Krista Launonen: Ofelian suru

Vanha elämäni loppuu 27. päivä joulukuuta. Tuntuu kuin kirurgin veitsi viiltäisi sen yhdellä armottomalla ranneliikkeellä irti minusta ja nakkaisi tylysti menemään. Alkaa jakso, joka on elämäni synkin, epätoivoisin, täynnä ikävää ja surua. Menetän isosiskoni. Meillä oli erityinen, vahva ja syvä suhde. Tunsimme toisemme läpikotaisin, joka ikisen salaisuuden ja ajatuksen. Ei niitä tarvinnut aina edes kertoa ääneen. Isosiskoni ymmärsi täysin, mistä olin tullut ja millainen olen.

Krista Launosen teos Ofelian suru (Avain 2018) tuntui aluksi minulle täysin sopimattomalta teokselta, sillä yritän psyykata itseäni pois sairaussuruni aiheuttamasta uupumuksesta, sellaisesta uupumuksesta, joka ei nukkumalla katoa. Eikä se tottele käskyä: Katoa! Yllättäen mieleni riistäytyi täysin uusille aaltopituuksille: Mitä enemmän luin sitä enemmän suuret rakkauteni kuvataide, kasvitiede, historia ja Shakespeare antoivat vauhtia virtaani. Melkein en hengittänyt, kun luin John Everett Millaisista, jota en ennestään tuntenut. Taidehistoriakoulutusta vailla olevana olisin uskonut kannen Ofelian olevan vaikka Dante Gabriel Rossettin työn! Eipä mitä, Millais, Rossetti ja William Holman Hunt olivat saman ajan samanhenkisiä taiteilijoita Viktorian ajan Englannissa. He perustivat yhdessä aivan uuden taidesuuntauksen 1848 Pre-Raphaelite Brotherhoodin, prefafaeliitit-veljeskunnan. Syntyi taidesuuntaus, jossa päämäärä oli harmonia ja tunkkaiset ruskean sävyt saivat kyytiä: Katsokaa Ofelian ihoa! Vain kirjan lukemalla saatte nyt tästä suuntauksesta tarkempaa tietoa, sillä intuitioni sanoo minulla olevan jo nyt mieleni päällä tästä kirjasta liikaakin sanottavaa. Haluaisin julkaista kaikki merkitsemäni sitaatit, mutta sekään ei ole mahdollista, joten annan palaa intohimolla, miten minä koin Ofelian surun. Ja koen edelleen, sillä tämä kirja jäi minuun.

Krista Launonen menetti isosiskonsa samana vuonna kun minulla todettiin kesäkuussa melanoma. Alkoi tapahtua niin paljon, että en enää ikinä ole sama. Näytän väärältä eli vahvalta, mutta olen fragile, joka ei introverttina kaipaa vertaistukea, ei sääliä, ei mitään mitä olisi tarjolla. Kaikki, kaikki on vain hiekkaan piirrettyä viivaa, jonka jo seuraava aalto pyyhkii pois. Sitten näin Millais´n maalauksen Ofelian suru ja olin myyty. Mikä taika on kuolevassa Ofeliassa ja hänen hänen mallissaan Lizzie Siddallissa? Miksi sain siitä voimaa? Miksi punarintakin lohdutti juuri oikein ja kaikki ne kasvit, mutta etenkin Lizzien kasvot ja käsien asento? Hengästyin myös puvun kauneudesta. Luojalle kiitos, kirjoittaja Krista Launonen paitsi osaa kirjoittaa todella kiehtovasti, on myös taideterapeutti ja kuvataiteilija, joka kaikki mahdollisti rankan, mutta pelastavan, paljon antavan matkan löytää Ofelian ja Lizzien salaisuus. Tai salaisuudet, sillä yli puolen välin kirjaa lukee kuin trilleriä saaden sivu sivulta tietää enemmän äärimmäisen onnistuneen maalauksen ja mallin elämästä puhumattakaan millaisista. Voitte olla varmat, että olen googlaillut. Löysin taiteilijastakin niin näyttäviä kuvia, että suorastaan ihme moisen komistuksen saada vain yksi vihamies elämässään. Lupaan kiehtovan kolmoisdraaman! Olen onnellinen, että Launonen on surussaankin antanut mallille kunnon roolin, sillä sen Lizzie on totisesti ansainnut. Nuoresta iästään huolimatta hän on kivulloinen ja käyttää sen ajan lääkkeistä ilmeisesti laudanumia, joka on alkoholiin uutettua oopiumia. Muistakaa maalauksen unikot! Ehkä lääkityksestä johtuen hän jaksaa kerta kerran jälkeen ottaa poissaolevan ilmeensä ja myös pitää sen kauan. Hän oli taiteilijalle täydellinen malli. Onneksi Launonen muistuttaa, että Lizzie oli myös kuvataiteilija sekä runoilija. Tarinasta ei ole unohdettu Sylvia Plathin kohtaloa. Minä olisin lisännyt vielä kuvanveistäjä Camille Claudelin kovan kohtalon Ranskassa, sillä totuushan on, että hänen taiteensa taso alkoi olla Rodinille uhka ja sitten...Lupaan kiehtovan naiskohtalon Lizziestä, jota ilman Millais´n maalaus olisi ollut vain yksi Ophelia (suom. Ofelia) monien muiden joukossa! Shakespearen Hamletin Ophelia on innoittanut kuvataiteilijoita jopa dekkaristeja myöten! Vrt. vaikka Minette Waltersin Häpeänaamio (The Scold’s Bridle).

