maanantai 23. elokuuta 2010

SAMARKAND

"Atlantin pohjassa lepää kirja. Sen tarinan aion nyt kertoa. Te ehkä tunnettekin tapahtumien kulun, sillä lehdistö selosti sitä aikoinaan, ja sittemmin on muutama kirjakin siitä kertonut: kun Titanic upposi 14. ja 15. päivän välisenä yönä huhtikuussa 1912 New Foundlandin edustalla, haaksirikon maineikkain uhri oli kirja, alkuperäinen Rubáiját, jonka tekijä oli Omar Khaijam, persialainen viisas, runoilija ja tähtitieteilijä."

Näin alkaa libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin kuuluisa romaani Samarkand (Samarcande, Gummerus 2009, suomennos Annikki Suni). Ranskankielisen nykykirjallisuuden klassikoksi kutsuttu kirja vie lukijan 1000 -luvun myyttiseen Persiaan, Silkkitien varrelle Samarkandin kaupunkiin, jossa aikansa kuuluisin runoilija, filosofi ja tiedemies Omar Khaijam elää hiljaista elämää. Omar rakastaa rauhaa, kauneutta ja aistinautintoja. Khaijamista tulee kuitenkin hallitsijoiden neuvonantaja, ja hän saa nähdä lähietäisyydeltä vallanhimon ja sokean uskon tuhoisat seuraukset.

Maaloufin kirja on lumoavan kaunis niin kanneltaan kuin kertomukseltaan. Toki kirjassa on vallanhimoa ja sen seurauksena vuotaa verta ja seuraa kostoja, mutta väkivallanteot eivät ole kirjan keskiössä, vaan kirja hengittää Omar Khaijamin hengessä: rauha, kauneus ja aistinautinnot. Toki seikkailussa löytyy, sillä seurataanhan tarinassa kirjaa, jonka kannet ovat paksua karheaa nahkaa, vahvikkeet riikinkukon pyrstösulkaa, lehtien reunat epätasaiset, murentuneet, paperi kiinalaista kaghezia, valkoisesta mulperipuusta valmistettua. Tuon kirjan sivut Khaijam täyttää nelisäkeillään, jotka ylistävät kaikkien aistien juhlia. Tarina alkaa Titanicilta ja päättyy uhreja pelastamaan lähteneen Carpathian kannelle.


Minulle tuli tätä kirjaa lukiessa outo olo. Ihan kuin olisin elänyt nämä huumaavat tunnelmat jossain toisessa kirjassa ja yhtä kiihkeästi vuosia sitten. Luin lävitse yön ja aamun sarastaessa tajusin, että koin kirjan kuin olin aikanaan kokenut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen! Ja kuinkas sattuikaan sitten löysin haastattelun Amin Maaloufista ja hän myönsi lukeneensa Sinuhe egyptiläisen. Tämä kirja ei ole suinkaan plagiaatti, mutta miltei yhtä yltävä kuin Waltarin maineikas Sinuhe ja aivan yhtä huumaava.

Samarkand ilmestyi ranskaksi jo 1988, mutta suomennoksena vasta nyt. Kirja sekoittaa idän ja lännen, aikarajat katoavat, mutta intohimo ei kysy maata, ei aikaa, ei kulttuuria, ei uskontoa, ei lupaa ollenkaan, sillä: Rakkaus ei koskaan häviä ja sen tunniste on äärettömyys.

Kirjan yllätys on, miten vahva asema naisella saattoi olla 1000 -luvun Persiassa. Esimerkiksi sulttaanin vaimo Terken Khatum sanoo: "Meidän maassamme miehet sotivat, mutta naiset sanovat heille ketä vastaan tapellaan."


Samarkandin rakkaustarina kertoo, kuinka Omar löytää rinnalleen Džahan, rohkean naisrunoilijan, josta tulee myöhemmin hänen puolisonsa. Ensitapaaminen on Samarkandin yössä, pimeässä majassa, jossa silkki kahisee, hajuvesi tuoksuu ja Omar ei voi olla kysymättä: "Onko sinulla vielä huntu?" Džahan vastaa: "Ei muuta huntua kuin yö."

