Prologi
Tämä kaikki tapahtuu Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, kaikkialla…Me luemme kirjaa ja laitamme sen luettuamme syrjään, mutta se Asia ei väisty. Se miten ennen oli epäkorrektia puhua maahanmuuttajista, on tänään sallittua. On lupa lietsoa Vihaa eikä kukaan tajua vaatia Rekisteriä rotuun, kulttuuriin ja uskontoon perustuvista Vihanlietsojista. Suomalainen karjuu bussissa, että norjalainen murhaaja teki aivan oikein! On salonkikelpoista vihata, mutta tuulet ovat ennenkin kääntyneet, vuoret väistyneet ja vedet muuttaneet virran suuntaa…
Norjan tragedian tapahtuessa olin sekä lomalla että lukemassa lomittain kolmea aivan erilaista kirjaa. Ei todellakaan tullut ensimmäiseksi mieleen tuoda vihauhrien jälkeen blogiini dekkaria, kunnes eräänä yön tuntina tajusin, että Åke Edwardsonin Joudu jo sieluni (Gå ut min själ, Like 2011, suomennos Jonna Joskitt) tiivistää mitä parhaimmalla tavalla sen kauheuden, mikä on asettunut keskuuteemme tänne Pohjolaan, Euroopan lintukotoon: muukalaisvihamielisen ääriaineksen. Kirja on toinen Edwardsonin Jonathan Wide –sarjassa ollen taidokas jännityskirja, kuten aivan kaikki muutkin hänen dekkarinsa, joista olen lukenut useimmat. Aikaisemmin menin toisilla fiiiliksillä ja rentoutuen, nyt siitä ei ollut tietoakaan, vaan luin kirjaa yhä vain enemmän tiedostaen, sillä vaikka Joudu jo sieluni ytimessä on mystinen sarjamurhaaja Göteborgissa ja juonen kudelma on todella huikea, jäi kaikki sen varjoon, mitä tutki rikospoliisi Kajsa Lagergren ja mitä hän huomasi tutkiessaan vihaiskuja maahanmuuttajien yrityksiin. Kajsa alkaa painaa neuloja kartalle rikospaikoille huomaten neuloista muodostuvan hakaristikuvion. Tämä on Kajsalle melkein liikaa, mutta sitkeänä poliisina ja monikulttuurisuuden kannattajana hän näkee kuviosta puuttuvan vielä palan ja hän päättää kenellekään erityisesti asiasta kertomatta alkaa seurata vaistoaan eli vahtia erästä pizzeriaa, johon iskua ei ole vielä tehty ja siitä alkaa Kajsan tuskien tie, jota hän ei osannut aavistaa avustaessaan vastaanottamalla puheluita Göteborg-Postenin toimituksessa, johon niin sanottu yleisö sai soittaa mielipiteitään maahanmuuttajiin kohdistuneista iskuista::
Kajsa Lagergren ajatteli lehtitalossa viettämiään tunteja. Yksi soittaja oli puhunut poliittisesta korrektiudesta. Toistaiseksi oli poliittisesti korrektia suhtautua suopeasti maahanmuuttajiin ja nurjasti niihin jotka suhtautuivat nurjasti maahanmuuttajiin, mutta odottakaa vain. Tuuli kääntyisi, piakkoin. Siinähän sitten ajattelette korrektisti. Kansa ajatteli toisin, ja kansa sai nyt päättää. Kai tämä oli edelleen demokraattinen maa, helvetti! Mutta se siitä demokratiasta, jos mutakuonot saisivat lisää sananvaltaa. Eikö herra ollut poliisikomisario? Eikö hän tiennyt, että suurimman osan rikoksista tekivät ihmiset joilla oli ties mitä outoja ja vastenmielisiä nimiä!
Undsoweiter. Kajsa ajatteli kuitenkin myös läpi tihkuneita toisenlaisia ääniä, jotka kertoivat siitä miten ’ruotsalaiset’ vastustivat käännytyspäätöksiä, pienestä liikkeestä joka suojeli pakolaisia karkotukselta. Niin kuin sota-aikana, Euroopassa. Vastarintaliike.
Joudu jo sieluni käsittelee siis sarjamurhia ja rasistisia rikoksia. Minulle rasismi ja sen vastustaminen on aina ollut ohitse kaiken, mutta katsotaanpa myös vähän muunlaista väkivaltaa eli koulukiusaamista, joka tässä kirjassa sijoittuu lähinnä kaupungin varattomien perheiden lapsille järjestetyille kesäleireille. Mitä tapahtui tällaisella leirillä ’60-luvulla ja mitkä olivat lasten julmuuden seuraukset. Toinen julmuus ei sulje pois toista. Ei vähennä sen kauhua tai painoarvoa, mutta jotenkin lasten toisiinsa kohdistamiin kiusaamisiin ei ole ikinä päästy kunnolla, todella kunnolla kiinni. Rasismiin päästään kiinni, jos kielletään lailla kaikki muukalaisvihamieliset lausunnot, yllyttämiset ja teot ja laitetaan niihin päälle kovat sanktiot, mutta miten puuttua lasten julmuuteen on kuin tyhjään huutaisi ja siitä on myös Edwardsonin kirja osuva ja kaunistelematon esimerkki.
Jonathan Wide on kirjassa eronnut vaimostaan ja osin alkoholisoitunut, mutta hän yrittää päästä alkoholista tosissaan irti,. kuuntelee oopperaa, tapaa lapsiaan, on eronnut poliisista, mutta alkaakin yllättäen avustaa entistä kollegaansa Sten Ardia privaatisti, kunnes huomaakin, että jokin hänen lapsuudessaan on kulkenut ristiin eilisen kiusatun, tämän päivän kostajan kanssa. Kasvot, kasvot leijuvat ilmassa, ne tavoittivat hänet jossakin kuin tropiikissa…palmuja, vanhan koulun vuosikirja ja luokkakuvat. Mitä näkyy luokkakuvissa, mitä lasten leirikuvissa ja missä ovat kasvot, missä mies, jolle ne kuuluivat? Missä helvetissä on Kajsa!
Åke Edwardson on takuuvarmaa vastavoimaa militanteille, muukalaisvihamielisille ääriaineksille ja sopii äärettömän hyvin blogiini, jossa olen sen alusta alkaen kieltäytynyt julkaisemasta mitään rotuun, ihon väriin, uskontoon kohdistuvaa vihamielisyyttä. Monikulttuurisuus on kansakunnan rikkaus ja se lähde, josta isänmaamme kasvotkin kauniimmin heijastuvat.
Epilogi
Nyt näen pahuuden todellisen voiman. Taivas on tyhjä. Maan päällä on vain ihminen.
- Vasili Grossman -
