastetta, ketä se sitten jaksaa kiinnostaa…
Haluan painottaa sitä kohtaa kirjan tarinoista, joka erityisesti säväytti minua positiivisesti:
Eettisyys ja ympäristöstä välittäminen ovat ominaisia ruokakulttuurin ylellisyyden suomalaisille ilmentymille. Esimerkiksi Hauhalan Hanhifarmin tuottama eettisesti kasvatetun hanhen vaalea maksa toki perustuu tämän lintulajin luontaiseen ahmimisviettiin. Luonnossahan hanhet varastoivat ravintoa maksaansa pitkiä muuttomatkoja varten. Ilmiötä hyödynnetään hanhitilalla niin, että linnuille pidetään riittämiin tarjolla laadukasta, valkuaispitoista ravintoa. Siten vaalea suomalainen foie gras syntyy ilman kipua tuottavaa pakkosyöttöä. Hauhalan foie gras on kansainvälisesti ihailtava keksintö. Tiettävästi vastaavaa tuotetta on kehitelty vasta yhdellä espanjalaisella lintufarmilla.
Metsässä ei ole ryöväreitä, huusi Pekka juostessaan ylös isoäidin valkean talon portaita. –Metsässä ei ole ryöväreitä!
Näin reippaasti alkaa Astrid Lindgrenin satuklassikko Metsässä ei ole ryöväreitä (Ingen röväre finns i skogen, WSOY 2010, suomennos Laila Järvinen). Tuttu satu teoksesta Pekka Peukaloinen alkaa elää uutta elämäänsä Ilon Wiklandin hurmaavalla kuvituksella, jossa jokainen kuva on kuin kaunis taulu ja silti ryövärit ovat ihan riittävän hurjan näköisiä.
Pekka on ollut ulkona leikkimässä Juhosen poikien kanssa ja kun hän tulee takaisin isoäitiä ei näy missään. Tuli palaa kaakeliuunin luukkujen takana, pimeä ulkona alkaa pudota, olohuoneen nurkat ovat varjoisia, mutta urheasti Pekka heiluttelee puumiekkaansa ja huutaa: - Metsässä ei ole ryö-vä-rei-tä!
Nurkassa nököttää nukkekoti, joka oli ollut Pekan äidin, kun hän oli pieni. Siellä istuu nukke nimeltään Mimmi ja Pekka tähtää nallipyssyllään kohti Mimmiä ja huutaa jälleen – Metsässä ei ole ryö-vä-rei-tä! Ja nyt alkaakin tapahtua, sillä Mimmi nousee tuolista ja vastaa: - Sinä valehtelet. Kyllä metsässä on ryöväreitä.
Tästä alkaa ihastuttavan vanhahtava ja lapsen mielikuvitusta kiehtova satu, jossa vilisee rosvopäällikköä, arvokkaita helmiä, puun takana väijyviä ryöväreitä, askelten ääniä, hyökkäystä ja kaikkea sitä, mitä pitävät sisällään ne lastenkirjat, joita me itse luimme lapsina. Tämä kirja houkuttaa aikuistakin sekä tarinallaan että vanhahtavalla kuvituksellaan. Vaikka olen itse lukenut tämän sadun monasti Astrid Lindgrenin kootuista, niin näin omana kirjanaan tarinasta tuli enempi elämyksellinen. Tätä linjaa voisi aivan hyvin jatkaa muillakin Lindgrenin saduilla. Ainakin minuun on kovasti kolahtanut Astridilta Soittaako lehmus, laulaako Satakieli? (Spelar min lind, sjunger min näktergal, WSOY 1984, suomennos Kerttu Piskonen), joka meillä onkin omana kirjanaan. En voinut koskaan lukea Merille iltasatua orvosta Malinista joutumatta suorastaan tunnevyöryyn.
Metsässä ei ole ryöväreitä on yksi tämän joulun lahjakirjasuosituksistani ja siitä kiinnostuvat kaikki seikkailusta pitävät ikään katsomatta.
Joku kulki ovesta. Isoäiti tuli olohuoneeseen. Hän sytytti valon. Nukkekodin edessä Pekka istui katselemassa Mimmiä, pientä sinipukuista nukkea, jolla hänen äitinsä oli leikkinyt pienenä.
Jos haluat tietää, mitä tapahtui neljälle valkoiselle amaryllikselleni, joita hoivasin puutarhassani läpi koko suven, mene Sarille
Niitä tulee nyt kaupasta lisää niin monta kuin sielu sietää!
Tässä yksi (pimeä) kuva viime talven ihmeestä, kun joulun ajan amaryllikset lähtivät uuteen kukintaan! Käsittämättömät ovat kukkien tiet...
Luvaton liekki
syttyi sävelistä
ja kielsin sanat
ennen syntymistä.
En jaksa
toisten kylkeen kipunoida.
Jos tähän jään,
niin saanko tässä soida?
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
Koska olen yhden kirjan kanssa lisäkuvaa vailla iltaan asti, aloitamme viikon Kysymyksiä ja vastauksia -haasteella, jonka nappasin Jaelin blogista. Kuvassa vasemmalla kummipoikani Karri, keskellä kaikkien rakastama talven hahmo Lumiukko ja oikealla Karrin pikksisko Merle.
1) Miksi loit blogisi?
En luonut mitään blogia. Ystävävänpäivänä vuonna 2009 Lumimies avasi minun nimelläni blogin omalla koneeseellaan ja totesi, että 'yllättävää ystävänpäivää ja alas kirjoittaa'. Minä siihen, että 'ikinä en moiseen hullutukseen lähde!' Sillä tiellä ollaan nyt...
2) Minkälaisia blogeja seuraat?
Niitä, joissa kerrotaan kiinnostavasti ja tunnelmallisesti kirjoista, elokuvista, kokkaamisesta, puutarhasta, koirista, sisustamisesta ja remonteista.
3) Lempikosmetiikkamerkkisi?
