Magnolia - hulluutta ja intohimoa toukokuun viimeiselle päivälle!

En tiedä, ehkä tämä on sairautta, sillä tunnen selvästi magnoliakuumetta! Mitään superonnistumista en pääse tämän I-vyöhykkeen Leonard Messelini kanssa kokemaan, siltä tuntuu, mutta kerrankin olen vähästä kiitollinen. Saman harrastajat ymmärtävät parhaiten, sille ei vain voi mitään. Nyt on toukokuu ja magnolian kuukausi. Yritimme ottaa kuvaa, jossa olisi monta kukkaa kerralla, mutta eilen huomasin, että osa terälehdistä oli jo varissut, joten toukokuussa, magnoliaan aikaan...

Takana lemmikit, jotka olisivat kiivaasti kaivanneet edes yhtä kevätsadetta, mutta sateet kiertävät saaria.

Magnoliapensaamme on sentään yhtä kesää lukuunottamatta kukkinut joka vuosi. Ruippu se on edelleen ja niitä koko kuvia näette tämän Leonard Messelin omalla sivulla jutussa Magnolia - keisarien palatseista puutarhailijoiden unelmaksi ja sieltä löytyy myös enemmän lemmikkiä.

Muutamia kukintoja oli joku puraissut. Magnolia -ryhmässä oli arvuuteltu linnuista hiiriin saakka... 

Tässä kuvassa aurinko söi lemmikkien sinen. Puut takana ovat suuria ja vanhoja mongolianvaahteroita, pensaita. Niiden ikä on jo noin 40 vuotta. Ne ovat siementäneet hyvin uusia alkuja, joten saan niitä sitten vietyä tyttärellekin.

Tähtimäinen kukinto kun on apposen auki ja sisältä melkein valkoinen.

Tässä tälle keväälle ja nyt jäämme jo vain seuraamaan, miten loput nuput edistyvät. Olen oppinut Facebookin Magnolia -ryhmässä paljon, jos yhtä innokkaita on muita niin sinne vain kipin kapin.

magnoliakuumeterveisin

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Ystävän ilahdutus, varokaa nukahtamasta ikkuna auki - vielä ja kyllä lukija tietää!

Helvetillisen yön jälkeen hiukan auttoi, kun ystävä Etelä-Suomesta oli laittanut näin kivan kuvan whatsappiin. Kiitos♥ Missä muuaalla on niin kaunista kuin Suomessa suvella!

Karmea yö johtui siitä, että minulla on tapana nukahtaa ja herätä linnunlauluun eli nukun ikkuna auki kuten tein teininäkin. Olenko minä vielä joku teini:) No, sielläpä olikin tullut yöllä aika viileetä ei minulla mitään tajua. Eilen sitten kampaajalle ja oli vähän outo olo. Kun pääsimme kotiin, oli kuin migreeni, jota ei enää ole ollut vuosiin. Mikään särkylääke ei auttanut. Olin pimeässä huoneessa ja Lumimies kävi välillä katsomassa, vieläkö olen hengissä. Jossain vaiheessa kai meni hetkeksi taju, olihan noita buranoita ja muita otettu. Sitten olikin järkyttävä hammassärky eli piru oli siirtynyt hampaaseen. Ikinä ei ole eläissäni vielä hammasta särkenyt, mutta voinpa kertoa, että sellaista taitaa olla helvetissä. Heti netistä varaamaan tuttua hammaslääkäriä ja huomenna annan kuvata koko kaluston, onpahan sitten sekin tehty alta pois. Ikävä juttu, että pitää herätä silloin, kun yleensä käännän kylkeä. 

Kiva leikkiä teiniä, mutta sen hinta voi olla kova! Oi ihana toukokuu♥

Odotan erään pensaan kukintoja tässä kärsimyksen ohella. Se on sellainen pensas, josta eräs jäsen kysyi Magnolia - hulluus ja intohimo ryhmässä, että

Onko kukaan onnistunut kasvattamaan Leonard Messeliä vyöhykkeellä III (Pirkanmaa)?

On tämä niin kiva ryhmä, kun aina löytyy yksi hullumpi kuin toinen ja nyt se olin nyt minä! On muuten kiva henki ryhmässä: Kaikki tukevat toisiaan ja minäkin esittelin heille heti sen hissisysteemin, jolla voisi estää kylmiä viimoja etc. Ja koska tietysti Hullaannuin Black Tulip magnoliaan, yp, asiallinen herra, pudotti minut lempeästi maanpinnalle eli kai pitäisi sitten muuttaa vähintäin Lohjalle tms.

Siis tällainen olisi Magnolia 'Black Tulip'. Kuva Mustilan sivustolta ja ainakin nyt loppuunmyyty. Ei muuten ihan huokea kokeilu, sillä 80 euroa...Muutetaanhan sitä turhempienkin syiden kuin magnolioiden takia!

hulluna magnolioista
Leena Lumi

Historia de un amor

Kannattaa uskoa lukijaa:

Heikki28. toukokuuta 2020 klo 23.58

Olen suositellut tätä kirjaa monelle. Niin lämmin tarina jossa tuoksuu Italian maalaisruoka viini ja valkosipuli kaiken kauheuden keskellä. Paras kirja jonka olen lukenut toisesta maailmansodasta. Uskomaton tarina joka päättyy suureen suruun kaiken ilon keskellä. Pino Lellan tarina on jotakin poikkeuksellisen kaunista. Sota päättyy ja onnistut vaikka missä mutta sydämesi jäi johonkin.

Leena Lumi29. toukokuuta 2020 klo 6.51

Heikki, kiitos innoittavasta viestistäsi ja olemme mieheni kanssa molemmat niin samaa mieltä! Tässä tarinassa on taikaa ja kaiken lisäksi se tosi! Palavan taivaan alla oli minulla viime vuonna kuudenneksi paras teos kaikista 2019 lukemistani kirjoista: https://leenalumi.blogspot.com/2019/12/vuoden-2019-parhaat-kirjat-leena-lumissa.html

Mukavaa suven jatkoa sinulle!

♥♥

Onnenpensaita tässä kaikessa kiiressä muka...kevät on!

Kevätkiireissä olemme parina iltana yrittäneet tallettaa onnenpensasta, mutta kuvat ovat miten valo, kamera ja kuvaajakin eli miten sattuu. Nämä kuvat ovat vanhimmasta ja suurimmasta onnenpensaastame, josta voit lukea lisää täältä

Jos tarkkaan katsot, näet vielä yhden serbiankuusen taimen ennen siltaa. Se on viimeinen, sillä nyt riittää, mutta se on myös ainoa, jolla on nimi: Hän on Toivo! Lehtoon kuuluvat myös kuuset. Ja lehtokuusamat, jotka tosin tässä ovat niin liki kuusiaitaa, että ei voi erottaa. Lehtokuusama on vasta tulollaan lehteen ja kauniiseen kukkaan...

Pensaassa on jo kokoa ja kaksi muuta ovat myös jo aika korkeita, mutta eivät tiheitä yhtään eli kerrankin minä naks, naks...eli sakset käteen kukinnan jälkeen.

Minusta onnenpensaan kukka on jännittävä!

Tämä vaivaton pensas, joka kukkii melkein lumilta, no ei yhtä aikaisin kuin näsiä, mutta aikaisin kuitenkin, on puutarhailun helppoutta suosivan onni.

Nyt on viuhuvaa ja tänään aukesi vuoden odotetuin, mutta ei sitä vielä...ei vielä. Olen lukemassa tietenkin taas jotain charmanttia eli herraa, joka...Ja huomenna pitkästä aikaa cityssä. 

Kuten tavallista lisään nämä kuvat Leena Lumin puutarhaan onnenpensaan kohdalle, kunhan vain joudan. 

Oma suosikkikuvani samaisesta onnenpensaasta on vuodelta 2015!

onnenpensasterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Erin Carlson: Meryl Streep Valkokankaan kuningatar

Hänestä on sanottu kautta hänen uransa paljon. Häntä on kiitetty, ylistetty, loukattu, vähän pelättykin. Hän on elokuvatähtien rouva suorasuu: Hän sanoo, mitä muut ajattelevat. Hänet voi nähdä filmeissään tyylileidinä, mutta opiskeluaikaiset ystävät sanovat hänen pukeutuvan mieluiten yhden aikakauden muotiasuun eli haalareihin! Eipä kovin seksikästä, mutta seksikäs esiintyminen ei olekaan hänen juttunsa. Hän on hyvin kunnianhimoinen työnsä suhteen, mutta hän ei helposti sekoita työtä ja perhe-elämäänsä. Hän on neljän lapsen äiti ja kuusikymppisenä Forbesin listalla kolmanneksi eniten tienannut elokuvanäyttelijä. Hänellä on vahvoja poliittisia mielipiteitä eikä hän ole kaihtanut tuomasta niitä esiin. Hän on nainen, joka on näytellyt elokuvassa Muistojeni Julia. Se on joskus merkannut minulle aika paljon ja kun olen kysynyt toisilta tuosta elokuvasta, he eivät kuin ole kuulleetkaan, jolloin olen ajatellut, miltä vuosituhannelta mahdan olla! Kaikkein kauheinta tietenkin, että muistan elokuvasta Jane Fondan ja Vanessa Redgraven, mutta en Streepiä: auts! Hän on tähti tähtien joukossa, mutta ei ihan sillä tavalla kuin monet ovat odottaneet. Hän on ylittänyt ja alittanut rimoja, mutta syy on voinut olla tietynikäisille naisille tarjotuissa rooleissa. Onneksi hän on myös saanut näyttää ns, kyntensä monissa parhaista. Ja sen minkä arvovaltaiset kriitikot haukkuivat maanrakoon, sen blogit toivat esiin ja osasi olla tästä kiitollinen. Olin luonut hänestä oman mielikuvani, joten oli suuri järkytys nähdä hänet ’pidennettynä’ ja suu auki pälättävänä, käkättävänä käsittelemässä raakaa kanaa yhdessä myöhemmässä ja suuren suosion saaneessa elokuvassa. Silloin upeaa elokuvablogia pitävä ystäväni, Sooloilija, kehui jälleen näyttelijää, mutta minä vain myötäilin ja huokailin sisäänpäin. Mikä minusta on vastustamaan asiantuntijaa ja kuvitelkaa, tuonkin elokuvan syntyyn vaikutti yksi nuori bloggaaja! Hän on nainen, joka ei tunnu pelkäävän ketään tai mitään. Minä sen sijaan hiukan pelkään häntä, sillä muistan eräistä hänen elokuvistaa kaiken, toisista en mitään ja näkemättömiäkin on monta. Nähdyt ovat olleet unohtumattomia! Kaipaan niin Sooloilijan elolokuvablogia, että tämä ristiriitainen tekstini on omistettu juuri hänelle♥

Erin Carslonin Meryl Streep Valkokankaan kuningatar (Queen Mary . The Ironic Roles, Heroic Deeds and Legendary Life of Meryl Streep, Minerva 2020, suomennos Sirpa Parviainen) tarjoilee meille täydellisen kattavan elokuvakierroksen Meryl Streepin uraan aina alkujuurista tähän päivään. Filmihullun unelmaa, mutta minä olisin kaivannut kerrankin juuri enemmän hänen yksityiselämästään, jota hän on varjellut aika vahvasti. Harvoin niin ihmisten perhe-elämän perään olen, mutta se kertoisi Merylistä enemmän. Olen aina ollut suurissa ristiriidoissa juuri tämän filmitähden kanssa, joten enemmän kotiasioita olisi voinut olla avain häneen, mutta eipä mitä Erin tekee loistavaa työtä ja sieltä täältä tihkuu Streepin luonnetta paljon. Ja se on sillä tavalla vahva luonne, että hänestä on sanottu ja paljon...aina Trumpia myöten!

Dustin Hoffman ja Meryl Kramer vastaa Kramer vuonna 1979

Merylin filmeistä saa todella paljon tästä kirjasta ja monta niihin liittyvää nyanssia eli mitä tapahtui kulissien takana. Ei mitään kovin likaista, koska on kysymys juuri Meryl Streepistä. Siinä missä hän on lausahdellut pelottomia mielipiteitään naisasioista, ollut kiihkeänä mee too –liikkeessä, lytännyt maansa konservatiivipresidenttejä, hän ei pikapannut tuottajia tai ohjaajia saadakseen rooleja, hän on tyrkyttäytymiset väistänyt hienosti ja usein ajanut pitkänkin filmauspäivän jälkeen kotiin perheensä luo. Perhe on on myös seurannut mukana ulkomaan kuvauksiin, jotka ovat voineet kestää useita kuukausiakin. Minulta ei tule filmilistoja, mutta vähän eräistä Merylin rooleista, muutamista kriitikoista yms. eli tässä mennään hieman sekasortoisella tunteella toisin kuin niissä ’näyttelijöissäni’, jotka ovat olleet kuin yö ja päivä Meryliin verratuna. Voi siis sanoa: Ei ole toista Meryl Streepiä!

Alla Kevin Kline ja Meryl Sofien valinnassa vuonna 1982. Vaikka pidänkin mustavalkoisista kuvista, minusta tämän kirjan kansi ei tee oikeutta Merylille, joten olisin valinnut tämän kuvan kirjassa olevasta noin kymmenestä kanneksi.

Sofien valinta kuuluu niihin Meryl –filmeihin, joita ei unohdeta, samoin edellä mainittu Kramer vastaan Kramer. Tai Karen Blixenin elämästä Afrikassa kertovaan Minun Afrikkani, vaikka siinä olikin jotain pliisua, upeat maisemat, naisessakaan ei mitään vikaa, ai niin, Robert Redford, ei yhtään mun juttuni, mutta sisareni ihailema...Näin ne maut menevät.

Carlsonin kirjasta  täytyy sanoa, että tekstien sisäänvedot tukevat luettavuutta isosti. Oma luokkansa sisäänvetoja ovat ne, jotka on otsikoitu VÄLIAIKA. Niitä ovat vaikka ROOLIT JOITA MERYL EI PÄÄSSYT TEKEMÄÄN tai PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN, VIOLAN LÄPIMURTO etc. Sen lisäksi on vaikkapa KAIKKI MERYLIN KUOLINTAVAT ELOKUVISSA! Paholainen pukeutuu  Pradaan Mirandan rooli on edelleenkin Merylin suosituin roolihahmo kautta aikain. Kirjassa on kerrottu hirveän jännittävästi, miten Voguen itsetietoinen assistentti irtisanoutui kahdeksan työkuukauden jälkeen ja kirjoitti sen jälkeen exbossistaan kaiken mitä tiesi. Moni näyttelijä ei edes uskaltanut ottaa roolia vastaan, mutta Merylpä ottikin ja teki vahvimman roolityönsä ikinä.