10 kommenttia:

  1. Kiitokset ihanasta tervetulotoivotuksesta!! Mukava on liittyä joukkoon jakamaan kokemuksia maailman parhaasta harrastuksesta. Vaikuttaapa muuten todella mielenkiintoiselta tuo kirja jota kommentoit.
    Ihanaista päivää!!!

    VastaaPoista
  2. Eipä kestä Maarit! Tervetuloa Kirjalliseen Piiriimme, joka on yhtenä päivänä Roihuavat Soihdut ja toisena päivänä vaikka Kirjallinen Piiri Perunankuoripaistoksen Ystäville;-) Kaikilla on niin kiire, että nimi on vielä virallstamatta...Nyt vain pökköä pesään!

    VastaaPoista
  3. Vaikuttaa kiehtovalta kirjalta. Sinuhe egyptiläisestä aikoinani lumoutuneena ja Omar Khaijamin Viisaan viiniä ja Teltantekijää lukeneena tästä romaanista voisin saada paljon irti. Kuvauksesti perusteella tuntuu, että Maalouf on sisäistänyt esikuvansa Waltarin sekä elää ja hengittää Khaijamin runoutta.

    Roihuavat soihdut kuulostaa hyvälle!

    VastaaPoista
  4. Lumiomena, sijoitin tämän tosi ylös parhaiden kirjojeni listalla viime vuonna, mutta nyt en muista enää kuinka monenneksi...;-), mutta mainituksi tuli eli oli mukana 10 parhaan joukossa.

    Juu, tuo Rouhuavat soihdut on Even keksintö ja itse asissa se on jo Tuurenkin hyväksymä. Ollaan Roihuavat Soihdut siis!

    VastaaPoista
  5. Ihana kansi kyllä tuossa kirjassa ja arvostelusi herätti myös kiinnostuksen lukea, eikä vain ihailla lumoavaa kantta ;)

    Yönä, jona loimme blogilleni ns.perustukset, olimme ehdottomasti Roihuavat soihdut!

    VastaaPoista
  6. Susa, uskon, että pitäisit tästä lumoavasta kirjasta.

    No, toki, toki: Tämmöiset, jotka ovat koko ajan tulessa eivät voi olla mitään muuta kuin Roihuavat Soihdut;-)

    VastaaPoista
  7. Kuulostaapa taas mielenkiintoiselta kirjalta! Täytyy lisätä se luettavien kirjojen listalleni, jos jossain vaiheessa ehtisin sen kimppuun:)

    VastaaPoista
  8. SaSo, tästä kirjasta alkoi silkkitieni ja sillä tiellä olen edelleen. Tämä aloitus onneksi oli hieman hellempi kuin myöhemmät itämaiset kokemukseni, mutta laadukkuudessa ihan vertainen.

    Et ehdi, joten ala nöyrästi vain kirjoittaa johonkin vihkoon listaa kirjoista, jotka pitää lukea ennen kuolemaa...

    VastaaPoista
  9. Kirjoituksesi innostaa minua entisestään tarttumaan Samarkandiin (ja vielä lukemattomiin Waltareihin). Mutta ensin lähetän sinulle s-postia! :)

    VastaaPoista
  10. Pienen mökin emäntä, täsät tosiaankin alkoi silkkitieni, joka onkin sen jälkeen jatkunut sellaisissa kirjoissa kuin Poltetut varjot, Elävältä haudatut ja Rakkauden aikakirja. Jotnekin lasken tähän lajityyppiin myös yhden elämäni parhaista kirjoista eli Geraldine Brooksin Kirjan kansa.

    Samarkandissa on sama kuin Sinuhessa ja etenkin Turmsissa, että kannattaa liitää ylitse niiden taisteluiden, sillä juuri ne eivät välttämättä ole naiselle kirjoissa se kiinnostavin pointti. Samarkand on ensimmäinen Vuoden Kirjaksi julistamani.

    No, minä odotan postia;-)

    VastaaPoista