Vichy ja Louis Widmer
4) Lempivaatemerkkisi?
Ril's
5) Välttämätön kosmetiikkatuotteesi?
Valokynä
6) Lempivärisi?
vanha roosa, pinkki ja softi lila/ sieluvärini on turkoosi
7) Lempihajuvetesi?
Sitä en kerro.
8) Lempielokuvasi?
Como Agua para Chocolate
9) Mihin haluaisit matkustaa ja miksi?
Afrikassa, koska se on aina ollut sisälläni. Myös Kalliovuorilta soi outo kutsu...
10) Keksi oma kysymyksesi...Mitkä ovat onnesi peruspilarit?
Rakkaus, Lumimies, Meri, Olga, Dina, lumi, kirjat, puutarha, musiikki, terveys, sade, runo, tuli, tunnelma, pysähtynyt hetki, meri, sininen hämärä, hyvä ruoka, unelmat, Bessu, elokuvat, syyskuu, valon ja varjon leikki, koti, joulu, lumoutuminen...
kuva Puput rapuilla Anne
kuva Pinkki hame Sateenkaarentaa
Ensi viikkoa kohden lähdemme cinemaattisesti lukien. Nythän me kaikki luemme ollaksemme cinemaattisia! Tämän loistavasti blogiini sopivan kuvan nappasin Pasilta täältä
Ehkä aloitamme 'tytöt pitää hauskaa' -jutulla (=kevyttä hivaa), ehkä aloitamme lastenkirjalla, mutta loppuviikosta tarjoan ruokakirjan, joka ei jätä ketään kylmäksi. Jaelkin hämmästyy appelsiinin ja hunajantuoksuisessa keittiössään ihan hiljaiseksi;-) Tämän lisäksi vietän yöt huippujännitysromaanin parissa kauhusta unettomana. Well...en pidä mistään tylsästä, joten sopii minulle.
Nyt cinemaattisesti kohti uutta viikkoa! Pidetään huolta itsestämme, napataan pieni hemmottelu sieltä, toinen täältä. Ja kuten Tommy kehoitti: Muistetaan rakastaa yli varojemme♥
Love
Leena
Yllätysarvonnan voittajat ovat Jael, Amma ja Elmiira! Jaelille Israeliin lähtee Harjukaupungin salakäytävät, Amma saa hurmaavan Meillä on joulu -teoksen ja Elmiiran kirjan kirjan nimi ei ole vielä tiedossa...Amma ja Elmiira, ilmoitatteko minulle postiosoitteenne, Jaelin jo tiedänkin. Onnea voittajille♥ Ja kiitos kaikille innostuneesta osallistumisesta! Tämä arvonta oli yllätys minullekin, mutta kaiken voimme laittaa Olli Suomisen 'syyksi'. Olli on saanut vauhtia naisiin aiheuttaen outoja tapahtumia ja ilmestyy milloin minnekin kiihottavasti sateenvarjoaan auki, kiinni, auki humautellen...
Suloista sunnuntaita, jossa käymme juuri kohden sinistä hetkeä...
Feeling Good
Suonissani virtaa vahvistavaa verta,
ettei rakkautesi poismeno tuottaisi tuskaa
sytytän kynttilän sieluni sopukkaan
etten kärsisi.
Rakennan rintaani kodin
kadonneille suukoillesi
ja solmin kukista seppeleen,
jotta muistaisit minut.
♥♥♥♥♥
Tengo una curita en las venas
para gue tu amor no me duela
si ha de salir,
prendo una velita en la esguina
de mi alma para no sufrir
Tengo una casita en el pecho
si acaso se te pierde un beso
mordido de abril
y una coronita de flores
para gue te ascuerdes mi
- Juan Luis Guerra -
kuva Gustav Klimt/ Danae
Coronita de Flores
Kun Anne tutustuu Wolfiin, häneen tekee vaikutuksen tämän kulmikas kapinallisuus. Wolf on aivan toista maata kuin Annen siihen mennessä tapaamat pojat. Hän on röyhkeä, hän on taiteilija, hän rikkoo niitä sääntöjä, joita Anne itse noudattaa. ja hän on kaunis mies, hänellä on iloiset silmät ja poskiparta, joka tuo hänen ulkonäköönsä ripauksen hävyttömyyttä. Kun he lähtevät ensimmäistä kertaa yhdessä ulos, he kävelevät lumisen puiston poikki, joka alkaa siitä mihin kotikatuni päättyy. Puistokäytävät ovat liukkaita, ja Annella on väärät kengät jalassa, niin kuin aina. Wolf tarttuu häntä kädestä ja kuljettaa hänet puiston poikki, ja jotenkin on selvää, että hän on löytänyt suojelijansa. Jonkun, joka ei enää laske häntä menemään.
Maxim Leon Talviuni Berliinissä – Itäsaksalaisen perheen tarina (Haltet euer bereit. Eine ostdeutsche Familiengeschichte, Ajatus Kirjat, suomennos Ilona Nykyri) on paljon enemmän kuin yhden itäsaksalaisen perheen tarina. Se on kuin näyttämö, jolla seisovat esiintyjät ovat Gerhard, juutalainen vastarintataistelija, Werner, työläistaustainen natsi, Anne, Gerhardin toimittajatytär, Wolf, Wernerin taiteilijapoika. hieman varjossa seisoo nuorimies, Maxim, joka katsoo heitä ja kertoo samalla tarinaa isovanhemmistaan sekä omista vanhemmistaan. Välillä hän painaa nappia ja kulissit vaihtuvat. Olemme vielä jakamattomassa Saksassa, jossa Hitler nostaa päätään ja tällöin Maxim toteaa:
Hitler teki pienistä ihmisistä suuria ja suurista pieniä. Varakkaaseen sivistysporvaristoon lukeutuvan perheen poika Gerhard joutui lähtemään maasta, työläisperheen poika Werner sai maistaa makeaa elämää.