Kuvataide on makuasia, mutta kun kirjassa verrataan Akseli Gallen-Kallelan Ainoa ja Opheliaa, minä, taidehistoriaa lukematon, en vertaisi. Ovat kuin yö ja päivä. Ei auta edes se, että erääseen pikkukaupunkiin jäänyt työpaikkani sijaitsi talossa, jonka kohdalla on sijainnut Gallen-Kallelan syntymäkoti. Ainosta minulle tulee ikävä olo ja haluan heti käpertyä syliksi tänä vuonna uskontotieteen maisteriksi valmistuvalle kuvan kauniille tyttärelleni. Sen sijaan Millais´n Ofelia voimaannuttaa! Tämän kirjan saa kauniissa joulukääreessä tyttäremme Meri, jolle on varmasti myös ammatillista hyötyä kirjan loppupuolen uusia polkuja viitoittavista surutyötarinoista. Se mitä nyt pidetään apuna surussa ei todellakaan ole mikään uusi formaatti ja se voi toisia jopa ahdistaa!

Taulussa mallin asento kiehtoo. Nainen joessa ei ole kuollut vielä, hän odottaa, kuuntelee punarintaa, painava kaunis asu on hetki hetkeltä raskaampi, kuulen Lizzien hyräilyn ja näin Krista:

Taulu kuvaa muutoksen hetkeä ja astumista uuteen. Siinä vuorottelevat, yhdistyvät ja eriytyvät luonto ja ihminen, nainen ja merenneito, viaton ja viettelevä, todellisuus ja uni, uskonnollisuus-henki ja tiede-kasvioppi. Ne kaikki ovat prosessissa koko ajan. Ofelia itse keinuu kuoleman ja elämän, konkreettisen lihan ja abstraktin hengen välillä, jonkinlaisessa välitilassa.

Unohdan olevani mukana kirjoittajan surumatkalla: Sellaista lääkettä on taide! Launonen laittaa itsensä peliin toki säästäen sisarensa Valon yksityisyyttä. Tarina on valon ja varjojen leikkiä. Lukija huomaa helposti, mikä on ollut kirjoittajan mieliala milloinkin. Yksinäisyyden hetkellä Krista lohduttautuu...

Minä olen täällä jäljellä. Vaikka minulla ja siskollani on ollut mahdollisuus valita vapaasti elämämme suunta ja vaikka välissämme on vuosisatoja, meitä neljää naista: Ofeliaa, Lizzietä, Valoa ja minua sitoo toisiimme suru ja menetys. Ja mahdottomuus vaikuttaa omaan kuolemaamme. Luonnolle emme mahda mitään. Kuolema tavoittaa meidät kaikki.

On kuin maalaus ojentaisi kerta kerran jälkeen Kristalle uuden pajun oksan joen penkalta, aiheen, johon tarttua, jota ryhtyä tutkimaan, avun olla hukkumatta. Kuka ikinä voi olla kiinnittämättä huomiota Ofelian/Lizzien käsien asentoon: orans-rukous, joka on minusta paljon antautuneempi kuin vain käsien ristiminen. Mistä Millais löysi tuon asennon, siitä on kirjassa todella antavasti aina Launosen Costa Rican matkaan asti, jossa hän kuin sattumalta astui paikkaan...

Alku lienee kesässä 1851, jolloin Millais ja Hunt maalasivat yhdessä Hogsmill –joella. He näyttävät töitään toisilleen ja Hunt puhuu paljon uskonnollisista asennoista. Millais lienee melko varmasti nähnyt Huntin Kristus ja kaksi Mariaa, jossa Jeesus on kuvattu orans-asennossa.

