Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa

Pitelen etusormella ja peukalolla kiinni ison kiiltävän kirsikan varresta. Baaritiskille putoilee pisaroita, joista syntyy Manhattan-läikkä.

Manhattan-läikkä

baaritiskillä jossain päin

Manhattania.

Vien kirsikan hitaasti huulilleni. Nuolen siitä ensin huolellisesti kaiken alkoholin ja työnnän sen sitten kokonaisena suuhun ja vedän taas pois. Art Ford ei ole ainoa katselija, monet miehet baarissa seuraavat pientä näytöstäni. Syljen kiven kämmenelleni. Sitten alan syödä hedelmälihaa, mutta pidän huolta, etten syö kaikkea. Kun olen syönyt kylliksi, pyyhin kirsikanloput baaritiskiin.

Siinä on minun pieni kirsikkani, minä sanon.

 Ei sitä heti päältäpäin uskoisi, mutta Sylvia on teistä kahdesta se paha tyttö, Art Ford sanoo.

Sanna Tahvanaisen Kirsikoita lumessa (Körsbär i snön, Otava 2019, suomennos Jaana Nikula) kertoo runoilija Sylvia Plathin kesäkuusta New Yorkissa, jonne hän pääsee yhdeksäntoista muun tytön kanssa voitettuaan novellikilpailun. Sylvia on köyhästä kodista, Wellesleystä, jossa asuu yhdessä äitinsä, mumminsa, vaarinsa ja veljensä kanssa.  Vaatimattomin varustein hän lähtee kohti tytöille valittua naisten hotellia, jonne miehillä ei ole mitään asiaa aulaa pidemmälle.  Tyylikkäiden alusvaatteiden sijasta Sylvia on kuin kaasu, joka täyttää tilan tehden tai sanoen jotain sellaista, mitä muut eivät keksi edes ajatella. Notkeasti hän sopeutuu kaikkeen mitä tytöiltä kuukauden aikana odotetaan, mutta kirjoittaminen muuttuu hauskanpidoksi, sillä eihän New Yorkiin sentään nukkumaan ole tultu. Nuoret neitokaiset löytävät parhaat ystävänsä ja aloittavat rohkeat karkumatkansa suurkapungin yöelämään. Sylvian yksi parhaita ystäviä on varakas Carol LeVarn, joka paikalla ollessaan iloisesti tarjoaa, mutta velottaa sitten Sylvian sukasta tämän äidiltään pitkän ajan kuluessa keräämiä pillereitä. Ne tietty laskeutuvat alas useimmiten samppanjalla. Jo aikaa sitten Sylvia on pohtinut kenellä on kirsikkansa tallella, hänellä ei ainakaan.

Sanna Tahvanainen kirjoittaa parikymppisestä Sylvia Plathista yllättävän kevyesti ja raikkaasti, mistä pidän. Kun on lukenut Sylvian runoja, katsonut elokuvan Sylvia sekä kokenut elokuussa teemalta lähetetyn pakahduttavan upeasti toteutetun Sylvia Plath –dokumentin, on syytä iloita, että Sylviaa ei punnita vain hänen elämänsä finaalin vaan myös hänen eletyn aikansa ja tuotantonsa kautta. Tahvanainen antaa Sylvian olla railakas, aika uhmakaskin uskaltaja suurkaupungin yössä. Alkoholia ja miehiä virtaa ruokaa enemmän ja usein Nukkekotiin, naisten hotelliin saavutaan vasta pikkutunneilla tai jopa tuntia ennen lähtöä taas jonnekin kuvauksiin tai tutustumaan itseensä kosmetiikkalegenda Helena Rubinsteiniin, Krakovasta kotoisin olevaan miljonääriin ja kuuluisuuteen. Nuoret naiset jaksavat paahtaa päivät pitkät valkeat käsineet puhtoisina ja aina hattu päässä. Helle raatelee New Yorkia ja hajut ovat sen mukaiset, mutta tytöt ovat kuin kuumeessa. Mitä merkkaavat ruokamyrkytykset, kuukautiset, väärät deittimiehet ja oksentamiset päänsärkyineen, kun huomenna tai tunnin kuluttua koittaa jo uusi päivä ja sen jälkeen etenkin jazz-baarit. Sylvia levittää huulilleen uuden kerroksen Revlonin huulipunan sävyä Kirsikoita lumessa eikä murehdi edes Paniikkilinnusta, joka onkin ollut hyvin hiljaa. Hän on nuori nainen, joka haluaa juoda maljan pohjaan kokeakseen mahdollisimman paljon, sillä mistä tuleva kirjailija lopulta ammentaa: Omasta elämästään.

Sylvia rakastelee monia, mutta ajattelee kirjoittamisen aina olevan rakastelua parempaa viis miten monen miehen kanssa hän on ollut. Varjo vilauttaa itseään:

Voinko vuodattaa haluni ainoastaan paperille? Enkö koskaan pääse samaan yhteyteen toisen ihmisen kanssa? Onko kirjoittaminen intiimein toiminto, johon kykenen. Eikö kirjoittaminen olekin oikeastaan tekosyy, jonka varjolla saan olla yksin? Jos niin on, jaksanko elää seurausten kanssa?

Toinen varjo on Ethel ja Julius Rosenbergin pariskunnan teloitus kesäkuun kahdeksantenatoista päivänä vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Koko Eurooppa yrittää estää teloituksen. Monet julkisuuden henkilöt vetoavat, mutta Yhdysvallat maksattaa maanpetturuuden juutalaispariskunnalle, jolta jää kaksi pientä poikaa. Se päivä ei ole Sylvialle hyvä päivä. Hän on itse juuriltaan eurooppalainen sekä isänsä että äitinsä puolelta eikä halua, että amerikkalaiset tuovat tavallaan natsien hirmuteot takaisin tähän päivään. Sinä päivänä Paniikkilintu saattoi kirkaista ikäviä sanoja kuten unettomuus, köyhyys, itsemurha, paniikkikohtaukset...Onneksi on sukka, jossa armolliseen uneen armahtavia pillereitä. Niitä hän napsii sekä salaa että yhdessä Carol LeVarn kanssa. Yhdessä muiden kanssa, mutta silti hetkittäin kaivaten kirjoittamaan, sillä

on kirjoitettava se mitä ei voi olla kirjoittamatta.

Kirsikoita lumessa on neljäsataa sivua ennen kokematonta kuvausta Sylvia Plathista ilman finaalinsa leimaa. Hän saa olla oma itsensä: Nuori nainen suurkaupungin villissä tempossa. Tahvanainen antaa Sylvian pirskahdella kuin samppanja eikä kukaan löydä samppanjavispilää. Kuplissa riittää ja seuraava vuosikymmen lupaa viisikymmenlukua enemmän. Sylvia on toiveikas tulevaisuuden suhteen uusissa seepraraitaisissa rintaliiveissään. Kaikki lupaa hyvää erityisen kesän jälkeen...

Hän astui yöhön mustaan šantungiin kietoutuneena.

Sylvia Plath♥