MIELIN KIELIN

Se ilta jona Rachel meni Amyn avuksi oli poikkeuksellisen ihana. Puutarha oli kauniimpi kuin hän oli muistanutkaan. Puolikuu loisti taivaalla hopeanvärisenä. Rachel tunsi kuun meret. Hiljaisuuden, Rauhallisuuden ja Hedelmällisyyden meren. Martin oli näyttänyt ne ja opettanut hänelle niiden nimet. Hän istuutui ison tammen juurelle lasten majan alle katselemaan niitä. Hänellä oli tyyni olo. Hän siveli muhkuraista arpeaan. Se tuntui edelleen hellältä, ja iho oli siinä kohtaa erilaista kuin muualla. Hän kohotti kätensä ja tarkasteli sitä kuunvalossa. Arvesta olisi pian hyötyä.

Julie Parsonsin Mielin kielin (Eager to Please, Tammi 2000, suomennos Sari Karhulahti) on ensimmäinen suomennos Parsonsilta. Kirja on kuin kirkas alkusoitto Tiimalasille (The Hourglass, Tammi 2008, suomennos Sirkka Aulanko), joka lunastaa huikeasti sen, mitä Mielin kielin jo lupaa. Mielin kielin on tyylipuhdas, vahva dekkari, jossa vielä kuitenkin tuntuu kirjailijan epävarmuus poiketa totutusta. Silti halusin lukea tämän vanhemman kirjan, sillä niin paljon minuun vaikuttaa Tiimalasin poikkeuksellisuus. Halusin kokea, mistä juurista on kehittynyt dekkaristi, joka kertoo hauraan, vanhan Lydia Beauchampin tarinaa.

Mielin kielin kertoo nuoresta naisesta Rachel Beckettistä, joka joutuu syyttömänä tuomituksi miehensä murhasta elinkautiseen. Hän menettää pienen lapsensa Amyn sijaisvanhemmille, hän menettää elämän, johon on arkkitehtina tottunut ja viettää vankilassa kaksitoista kovaa vuotta selviten miltei mystisen vahvasti. Päästessään ehdonalaiseen Rachel on kuitenkin kaukana siitä kaunottaresta, joka hän oli ennen tuomiotaan. Vankilasta vapautuu harmaantunut, huonoryhtinen nainen, joka säikkyy kaikkea, mutta hän kantaa mukanaan näkymätöntä reppua, joka on lastattu aseista vahvimmalla: Naisen kostolla.

Mielin kielin etenee hyvällä rytmillä, eikä kukaan jätä kirjaa kesken, siitä kirjailija on pitänyt huolen. Hän tartuttaa myös lukijansa niin kovalla kostonjanolla ettei jano tyydyty ennen kuin saamme oikeutta.


Kirjan takakannessa on Minette Waltersin lause: ”Loistava. Tuleva tähti.” Luulen, että myös Minette aavisti, mihin irlantilaisdekkaristi Parsons vielä yltää.

Siitä asiasta valitan, että kummatkin suomennokset ovat saaneet kirjoista väärää kuvaa antavat kannet. Halvat kannet! Mielin kielin teoksen kansi vielä jotenkin on yksi yhteen sisällön kanssa, mutta Tiimalasi olisi tavoittanut todella laajan lukijakunnan, myös muita kuin dekkariharrastajia, aivan toisenlaisilla kansilla. Ruotsinkielinen Timglaset onkin jo paljon tyylikkäämpi ja antaa kirjan sisällöstä sen lupauksen, minkä teos lunastaakin.

Tämä oli nyt nimenomaan minun uteliaisuuttani Tiimalasin kirjoittajan ensisuomennokseen ja sain tyydytettyä tarpeeni. Mielin kielin kirjaa suosittelen dekkareista pitäville, mutta Tiimalasi ylittää perinteisen dekkarin rajat, joten toivon mahdollisimman monen löytävän ainakin viime mainitun teoksen. Mielin kielin on kuitenkin myös ihan kelvollista ja jännittävää yöseuraa. Ei olisi tullut mieleenkään jättää lukematta!