Maxim painaa jälleen nappia ja olemme Ranskan vastarintaliikkeessä, josta Gerhard löysi sydämensä rakkaan, paikan jossa hän sai olla oma itsensä. Ikuisesti Ranska oli hänelle kuin kaivattu rakastajatar ja myöhempi kotimaa DDR järkiavioliitto. Oikea avioliitto ja todellinen rakkaus hänelle on Nora, joka on juutalainen.
Maxim painaa nappia kerta toisensa jälkeen ja olemme oikeudenkäynnissä, jossa Gerhardin isoisä Wilhelm, lakimies, marraskuussa 1927 ottaa ajaakseen ranskalaisen kenraalin jutun, jossa vastapuolella on vielä melko tuntematon äärioikeistolainen agitaattori, joka väittää kampurajalkansa johtuvan ranskalaisten kidutuksesta miehitetyssä Kölnissä ranskalaisen sotilashallinnon aikana. Wilhelm voittaa päämiehensä jutun. Kun tuomio on julistettu, astuu sakkoihin tuomitun miehen asianajaja Wilhelmin luo ja sanoo uhkaavalla äänellä: ”Herra asianajaja, tämä päivä tulee teille vielä usein ja raskaasti mieleen.” Hävinnyt asiakas on Joseph Goebbels.
Kulissit vaihtuvat Saksaan ja elämme Saksan jaon. Koemme, miten pieni asia voi ratkaista, missä Maxin, nuori mies varjosta, syntyy vuonna 1970. Ja vähän kasvettuaan Maxim siirtää kulissit oman päänsä sisälle ja alkaa tutkia perheensä historiaa, yrittää ymmärtää mikä on DDR, jossa hän asuu ja mikä on Stasi, joka määrää kaikesta. Mikä on maa, jossa ei ole sanan vapautta, ei länsifarkkuja, ei lehdistön vapautta, ei oikeutta matkustaa muihin maihin? Mikä on maa, jossa usvakin tuoksuu pelolta?
Hän lähtee seikkailulle ja löytää perheen kadotetun juutalaisuuden, kun näkee äitinsä, Annen, vihdoinkin tajuavan, että hän on paitsi DDR:n kansalainen ja toimittaja, joka kirjoittaa hallituksen määräämää tekstiä, myös juutalainen. Tässä syntyy Annen matka itseensä. Matka, jolla hän jättää työnsä, sanoo salaiselle poliisille omat totuutensa, löytää juutalaisuuden, mutta ei halua liittyä seurakuntaan, uskoo edelleenkin oudosti tasa-arvoon, mutta haluaa valita kolmannen tien, jossa myös demokratia olisi mukana. Hän ei halua luopua aatteesta kokonaan, kuten miehensä Wolf, joka useasti toteaa avioliitostaan: ”Minulla oli aina DDR mukana vuoteessa.”
Talviuni Berliinissä on kiinnostava kirja kiitos Maximin, joka varjoista näkee enemmän ja pidemmälle. Tarinaan tulee helpostiluettavuutta koska hän kertoo asioita suuremmilta osin toisen ja kolmannen polven tietona. Osa tiedoista tulee kerrottuna, osa lehtikirjoituksista, osa vanhoista kirjeistä. Kirja voisi olla rankka kuten toisesta pelon maasta kertoneen Herta Müllerin Matala maa, Ihminen on iso fasaani, Sydäneläin tai Tänään en halunnut tavata itseäni, mutta Maximin nuori kertojaääni etäännyttää raakuudet ja pelon hien. Myös toimittajan ammatista on selvä hyöty. Vanhempi kertoja olisi lisäksi saattanut olla paasaavampi ja takuulla ei olisi ottanut mukaan huumoria, jolla Maxim selviää paitsi DDR:stä myös omista vanhemmistaan:
Minä olen meidän perheen tavis. Se johtuu ennen muuta siitä, että vanhempani olivat kaikkea muuta kuin tavallisia. Kun olin kymmenen, isälläni oli vuoroin vihreäksi, vuoroin siniseksi värjätty tukka ja itse maalattu nahkatakki. Äitini käytti useimmiten neuvostovalmisteista lentäjälakkia ja takkia, jonka isäni oli spreijannut mustalla tussilla. He olivat kumpikin aina sen näköisiä kuin olisivat juuri laskeutuneet jonkin teatterin lavalta ja käväisisivät vain pikaisesti kääntymässä oikeassa elämässä. Kaverini olivat sitä mieltä, että vanhempani olivat huipputyyppejä ja minä varsinainen onnenpekka. Mutta minä häpesin heitä, ja hartain toiveeni oli, että heistä tulisi vielä joskus yhtä normaaleja kuin kaikki muutkin vanhemmat, jotka tiesin.
Maxim Leo, Annen ja Wolfin poika, nuori mies näyttämön varjoista on astunut esiin. Hän on nyt toimittaja Berliner Zeitungissa. Hän eli muurin murtumisen, kun hänen vanhempansa elivät sen rakentamisen. Hänellä on pilkettä silmässä ja kertojatyyli, joka jätti minut janoiseksi. Haluaisin niin kovasti, että hän tekisi vielä toisen kirjan. Kirjan joka olisi nyt kertomus alun lumisateessa vaeltavasta nuorista rakastavaisista, Annesta ja Wolfista. He ovat niin kiinnostava pari, että Maximinkin mukahäpeä on jo aikaa sitten vaihtunut ihailuun. Minä haluan tietää enemmän siitä, kun Anne siirtyi vain kirjoittamaan verannalle, kun hänestä tulikin historiantutkija ja hän löysi isoisänsä Dagobertin elämän, miehen, jonka kuva oli aina synnyttänyt hänessä käsittämätöntä vetovoimaa, mutta jota hän ei ollut koskaan tavannut. Hän ei ollut voinut, sillä toimittaja Dagobert Israel Lubinski kuoli 22.2.1943 klo 6.45 Kasernenstrassella Auschwitsissa.
Ehkä sitä, että tietää, mitä stigma on, ajattelee niitä kuolleita, niitä ympäri maailmaa ripoteltuja eloonjääneitä, että kokee hiukan vierautta omaa itseään kohtaan. (Anne)
Minusta se on hienosti sanottu. (Maxim)
Niin minustakin. Se on hienosti sanottu. Koko tämä kirja on hienosti sanottu.
Nyt minäkin olen ollut niin kiltti, ahkera ja sovinnainen, että...haluan tässä linkittää yhtä kiintoisaa herraa. Saan varmaan Olli Suomisen linkityksen maailmanmestaruuden, mutta ehkä minut palkitaan sitten jossain toisessa elämässä. Tämä herra harrastaa sateenvarjoja, yrittää välttää herraklubeja (niissä on vain tylsimyksiä!), osaa palvoa naista, mutta tietää myös, milloin on aika olla Rhett Butler...Nyt joku huokailee, että semmoista ei ole olemassakaan. No totisesti on ja hän on ainoa syy siihen, miksi tiukka työtahtini on rapautunut. Löydät hänet täältä
Piti keskittyä Stasiin, mutta taidankin alkaa nähdä vaarallisia unia...
And this is only for me...I just love...
Torstai on toivoa täynnä ja arvontaan on aikaa vielä muutamia päiviä. Osallistumisaika umpeutuu sunnuntaina klo 12. Iltapäivän aikana Lumimies suorittaa arvonnan.
Ensimmäinen palkinto on Pasi llmari Jääskeläisen tajunnan räjäyttävä Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) ja toinen palkinto on hurmaavan koukuttava Meillä on joulu (Otava 2010). Kolmas palkinto on tuurissaan, sillä en itsekään vielä tiedä sitä, mutta vaihtoehdoissa löytyy.
Torstai on jotenkin erilainen päivä kuin muut: Se on suloinen lupaus viikonlopusta. Niin suloinen, että sen ehtii tajuta. Perjantai on jo viikonlopun 'tekemistä'.
Elän täällä keskellä arktista lumimyrskyä ja nautin joka hetkestä. Leivinuuni on lämmitetty ja levittää kohta lämpöään koko taloon. Otin juuri tiikerikakun uunista. Torstaina saapuu myös viikon kevennykseni Anna-lehti, jossa on usein hyvinkin syviä haastatteluja, kuten juuri ollut Ian McEwanista tehty. Sen verran kurkkasin, että nyt on dekkarihulluille kiinnostavaa: Mirka Heinosen juttu Pahan tuntija kertoo poliisin profiloijasta Helinä Häkkänen-Nyholmista. Kuulitteko viuhahduksen! Se oli Bessu, joka luki tätä ja ryntäsi kesken töiden lähimpään lehtikauppaan... Nyt saapui myös ensimmäinen kevään kirjakatalogi, joten taidanpa alkaa katsoa, mitä luen teille ensi vuonna...
Kaikkea suloista♥
Leena Lumi
Black Coffee
Jos olet lumi, jos olet jouluruusu, jos olet joulun tuoksu, jos olet joulun tunnelma, niin juuri sinulle on tehty kirja Meillä on joulu (Otava 2010). Kirjan tekijät ovat sisustustoimittaja Taina Vuohelainen ja ruokatoimittaja Marja Samuli, tunnelmalliset kuvat on ottanut Arto Vuohelainen.
Monille meistä joulu on kalenterivuoden rakkain juhla, joka ei ikinä voi alkaa liian aikaisin. Me jouluihmiset emme ole tavarakrääsän perään, vaan me synnytämme tunnelmaa, joka syntyy vaikka siitä, että otamme esille monien vanhojen, kauan säilyttämiemme joululehtien numerot. Ja sitten otamme esille joulukirjamme, kuten tämän Meillä on joulu, joka tarjoaa puolensataa ideaa koristaa joulua uudella tavalla sekä yli neljäkymmentä ruoka- ja leivontaohjetta. Iltapäiväteemme äärellä kääntelemme kirjan sivuja, luemme jutun sieltä, toisen täältä, annamme kätemme koskettaa kauniita kuvia ja suljemme silmämme nähdäksemme tarjoammeko tänä jouluna sienipororullaa sekä brie-punasipulitähtitorttuja. Broilerinmaksapateeta emme voi vastustaa ja on aivan selvää, että kellarimme hyllylle ilmestyy hyvissä ajoin maustumaan portviinissä marinoituja viikunoita.
Oli kerran...muistatko vielä
sadun penkit ja puistikon?
Älä pelkää, koske en siihen,
kuut kulkivat, lunta jo on.
Tuli talvi ja silmäsi kauniit
kuin lammikot
jäähän se loi.
Kuut kulkevat vitkaan liian,
suvi tulla ei koskaan voi.
Jo uutimin ikkunat sulje.
On kylmä ja hämärtää.
Lumi peittää puistikon penkit.
Jää hyvästi, rakkaani, jää.
- Oiva Paloheimo -Vaeltava laulaja, 1935
Tarvitsen nyt aasinsiltaa siirtyessäni seuraavaan kirjaan ja keksinkin vastata vanhalla kirjoituksellani Amman blogissa olevaan kiinnostavaan kysymykseen Onko kritiikillä tulevaisuutta? En muista, koska tämän kirjoitin, toimittajan nimi puuttuu, mutta ei kannata nostaa Hesarissa happoja, sillä olen uudistamassa tilaustani. Elämä ilman Hesaria on kuin elämä ilman.
Ja sekoitan teitä vielä vähän enemmän. Olen jo kauan hakenut tekijää yhdelle runolle. Nyt on lukijamäärä viime kyselykerrasta tuplaantunut, joten saanen vieläkin julkaista kyseisen runon ja minulle nyt kertokaa, kuka tämän postauksen jälkeen tulevan runon on kirjoittanut. Löysin sen teiniaikaisesta vihostani, eikä silloin oltu niin tarkkana nimien kanssa kun runovihot kiersivät. Itse hapuilen Lauri Viljasessa ja Kaarlo Sarkiassa, mutta kummankaan Kootuista runoista en tätä löytänyt. Aila Meriluoto on viimeinen pelastukseni, sillä olen kirjoittamassa hänelle oikeaa kirjettä ja liitän runon siihen. Olen varma, että sieltä pesee ellette te tiedä;-) Ja nyt kritiikkiin:
Kuinka moni teistä huomasi viime viikon tiistain (vai oliko se keskiviikon?) Helsingin Sanomissa olleen artikkelin kirjablogeista? En tiedä teistä muista, mutta itse ainakin pidän siitä, että blogit - sisälsivät ne sitten kirjoja, lastenkasvatusta, puutarha-asioita tai muotia - ovat nimenomaan blogeja, nettipäiväkirjoja. Ne saavat mielestäni olla henkilökohtaisia, vaikkakin sitten jutustelua. Henkilökohtaisuus antaa myös mahdollisuuden jatkokeskusteluun. Helsingin Sanomien artikkelissa toimittaja toivoi kriittisen silmän kohdistuvan kirjallisuusblogeihin. Kritiikki on aina hyvästä. Silti ainakin minulle jäi tekstistä sellainen mielikuva, että toimittajan mukaan kirjallisuusblogit yrittävät sisältää ammattimaisia arvioita, jopa kilpailevia tekstejä, toimitettujen lehtien kirjallisuuskritiikeille. Uskoisin, että blogien lukijat kyllä tietävät, etteivät harrastajat tai intohimoiset lukijat kirjoita aina ammattimaisen analyyttisesti. Se ei lie tarkoituskaan. Blogimaailmassa vaihtelevatasoisuus ja henkilökohtaisuus ovat pikemminkin hyve. (Kenen tekstiä tämä on? Tässä sanoja joita en käytä.)
Siis totuus on, että nyt kun tulee sekä Hesari että Keskisuomalainen ehdin lukea molemmat lehdet tosi huonosti. Lisäksi tulee kirjallisuusalan lehtiä sekä viikon kevennys Anna sekä Suomen Kuvalehti, jossa on usein myös kirjoista.
En siis nähnyt kyseistä kirjoitusta. Vähän harmittaa. Olen tätä itse asiassa odottanut. Monet kirjabloggaajat kuitenkin ovat ehkä olleet alalla ja nyt he voivat kirjoittaa tunteella ja todella, joka ei ollut esim. mahdollista sanomalehtityössä. Kun tein arvostelun suurenmoisesta Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret kirjasta, oli juuri sitä ennen ollut Hesarissa ikävää kritiikkiä kyseisestä kirjasta. Ja lukijat älähtivät ja käskivät kriitikkoa ottamaan oppia minun blogini arvostelusta! Jokainen tajuaa, että arvonsa tunteva ammattikriitikko ei tätä siedä! Monet kriitikot tuntuvat olevan sitä mieltä, että mitä enempi haukkuu, sen parempi kriitikko hän on. Tyhjät pullot kolisevat eniten! Toista mollaamalla ei löydy sateenkaaren toista päätä eikä edes lukijoiden suosiota. Pitää uskaltaa vain hypätä kirjan matkaan ja sitten kertoa miltä tuntuu. Itse yritän välttää lukemasta muiden kritiikkejä kirjoista, joista itse teen arvostelun. Joskus luen ne myöhemmin. Paras arvostelu, jota minä kutsun elämyksestä kertomiseksi, syntyy sydämestä, ei sivistyssanakirjasta hienoja sanoja esiin kaivamalla ja negatiivisuudella ratsastamalla. Minun lukijoideni ikähaitari on 16-86 about, joten haluan kaikkien pysyvän kyydissä. Aluksi oli tarkoitus kirjoittaa suuri osa myös englanniksi, mutta luovuin tästä ja käytän englantia tosi harvoin enää. Joskus muutaman lauseen. Tosin en tähän kohtaan lupaa ikuisuutta, jos 'English cottage dream' kuitenkin alkaa siintää näköpiirissä...
On kulunut klisee: Kuuntele sydämesi ääntä!, mutta niin ainakin minä aion tehdä, kun listaan vuoden parhaita kirjoja. Sen lisäksi mukaan otetaan kielelliset lahjakkuusarvot, tarinan rakenne, kiinnostavuus ja vahvuus, kokemuksen suoma mahdollisuus vertailuun, joka väistämättä nousee joko tietoisesti tai tiedostamatta, mutta lopulta kuitenkin: Sydän sen ratkaisee sekä tunne ja tuli!
Ja loppujen lopuksi ihan jokaisen kriitikon arvostelu on subjektiivinen mielipide: Ei yhtään sen enempää, mutta ei myöskään yhtään sen vähempää.
♥:lla kirjasta
Leena Lumi
PS. Kirsi Piha käsittelee tätä aihetta nyt Lukupiiri blogissaan. Siellä on hyvä mielipide Jorma Uotiselta (Porista kuten minäkin ja saman lukion käynyt): Pitäisi luottaa siihen, miltä esitys itsestä tuntuu.
Lähdin kuvaaman joutsenia, mutta ne olivat jo lähdössä pois ja sitten lopulta ne nousivatkin lentoon ja vilkutin hyvästit kevääseen.
Sitten muistin jääurut. Ne eivät soineet, sillä oli niin tyventä, mutta soittepelit olivat jo syntymässä.
Ja kaislikko oli kaunis kuin mikä!
Marraskuu on inspiroiva, taiteellinen kuukausi!
Cinemaarttista blogiystävyyttä koin tänään, kun sain Susalta tämän kuvan jättimäisenä korttina ja takateksti alkoi: "Leena, kun näin tämän kortin erään harjukaupungin puodin ikkunassa, tulit heti mieleeni!" Siis minä en edes kuumeessa kuvittele ikinä olevani jumalainen Marilyn, mutta että joku tavalllisena marraskuun maanantaina muistaa Marilynista minut, on jotenkin hyvin 'high'. Mitä samaa minulla voisi olla Marilynin kanssa muu kuin blondius, rakkaus eläimiin ja kirjoihin, sillä Marilyn oli innokas lukija ja me olemme lukeneet myös samaa kirjallisutta. Olen lukenut myös hänen aviomiehensä Millerin teokset sekä kaiken, mitä olen Marilyn Monroen elämästä löytänyt. Marilynin elämä oli suuri tragedia, josta löytyy paljon samaa kuin on Joyce Carol Oatesin teoksissa.
Susa ei jättänyt tervehdystä Marilyn-korttiin, vaan sain myös My Fair Ladyn, jota minulla ei vielä DVD:nä ollutkaan sekä tietysti Geisha Harmony -suklaalevyn, jonka mainokseen minut kohta kutsutaan takuulla, sillä minä olen uskottavin selittämään miten lumoavaa on olla Geisha-riippuvainen.
Nyt tuli ikävä lapsuuteen! Luin illalla lastenkirjailija, biologi Suvi Vehmasen teosta Lapsen oma petokirja (Minerva 2010) ja sielussa alkoi väristä kuin lapsena jännittävää ja villiä kirjaa lukiessa. Väristyksen vahvuutta lisäsivät kuvittaja Laila Nevakiven ehdottomasti mielikuvitukseen vetoavat piirrokset, joissa on hurmaavan vanhahtava sävy eli kuvatkin vievät vuosikymmenien taakse.
Maisema on arktinen. On talvi. On Peikkometsä. On Sinisalo. On susia ja metsänhaltijoita. Ja on tarina. Tarinan aloittaa peikkopoika Ylli, joka uupuneena hiihtää lumisen metsän keskellä. Kylmyys puree pieniä varpaita ja hännänpäätä ja pikkupeikko on jo luovuttamaisillaan, kunnes kuukkeli alkaa johdattaa kulkua, mutta äkkiä:
Ylli väsähti pian upottavassa hangessa ja tumpsahti kinokseen kumolleen. Lumipatjan alla kyyristelivät koppelot talvisissa majoissaan, kiepeissä. Ensin ne säikähtivät outoa otusta, joka oli pudonnut niiden kattojen lävitse. Sitten ne auttoivat uupuneen peikkolapsen syvälle hangen sisälle. Siellä ilma oli lempeän lämmintä hengittää ja paksu lumikerros suojasi kuin pehmyt untuvainen peitto pakkasen äkäisiltä puremilta, kanahaukan teräviltä silmiltä ja pöllöjen tunkeilevilta katseilta.
Tämän lempeän levon jälkeen alkaakin sitten seikkailu joka vie niin lasta kuin aikuista. Kohtaamme lumikkoja, kärppiä. Miihkali-haltijan, Virve-haltijattaren, ahmaäiti Hannan, joka saa vauvoja, monia metsän eläimiä ja kasveja, joista osasta tämän päivän lapset eivät ehkä tiedä paljoakaan. Ja kaikkein jännittävintä on kohdata susilauma kuutamolla, kuulla ensin ulvahdukset ja sitten yhtenäinen ulvonta. Sudet ovat järkyttävän komeita ja alfauros, lauman johtaja, on nimeltään Fauros. Uljaat sudet kuitenkin pelkäävät peikkoja ja siitä kiertyykin sitten tarinan taika, jolla on tietysti liikuttavan onnellinen loppu.
Tiedätkö sinä, mikä on korpiluppo? Entä tummaluppo? Tunnetko huuhkajan siiven alapeitinhöyhenen tai erotatko metson ulosteen teeren ulosteesta? Tunnistatko ahman lumijäljen?
Ylli halasi Virveä ja Miihkalia, jotka jäivät seisomaan susien kanssa vaaran laelle. Sitten Ylli heitti repun selkäänsä, levitti kätensä tuulessa ja katsoi kaukana siintäviä metsiä, vaaroja ja järviä.
- Ihana Sinisalo! hän huudahti. – Ja sen takana Peikkometsä. Ja mitä Peikkometsän takaa löytyy, sitä emme tiedä, ainakaan vielä.
Hän vihelsi Hermannille. – Tule! Mennään kotiin!
Marraskuussa maa ei enää martona makaa, sillä otin marraskuuhun uuden asenteen. Marraskuu on tilaisuus tehdä kaikkea sitä, mitä et muulloin ehdi. Siivota komeroita, lukea vanhoja kirjeitä, kirjoittaa uusia runoja, aloittaa joulu-unelmien todeksi tekeminen… Kotini näyttää yllättäen hieman boheemilta, mutta minä nautin joka hetkestä. Jo kuukauden alussa kaivoin esille kauneimmat joulupaperit, narut ja lahjalaatikot ja levitin ne olohuoneen lasipöydälle. Toin esille myös joulukorttilaatikkoni, teipit, liimat etc. Sinne sun tänne olen asetellut myös Aarikan viehättäviä pikkutonttuja kenellä piparkakku kädessä, kenellä lumihiutale. Keskeneräinen joulukutomus on luonnollisesti herkullisen värinen ja esillä sivupöydällä. Ikkunan takana on pähkinälauta, jossa vierailevat oravat, mutta myös arka närhi, jonka siipipeilin sini on sinisistä maagisin. Haukkakin istuu joskus ylväänä parvekkeen kaiteella ja katsoo suoraan kohti, lumikko vilahtaa pihakalliomme koloon…
Piipahdus Kodin Ykköseen toi paketteihin käärittävää ja minä olen niitä, joille yksi joulumielen tuoja on se, että saan antaa lahjoja. Marraskuussa en vielä kuuntele joululauluja, mutta tämän hetken voimalevyni on ehdottomasti Concha Buika. Ihanaa, kun ei osaa espanjaa! Saa vain antautua fadon ja flamencon tunnelman viemäksi. Marraskuun angstia karkotamme myös Lumimiehen kanssa katsomalla paljon elokuvia. Viimeksi katsoimme Woody Allenin Match Pointin, joka menikin heti minun Allen -listani huipulle, sillä niin vaikuttava se on. Joka päivä hämärän pudotessa sytytän tuikut ja niiden valossa nautin iltapäiväteeni rauhoittuen, kääntyen itseeni, katseeni levätessä lumenpukemassa vaahterassa, sinisessä hetkessä. Koko marraskuu on yksi hurmaava, cinemaattinen, sininen hetki!
Jouluni värit ovat hopea ja sininen, mutta pienellä tontunpunaisella säväytettynä. Pakettien ei tarvitse sisältää mitään kallista, vaan tärkeintä on ajatus ja paketin ulkonäkö. Krääsää yritän välttää, siksi joululahjani onkin useimmiten kirja. Kirjavuosi on ollut jopa tasokkaampi kuin viime vuosi, joten olen ihmeessä kun teen vuoden parhaat kirjat listaani. Nyt alkaa tulla lastenkirjoja, muutama ruokakirja ja tietenkin tunnelmankohottajina joulukirjoja, mutta piipahdamme myös Berliinissä, tutustumme taidehistoriaan ja ehkä ehdimme vielä myös saada yhden naisen dramaattisen elämänkerran luettua. Tiedän kuitenkin, että dekkarinharrastajan joulutoive on aina se sama, joten ainakin yksi todella huomattava jännitysromaani on vielä tulossa ennen joulua.
Tänä vuonna jään viikon lomalle 23.12., koska…,mutta vielä ihan ei ole se aika. Muistakaa Yllätysarvontani, jossa pääpalkintona Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Kaikkihan haluavat saada oman Olli Suomisensa♥
Olen aivan varma, että lumi on maailmankaikkeuden kaunein sana. Tulin juuri lumenluonnista. Punaturkkinen, ikäneitokoiruuteni, Hänen Majesteettinsa Olga vallan riehaantui paanittelemaan ja minä lykkäsin puutarhaan polkuja, jotka pidetään auki koko talven. Yksi polku vie yli kaarisillan, sillä japanilaisen uskomuksen mukaan sielu puhdistuu ja virkistyy, kun ylittää kaarisillan. Vanhan leikkimökin terassille olemme jättäneet kaksi isoa korituolia, joissa juomme tähti-iltoina kaakaot ja kynttilöiden liekit tanssivat arktisesssa hurmiossaan.
Mitä vikaa marraskuussa! Vain jääurkujen soittoa saamme odottaa joulukuulle. Anna sielusi kulkea tähtipolkuja, tule mukaan lumiseikkailuun...unohditko polun? Seuraa jälkiäni lumessa. Tule jo!
Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea.
Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure
Tiedätte, että minulla on runoblogi Lumikarpalo ja arvaatte ehkä, että runous on intohimoni. Nyt on käynyt niin, että löysin vastikään Mirkka Rekolan runot ja palan soihtuna! Tässä on vain yksi iso ongelma: En saa mistään ostettua kirjaa Mirkka Rekola - Runot 1954-1978 (WSOY 1979). Kirjaa ei löytynyt edes kustantajalta. Olen pitänyt hallussani harjukaupungin kauneimman kirjaston kirjaa jo pari kuukautta uusien ja sakkoja maksaen ja nyt olen alkamassa kopioida runoja käsin vihkoon...Tiedän: Kulostaa epätoivoiselta. Jos siis joku haluaa myydä omansa tai löytää tämän alla kuvatun kirjan minulle jostain, olen syvästi kiitollinen.
Olen luvannut teille yllätysarvonnan, kun siltä tuntuu ja nyt tuntuu! Kuka vastaa tähän postaukseen saa yhden arvontalipun, kuka on myös vakilukijani saa kaksi lippua ja kuka lisäksi linkittää arvonnan, saa kolme arpalippua. Älkää vastatko anonyymeinä ja mainitkaa selkeästi, monellako olette mukana. Arvonta alkaa nyt ja päättyy 28.11. klo 12. Lumimies toimii jälleen onnettarena;-)
Ja palkintona on tietysti Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät! Jos olet kirjan jo ehtinyt hankkia, aina on ystävä, jolle voit sen antaa lahjaksi. Huomatkaa, että kirja on Pasin signeerauksella♥
Linkittäjät, käyttäkää reippaasti tätä kirjan kansikuvaa. Se on hyvässä koossa ja kansi on niin edustava, että tuo vain lisäarvoa blogiin kuin blogiin. Kannesta saamme kiittää Jussi S. Karjalaista. Tiedän, tiedän, Kaunein Kirjan Kansi 2010 -kisa pidettiin liian aikaisin. Nyt on myöhäistä itkeä, sillä piimä on maassa jo.
Kaikki mukaan Harjukaupungin salakäytävien seikkailuun!
Lähestyvän joulun innoittamana sisällytän tähän arvontaan yllätystä...
Oijoi, millainen viikko tästä tulikaan! Olli Suominen tuli ja sekoitti kaikkien kalenterit (lue: päät) ja yhtäkkiä me olimme kaikki mukana surrealistisessa menossa, jossa kaikki halusivat olla vain cinemaattisia...
Ja kuka määrittää cinemaattisuuden? Pasi Ilmari Jääskeläinen, joka kertoo loistavassa kirjassaan Harjukaupungin salakäytävät meille, miten elämyksellistä meidän kaupungissamme voikaan olla, kunhan sen ensin vain oivaltaa. Minä olen tarjonnut Pasi Ilmarin teille täällä
Ei minun pitänyt häntä tavata ollenkaan, mutta Susa kertoi siitä jotenkin silleen, että arvelen siinä olleen minulle aiotun koukun...Susa tietää minun mielipiteeni asiasta, josta Ilse nyt kertoo blogissaan kaikille. Molemmat arvon Roihuavat Soihdut ovat kirjan myös arvostelleet. Ja mitä tekeekään Amma! Hän arvostelee kirjan blogissaan, mutta sen lisäksi loihe lausumaan minulle: "Arvasin, että juuri sinä vaikutut tästä kirjasta, joten olen iloinen, että päätit tutustua siihen!" Voi, mikä onnettomuus, ellen olisikaan syttynyt!
Pakko jatkaa vielä yksi asia Amman miehestä, joka oli Amman kertoessa intona tästä kirjasta, todennut, että 'tuohan on David Lynchiä'. Siinäpä se, miksi jouduin hypnoosiin/huumaannukseen: En voi ikinä jättää David Lynchin filmejä katsomatta. Kerrankin piti vain vähän vilkaista alkua Lumimiehen kanssa, kun oli aamulla aikainen lähtö, niin eikö istuttu kuin toteemit kiinni siinä kaikessa huikeassa, mitä Lynch pystyy loihtimaan ja johon jotenkin oudosti uskoo ja lähtee mukaan. Siis jos joku ei tiedä, niin Lynch ohjasi mm. tv-sarjan Twin Peaks.
Myös Unelma on ollut yhtä pötköä niin harjukaupungin lumoissa, että taatakin on saanut tyytyä vain purkkihernesoppaan ja kutimetkaan eivät ole heiluneet entiseen malliin.
Lumiomena puolestaan on tehnyt Pasin aiemman kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta ja sen voitte lukea täällä
Nyt Olli Suominen on alkanut leikkiä kanssani meidän puutarhassa ja puistossa, kuten kuvista näette. Sitä ei vielä tiedä, mistä hänet löydämme ennen kuin vuosi vaihtuu...
Toivotan teille kaikille, rakkaat, ihanaiset, oikein Cinemaattista Viikonloppua♥
Ja Pasille: Hyvä Sinä♥
teidän
Leena Lumi
Koska pian koittaa taas aika, jolloin valitsen Vuoden Kirjat, muistellaan hetki viime vuotta. Näin kirjoitin viime vuonna luettuani 140 kirjaa:
VUODEN 2009 KIRJALLINEN ELÄMYSTUSINA
Geraldine Brooks/ Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2009)
Satu Koskimies/ Hurmion tyttäret (Tammi 2009)
Amin Maalouf/ Samarkand (Samarcande, Gummerus 2009)
Jussi Siirilä/ Juoksija (Gummerus 2009)
Katharina Hagena/ Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009)
Nick Cave/ Bunny Munron kuolema (The Death of Bunny Munro, LIKE 2009)
Linda Olsson/ Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing you gentle songs, Gummerus 2009)
Tommy Tabermann/ Eroottiset runot (Gummerus 2009)
Reginald Hill/ Beulahin kukkulalla (On Beulah Height, Gummerus 2009)
Heli Slunga/ Varjomadonna (Minerva, 2009)
Anna Gullichsen, Cara Knuutinen/ Satu Kukkameri ja lumen ihme (Saga Blom och snöflickan, Tammi 2009)
Hannu Hautala, Tuomo-Juhani Tapio/ Ensilumi (First Snow, Minerva 2009)
Siis vuosi 2009 on ollut aivan mielettömän satoisa niin omenista kuin kirjoista. Luin teille tänä vuonna noin 140 kirjaa, mutta huomatkaa, että tässä listassa ovat nyt tämän vuoden kirjat. Tässä eivät myöskään ole uusintapainokset, siksi ette näe Herta Mülleriä listalla. Hän olisi muuten ollut, sillä olen joskus samaa mieltä Nobel-komitean kanssa: Herta Müller on runoproosallisin kirjoittaja, johon olen ikinä törmännyt.
Jonkun aikuiskirjan poisjäänti teitä saattaa ihmetyttää, mutta halusin antaa tilaa myös edes yhdelle lastenkirjalle. Pidän myös kovasti runoista, mikä näkyy. Toisaalta olen suuri ja vannoutunut dekkarien ystävä ja niistä todellakin tiedän ja osaan sanoa, joten olkaa varmoja, että se ainoa dekkari, joka mukaan mahtui eli Beulahin kukkulalla on takuulaatua. Ne, jotka tietävät kiintymykseni kirjan tv-sarjaan Yorkshiren etsivät, älkää vain luulko, että Dalzielin karismaattinen ruokkoamattomuus vaikutti valintaani!
Ketä listassani joku ärsyttää, muistakoon, että arvostelu on vain henkilön subjektiivinen mielipiteen ilmaus: Ei yhtään sen enempää, eikä vähempää.
Järjestyksestä sen verran, että kolmen kärki on ollut selvillä jo tovin, muut ovat sitten satunnaisjärjestyksessä, mutta mukana.
Kirjan kansa on niin uskomaton kirja, että…en pysty sanomaan, sillä nyt taas…kyynelehdin. Niin kauan kuin tehdään tällaisia kirjoja kannattaa elää!
Nyt kun eletään marraskuuta, alkaa kirjasato näyttää viime vuottakin kovemmalta. Olen ihan tuskassa valintojen kanssa, mutta kolmen kärki on jo aika selvä ellei sitten…Odotan jännityksellä paria kohta tulevaa, joista saattaa ilmestyä ’musta hevonen’.
Tajusin muuten vasta juuri, että aina ei älyn valo kohtaa liikaa lukevaa naista, vaikka Waltari muuta lupaa. Minun omassa blogissani saan kyllä tehdä sen, että laitan listan sen mukaan, mitä kirjoja olen sen vuoden aikana lukenut, en sen mukaan, mikä on ollut kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi, joten Herta Müller kuuluu millä tahansa kolmesta kirjastaan tähän listaani, mutta haluan tukea novellia ja olkoon se siis Matala maa.
