Isabella oli tuntenut Sixtenin esikoulusta lähtien. Iloinen poika, jonka silmät tuikkivat ilkikurisesti ja joka ajeli tööttäillen kolmipyöräisellään Uddenissa. AlakoulussaSixten oli kasvanut pidemmäksi ja hänestä oli tullut tyttöjen suosikki Pepsodent-hymyineen ja vallattomine otsatukkineen. Kaiken todennäköisyyden vastaisesti hän oli valinnut Isabellan. Isabella ei ollut tytöistä kaunein eikä suosituin, mutta hän saattoi tarjota jotain muuta; turvallisuutta ja vakautta. Hän auttoi Sixtenin selviytymään koulusta, piti huolen siitä, että tällä oli aina rauhallinen pakopaikka, kun vaatimukset kotona muuttuivat liian raskaiksi. Heidän tulevaisuutensa oli jo päätetty: omakotitalo Gislövissä rantatontilla, kaksi lasta ja pomeraniankoira nimeltään Voitto. Isabella uskoi tuntevansa Sixtenin niin hyvin kuin toisen ihmisen voi tuntea. Hän uskoi, että he jakoivat kaiken.
Mattias Edvardssonin viimeisin teos En sano sanaakaan (Lova mig tystnad, Like 2024, suomennos Hanna Arvonen) on romaani kaiken rikkovasta rikoksesta. Edvardssonista ja minusta tuli melkein laivat, jotka ohittavat toisensa yössä, koska en sinä vuonna lukenut katalogeja riittävän hyvin. Halusin vain unohtaa sytostaattihoidot ja valmistaa kaikille lumotun joulun. Siis Aivan tavallinen perhe (2018) oli ajaa ohitseni. Tosin olin lukenut Melkein tosi tarina (2017) ja pitänyt siitäkin, mutta Aivan tavallinen perhe sai minut syttymään ja tajusin, että Mattiasta on seurattava tarkkaan. Niinpä luin myös Hyvät naapurit (2021) ja Perhetragedia 2022). Nämä kaikki voi lukea itsenäisinä kirjoina, ei ole siis siinä mielessä sarja, mutta nimittäjä on Mattias Edvarsson. Laadun tae!
Koska dekkareista ja jännitysromaaneissa pitää varoa paljastuksia, lainaan nyt sitaatin itseltäni kirjasta Aivan tavallinen perhe, koska tämä sopii vain nimet muuttamalla ja rikkaiden ylimielisyyttä lisäämällä, mutta sama moraalikysymys, juuri tähän uutuuteen:
Aivan tavallinen perhe/ En sano sanaakaan jättää lukijalle nälän: Tällaista lukisi enemmänkin. Ei mitään kikkailua, ei liian raakaa, mutta ei mitään kesyäkään. Korea, mutta tavallaan myös niin inhimillinen pinta. Moraalin pinta. Perhedynamiikka. Sitten halkeamat, jotka tuovat mieleeni Tolstoin Anna Kareninan, jossa ’Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Mattias Edvardsson leikkii lukijansa kanssa kissaa ja hiirtä, sillä hän ei alleviivaa En sano sanaakaan kolmen perheen moraalia tai sen puutetta. Yritin tosissani etsiä syyllistä, mutta nyt ei onnistunut. Kukaan ei onnistu! Tuli mieleen myös Herman Kochin Illallinen, josta en taida toipua ikinä. Siinä narsistinen kahden perheen illallinen hienossa ravintolassa, ilmapiirissä, jossa he luulivat olevansa jopa myös älykkäitä!
Nyt meillä on kaksi perhettä ja Patrik, jotka asuvat liki toisiaan Trelleborgissa. Perheiden lapset alkavat olla jo pienestä samalla hiekkalaatikolla mitenkään ymmärtämättä, että heidän yllään oli menneisyyden varjo. Makedonialaisella Sascho Slavkolla oli myös juurensa paikkakunnalla. Hänen vaimonsa oli ruotsalainen, joka oli niin toivonut, että he vaihtaisivat sukunimensä johonkin ihan ruotsalaiseen tai keksisivät oman. Lempeä Sascho ei suostunut, vaikka muuten antoikin periksi vaimolleen melkein kaiken. Heidän poikansa Niko oli äärettömän kohtelias, älykäs, lukiossa menestynyt ja
soitti upeasti pianoa. Vanhemmat seuraavat hänen ystäviään ja huomaavat piankin keiden kanssa kukakin seurustelee. Yritetään suvaita kaikkia eli olla sivistyneitä, mutta kunnon raapaisu, murha, muuttaa kaiken. Ohi olivat kaiken ajan vievä jalkapallo ja monta muuta asiaa. Savuverho avautuu lukijalle, mutta ihan vähän vain.
Hänen jalkansa tärisivät, kun hän lysähti istumaan lukunojatuoliin. Keho painoi tonnin, joka paikkaa särki. Hän sulki silmänsä ja hänen sisimmässään tulevaisuus avasi ovensa. Hänellä oli ollut selkeä kuva, miten kaikki jatkuisi: Isabella ja Amanda opiskelisivat ja rakentaisivat uraa, hän itse ja Maria kävisivät matkoilla ja ravintoloissa ja nauttisivat pitkistä viikonlopuista. Vähitellen olisi elämän jälkiruoan vuoro: lapsenlapsia ja nappulaliigaa, eläke, valtavasti aikaa seurustella ja nauttia. Sen sijaan tulevaisuus oli nyt pohjaton aukko.
Upeasti Edvardsson kerii tarinaa ja minun sormenpäissäni sanat yrittävät tulla huutamaan jotakin..., mutta kaikki tapahtui niin nopeasti.
Saschon keho tärisi. Hänestä tuntui aina samalta jälkeenpäin, kun viha oli palanut loppuun ja hän tajusi menettäneensä itsehillintänsä täydellisesti. Pelko otti vallan. Pelko tulevaisuudesta, siitä, mitä oli tapahtunut sinä yönä laiturilla Mutta myös pelko siitä, kuka hän oikeasti oli.
*****
Kerrot kiinnostavasti. Edvardsson on tuttu vain nimenä, en ole lukenut hänen kirjojaan. Dekkareista on nykyään aikamoinen ylitarjonta, joten varmasti monta hyvääkin tulee sivuutettua.
VastaaPoistaAnki, kiitos♥ Niin onkin ja niistä jokainen voi valita mieleisensä tai ei. Luen nykyään dekkareita välipaloina, elämän kevennyksinä. Edvardsson on tuonut omiinsa tavalliset perheet, mikä ei ihan tavallista.
PoistaKaikki muut olen lukenut. Edvardsson on taitava kehittelemään juonia perhepiireissä.
VastaaPoistaMai, siinä hän poikkeaakin muista. Uskon, että luet tämänkin. Minulla tämä tulee Ihan tavallisen perheen jälkeen. ♥♥
Poista