Mitä enemmän Launonen katsoo Ofeliaa, sitä enemmän se lohduttaa häntä. Vaikutus syvenee kerta kerralta. Maalaus on osa häntä. Minä olen kokenut aiemmin näin katsoessani George Ypesin Axis bold as love –maalausta. Nyt minulla on kaksi voimataulua ja vielä tietysti Klimt. Launonen matkustaa Lontooseen katsomaan Opheliaa. Minä en pidä suurkaupungeista, mutta matkustin 2015 Klimtin takia Wieniin, sieltä sitten kiiruusti viikoksi Salzburgiin. Jos elämä suo, teen yhden matkan Lontooseen keskittyen vain Millais´n työhön. Taulu on esillä Lontossa Tate Britain –museossa.

Launonen kirjoittaa surujen arvottamisesta. Ei voida vertailla kenen suru on suurin. Jopa rakas lemmikki on perheenjäsen. Siinä missä Krista odottaa merkkiä Valolta ja niitä saakin, minä enneunien näkijä, koin samaa: Rakas, melkein viisitoista vuotta meitä ilahduttanut novascotiannoutajamme kuoli tammikuussa 2013. Hautasimme hänet puutarhaan. Laitoin rakkaalle lämpimästi ja omat lelut mukaan. Lupasin tulla perässä sinne koirien taivaaseen, kun talviyössä itkimme mieheni kanssa samaa surua. Nyt muutama kuukausi sitten, koin yöllä kevyen heräämisen. Olga seisoi sänkyni vieressä ja pyysi rapsuttamaan. Minä ojensin käteni ja taikasormillani kyhnytin korvien silkkiä ja samettia. Sitten suuriruhtinatar Olga teki tavanomaisen juttunsa eli käänsi itsensä ympäri, jotta taikakynteni olisivat rapsuttaneet alaselkää. Sitä kesti ja tunsin pohjavillan, pintakarvat ja lämmön. Se oli täydellisen todellista ja kuten aina ennenkin, Olga sitten lähti olkkarin sohvalle nukkumaan. Kutsuin häntä takaisin, mutta hän ei palannut. Mieheni heräsi ja kerroin Olgan käyneen. Hän piti asiaa ihan luonnollisena. Se oli hyvä lohdutus. Krista saa monia merkkejä, kuin kohtaamisia, Valolta. Se on hyvä tunne, että voi ajatella edes jonkinlaisen yhteyden jatkuvan...

Ennen kuin pääsen loppusanoihin, kerron, että olen yhtä ärsyyntynyt kuin Launonen, median jutuista, joissa syöpä voitetaan taistellen aggressiivisesti. En kestä enää yhtään moista juttua. Launonen kertoo kirjan loppupuolella, miksi tuo tapa pitäisi hylätä ja suhtautua täysin toisin. Tämä on siis kirja moneen suruun: läheisen menettämiseen yhtä hyvin kuin omaan tai läheisen vakavaan sairauteen. Ofelian surua lukee tietysti myös puhtaasta kiinnostuksesta taiteisiin. Taitaa olla ensimmäinen teos, joka menee kahteen teemakirjastooni eli taidekirjoihin ja terveysteoksiin, joissa viime mainitussa mukana mm. Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.

Koska Ofelia viestii itsemurhasta, aihe on arka yhdistettynä ylimaalliseen kauneuteen. Nyt loppusanat ovat Krista Launosen, Philippe Claudelin ja Lizzien:

Vaikka taulussa on paljon surua, siinä on myös jotain rauhoittavaa. Se ei ole lainkaan pelottava, koska siinä on ripaus lohtua. Ehkä se johtuu hehkuvista kukista ja kasveista, kutsuvasta joen vedestä, joka ei vaikuta kylmältä vaan rauhoittavan viileältä, ja siitä, miten yhtä Ofelia on luonnon kanssa. Joki rantoineen tuntuu kauneimmalta ja turvallisimmalta mahdolliselta paikalta kuolla. Ophelia on kaunis, koska se on täynnä toivoa. Kauneus on toivoa, toivo on kaunista. Kauheimmassakin tragediassa voi olla toivoa. Ophelia tuo lohtua ja toivoa paremmasta. (Krista)

Philippe Claudel tavoittaa ajatukseni romaanissaan Harmaat sielut:

"He olivat kuin kolme saman sielun inkarnaatiota, sielun joka oli antanut itseään verhoavalle lihalle saman hymyn, sulon ja palon vailla vertaa. Saman kauneuden joka tuli ja meni, syntyi ja tuhottiin, ilmestyi ja katosi. Niiden näkeminen rinnatusten huimasi. Vaikka siirtyikin yhdestä toiseen, näki yhä saman. Siinä oli jotakin puhdasta ja paholaismaista, sekoitus rauhaa ja kauhua. Sellaisen pysyvyyden edessä olisi voinut melkein uskoa, että kaunis jää, kävi miten tahansa, ajasta huolimatta, ja se mikä on mennyt, palaa.”

Lord May I Come? (Lizzie)

*****

Taidekirjat Leena Lumissa

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa