NUORALLATANSSIJA

Zinaida Lindénin kirjasta Nuorallatanssija (Lindanserskan, Gummerus 2009) kirjoitan nyt hieman hulvattomalla kynällä, villillä meiningillä, sillä tapanani on mennä kirjan hengessä, mikä se sitten onkin. Ja nyt kyytiä tarjoaa Leningradissa syntynyt Zinaida Lindén, joka on syntymäkaupungissaan valmistunut maisteriksi pääaineenaan ruotsin kieli ja kirjallisuus. Hän muutti Suomeen vuonna 1991 ja asuu nykyisin Turussa.

Nuorallatanssijassa on pieniä välähdyksiä, episodeja etenkin parisuhteiden tiimoilta, nähtynä Venäjältä poismuuttaneiden silmin ja mielin. Heidän, jotka eivät ole oikein kotonaan Suomessa, mutta ovat jo irti omasta kotimaastaan. Ja nyt kun venäläinen nainen kirjoittaa on takuuvarmaa, että käsittelyltä ei säästy suomalainen nainenkaan ja suomalaista miespoloa saatetaan jopa suurella ja hellällä slaavittaren sydämellä ymmärtää, sillä venäläiselle naiselle suomalainen mies on kunnioitettava otus, ei se itsesäälissä rypevä reppana ja kaljamaha tai agressiivinen itsetuntovamammainen, jona suomalaiset naiset hänet näkevät.

Tämän me jo tiedämmekin, mutta kerrataanko vielä: Zinaidankin kirjasta löytyvät tutut kliseet, että suomalaiset naiset eivät tiedä mitään pukukoodista, vaan menevät työpaikallekin verkkareissa, eivät käytä korkokenkiä ja heille on ikään kuin kasvanut nenänjuureen massiiviset silmälasit…(Ei tämä mitään, minä tunnen naisia, jotka UIVAT silmälasit päässä ja minä kun en halua pitää edes uimapukua.) Ja sitten pääsemmekin kirjan yhteen kiinnostavimpaan tapaukseen eli Paavoon, supisuomalaiseen Paavoon:

Muutama vuosi sitten tapasin Paavon, kun olin kahvilla naapurinrouva Päivin luona. Hän sanoi Paavon olevan kaukainen sukulainen.

Vaimo oli jättänyt hänet pari vuotta aiemmin.

Mitä hiiskattia suomalaiset naiset oikein haluavat? Paavo ei juo, lyö eikä pelaa. Venäjällä naiset jonottaisivat sellaista miestä. Paavo ei edes tupakoi. Sitä paitsi hän on hyvin taitava taloustöissä.

Päivi kertoi, että vaimo halusi erota Paavosta koska tämän kanssa oli tylsää. Paavossa oli olevinaan jotain vikaa. Hän oli vätys. Ja väritön. Hänessä ei ollut tarpeeksi miestä.

Voin vakuuttaa että viimeksi mainittu ei pidä paikkaansa. Paavo pärjää koska tahansa siinä missä kolmikymppisetkin. Ensimmäisten viikkojen aikana sain tuskin olla häneltä rauhassa.

No, näin kertoo siis yhden tarinan kertojaminä. Juttu jatkuu ihan mielettömänä, mutta päättyy onnellisesti. Ei mitään kovin tavallista, vaikka Paavo onkin kuin häkä: hajuton ja mauton…,mutta ehkä myös tappava, sillä yhtenä päivänä Paavon ollessa poissa kotoa soi puhelin ja siellä on toimittaja, joka ilmoittaa kirjoIttavansa tarinaa Suomen selvittämättömistä murhatapauksista ja haluavansa haastatella Paavoa…Muutamia vuosia aiemmin nimittäin eräs koiran ulkoiluttaja oli löytänyt Paavon äidin ruumin osat kaatopaikalta, mutta Helmi Marjatan päätä ei löydetty koskaan….

Zinaida on selvästikin kirjoittanut ilkikurisella kynällä ja nauttinut puuhasta. Venäläinen nainen eksyy avioliittoon myös Japaniin ja pääsee tekemään vertailevaa tutkimusta, jonka jälkeen toteaa suomalaisten ja japanilaisten miesten olevan yhtä huonoja kosiskelemaan, lausumaan kohteliaisuuksia ja antamaan pieniä yllätyslahjoja tai edes kukkia, mutta venäläiset miehet todetaan kaikkein sovinistisimmiksi.

Nuorallatanssijassa ollaan koko ajan liikkeellä parin etsinnän merkeissä. Niinpä Faunissa venäläinen nainen tulee töihin suomalaiseen it-firmaan, mutta soittaa harrastuksena orkesterissa alttoa. Siellä sitten alttoviulu tapaa tuuban, jota naisen suomalainen ystävä pitää täysin mitättömänä ja ainakin henkilönä, jota kohtaan ei voi tuntea mitään fyysistä vetovoimaa. Mutta kun on tunne ja tyköveto! Ainoa harmi on Faunin mitä ilmeisin kunnianhimon puute, sillä nuori slaavitar on aina uneksinut vain älykkäistä miehistä ja Fauni ei vaikuta ollenkaan miltään Einsteinilta. Hänellä on vain soittaminen ja monarkkiperhoskokoelmansa. Mutta kun on selvinnyt, että tarina puhallinsoittajista, jotka varjelevat erityisesti kieltään ja huuliaan, on vain legendaa, on tie tähtiin jo melkein kullattu, paitsi jymy-yllätystä vailla…

Nuorallatanssijassa pääsee tirkistelemään sitä maailmaa, mikä on itselle outoa, kuten vaikka nettitreffi- ja keskustelupalstoja, joilla toiset liikkuvat pelottavan tosissaan. Slaavittaremme onnistuu kuulemaan ensimmäistä kertaa mestarisanoittaja Juice Leskisen yhtä parhaimmista biiseistä ja intoutuu siitä ihan kuin rakastumaan jo edesmenneeseen Juiceen. Hän vuodattaa kaiken tuntemattomille ihmisille eräällä keskustelupalstalla netissä, juo vielä rohkaisuksi vähän punaviiniä ja heti on päälle hyökkäämässä joku agressiivinen mies, joka vaatii naista poistettavaksi foorumilta…

Niinpä. Nuorallatanssija on paljolti tiivistelmä nykypäivän parin hausta, yksinäisyydestä, kulttuurien eroista, mutta kevyellä kynällä ja pilkettä unohtamatta. Mutta ei niin kevyesti etteikö kirjasta irtoaisi pohdittavaa itse kullekin. Ja huomatkaa kirjan taiteellinen, persoonallinen kansi, jonka alkuperäiskuva on William Mortensenin. Elämähän on yhtä nuorallatanssia!

Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Katu täyttyy askelista
elämä on kuolemista

Häntä rakastin paljon
sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän