Mylläri Windisch polkee pyörällään läpi Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani (Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt, Tammi, 1986) teoksen viidenkymmenen pienen tarinan. Hän polkee joka ilta myllyltä kotiin ja sitoo samalla Romanian Ceausescun pienen saksalaiskylän tarinat tiiviiksi kyynelhelminauhaksi. Windisch polkee tuulessa ja tuiskussa, sateessa ja pakkasessa ja laskee samalla päiviä, jolloin on toimittanut pormestarille ja papille riittävän jauholahjuksen perheen passien saamiseen.
Amalie nuolaisi rannettaan. ”Sade on makeaa”, hän sanoi. ”Suolan on kyynel itkenyt.”
Amalie on Windischin ja Katharinan tytär ja Katharina on ollut viisi vuotta Venäjällä kaivoksilla orjatyössä pää ajeltuna ja tottuneena syömään ruohosoppaa. Viisi lunta Katharina selvitti huoraamalla ja se kannatti: hän selvisi hengissä.
Saksalaisten elämä Romaniassa on kuitenkin elämää ikävässä sumussa, jossa sinulta voidaan viedä milloin tahansa viisisataa kiloa maissijauhoja, kymmeniä kanoja ja vielä määrätä, mitä istutat peltoosi seuraavana vuonna. On vaarallista valittaa, on vaarallista avautua kenellekään, on vain elettävä ja selvittävä päivien vitkaisessa jatkumossa ja odotettava. Jossain on kuitenkin toinen maa ja toinen tuuli.
Yövartija oli kertonut Windischille, että papilla on sakaristossa rautasänky. Siinä sängyssä pappi etsii naisten kanssa papinkirjaa. ”Parhaassa tapauksessa”, yövartija sanoi, ”se etsii papinkirjaa viiteen kertaan. Jos se tekee perusteellista työtä, niin etsii kymmeneen kertaan. Miliisi hukkaa ja hävittää monen perheen anomukset ja leimamerkit seitsemän kertaa. Se etsii niitä maastamuuttoa haluavien naisten kanssa patjalla postin varastossa.”
Herta Müllerin uniikilla, huikealla verbaliikalla Windisch polkee läpi omenia syövän omenapuun, jolloin ’aurinko ei kuumissaan löytänyt päivän loppua’ ja ’yö kumpusi maasta kylän ylle’, hän polkee ylitse ukonhattujen ja hautojen, lävitse rauhattoman veden ja punaisen auton, törmää väsyneenä sokeaan kukkoon ja joutuu päivään, jolloin ’ikkunasta lentää huoneeseen kaaliperhonen. Windisch seuraa sitä silmillään. Sen lennossa on jauhoa ja tuulta.’
Kaaliperhosen päivänä on Amalien vuoro mennä miliisille etsimään hukkuneita passeja, papinkirjoja, anomuksia, hukattuja toiveita. Pappi riisuu kauhtanansa ja vain hopearisti jää heilumaan Amalien ylle, alle, painamaan olkapäätä, syöpymään muistiin päivästä, jolloin Amalie nussi perheelle vapauden muuttaa länteen silmissään alttari ja ruusut. Ja laulu lipuu omenapuun läpi:”Mulle tyttäresi anna, jotta saisin häntä panna. Trallallaa, trallallaa, koko pitkän yön.”
Amalie joka opettaa lastentarhassa on selviytyjä vailla vertaa. Hän on jo kauan opettanut lapsille, kuinka 'toveri Nicolae Ceausescu on kaikkien lasten isä ja kuinka toveri Elena Ceausescu on kaikkien lasten äiti.' Ja kuinka ’kaikki lapset rakastavat toveri Nicolae ja toveri Elena Ceausescua, koska he ovat heidän vanhempiaan.’
Matala maa –kirjan arvostelussa toin jo esille, miten Hertan kieli soi. Sen melodia on runoproosaa ja uniikkia Hertaa. Ehdottomasti uniikkia. On valtaisa tehokeino kirjoittaa Isä Aurinkoinen Kakkosen hirmuvallan alla elämisestä näin soiden, mutta tuskinpa se on ollut edes tietoista, sillä Herta Müller on syntynyt soimaan runoproosaa niin kirkkaasta ilosta kuin tummasta surusta. Sama Hertan ’tatsi’ polkee mylläri Windischin pyörällä läpi viidenkymmenen kyynelhelmitarinan, läpi omenasumun ja kaaliperhospäivän noustakseen vihdoin junaan, joka matkaa länteen, mutta sitä ennen:
Windlischin vaimo painaa sormenpään lasia vasten. Hän murskaa kaaliperhosen peiliin.
Ja minusta on tullut Herta Müllerin kielen onnellinen vanki! Minä join hänen sanojaan, lauseitaan ja janoni vain yltyi...Joskus kieli voi olla niin kaunista, että se tekee juojastaan vain janoisemman.
Müllerin teksti on ahdistavaa, rankkaa, mutta myös mitä niin rehellistä, että se on kauneista kauneinta. Hän on todella yksi lempikirjailijoistani.
VastaaPoistaSydäneläin oli kuin putki, jonka päästä ei kajastanut ollenkaan valoa - mutta tuo putki oli kaunis, niin kaunis kuin elämä voi olla.
Asiat siinä maassa olivat ahdistavia, mutta Müller kertoo ne todesti, kadottamatta kaunista kieltään. Minä JOIN hänen lauseitaan! Hitsi: tämähän olisi pitänyt laittaa tuohon arvosteluun...
VastaaPoistaFasaaneissa loisti kaiken jälkeen jo valokin.
Pidän Mülleristä, ehdottomasti.
VastaaPoistaSama täällä. Eikö se käynyt selväksi...ehdottomasti kävi. Kerrankin Nobel-komitea oli yhtä mieltä minun kanssani!
VastaaPoistaTuure, sinä ja minä olemme molemmat kallellaan runouteen, sekin tekee sen, että Herta Müller on meidän juttu.
VastaaPoistaKääntäjällä töitä Müllerin kirjoissa
VastaaPoista(minä haen Kungen bugar och dödar kirjastosta)
Hannele, Müllerin suomentaja on huippua. Olen tuomassa häntä esiin, mutta en ihan vielä.
VastaaPoistaToivottavasti teille osuu yhtä hyvä taso ruotsinnokseen.