Mitä tulee Meryliin vastanäyttelijöidensä kanssa, niin on yhtä monta mielipidettä kuin on naista ja etenkin miestä. Meryl tuli pääsääntöisesti hyvin toimeen vastanäyttelijöidensä kanssa ja jopa tuki myöhemmin nuorempia näyttelijöitä erilaisilla neuvoilla ja kikoilla. Toistuvasti ja suoraan Streep sanoi usein kadehtivansa Jessica Langea ja onko ketään, joka ei tajuaisi miksi. Silti se ei vaikuttanut heidän väleihinsä vaan lausahdus oli kunnianosoitus naiselle, joka kipinöi jo katseesta tai selän kaaresta tai...Joillekin miehille Streep oli naisasianainen eikä aina löytynyt kipinää esim. uskottaviin rakastelukohtauksiin, mutta ne eivät olleetkaan niin Merylin juttu, mutta poikkeuksiakin oli. Meryl taisi suorastaan ihastua häntä paljon iäkkäämpään Clint Eastwoodiin tämän ohjaamassa ja miespääosaa vetävässä elokuvassa Hiljaiset sillat. Mahtaisiko nyt enää niin kipinöidäkään, sillä tiedämmehän Clintistä tulleen vahvan Trumpin tukijan...Kun näitä elokuvia tehtiin ei politiikka ollutkaan vielä Merylin kovin asia vaan ehkä enemmänkin naisasia ja se, että hän ei edes yrittänyt olla mikään seksinäyttelijä, vaan enemmänkin luonnenäyttelijä ja älykäs sellainen. Tunnetusti toisia miehiä pelottavat älykkäät naiset ja niinpä Merylkin sai kokea aika ajoin täytettyään maagiset vuodet, että tarjottiin heikompia rooleja, mutta niin vain kävi, että kohtalo käänsi naisvihamielisen Hollywoodin mittarit näyttämään ihan toisia lukuja. Ja siihen palaamme kohta..., sillä on pakko saada kertoa Michael Cunninghamin Pulizer –palkitun kirjan Tunnit romaanista tehdyn elokuvan olevan minulta katsotuin Merylin leffoista.  Ensinnäkin olen Woolfiin hyvin ihastunut ja kirja perustuu Woolf –klassikkoon Mrs. Dalloway. Näytelmäkirjailija David Hare muokkasi käsikirjoituksen, jossa yhtenä päivänä seurataan kolmea eri naista. Siinäpä sitten ’minun näyttelijöitäni’ eli Nicole Kidman, Julianne Moore ja Meryl Streep roolissa, joka sopii hänelle erinomaisesti. Kävin katsomassa elokuvan ensin ystäväni kanssa elokuvateatterissa ja ihastuin niin, että oli pakko ostaa filmi kotiin. Ei niinkään helppo tarina, sillä Julianne masentuneena Laura Brownina, 1950 –luvun kotiäitinä oli niin vakuuttava, että ystäväni, pienten lasten äiti, järkyttyi. Muistattehan sen synttärikakun leipomiskohtauksen...ja se toistui, koska ensimmäinen kakku lensi roskiin ja se jauhosiivilän ratina...

Meryl sai toisen Oscarinsa Sofien valinnasta.

Streepin kovin kriitikko Sofien valintaa vastaan lienee ollut New Yorkerin Pauline Klein, joka totesi näin:

Hän on tapansa mukaan tehnyt ajatustyötä”, Kael niiskaisi. ”Mutta jokin hänessä mietityttää minua: nähtyäni hänet elokuvassa en pysty kuvittelemaan häntä kaulasta alaspäin. Onko mahdollista, että näyttelijänä hän tekee ensin itsestään tavallaan tyhjän taulun ja sitten keskittää kaiken huomionsa yhteen asiaan – esimerkiksi pään heilautukseen Manhattanissa ja korostukseen tässä elokuvassa?” Tuollainen lähestymistapa, hän pohti, ”saattaisi selittää, miksi hänen elokuviensa sankarittaret eivät tunnu olevan kokonaisia hahmoja ja miksi hänen katselemisestaan ei saa satunnaisia ilonpilkahduksia.”

Nyt Meryl iskee, sillä hän ei voi unohtaa tätä kritiikkiä. Vuonna 2008 hän uskoutui The Guardianile, että

”ei kyennyt” olemaan välittämättä siitä. ”Ja tiedättekö mitä?” hän jatkoi ja riisui samalla haastattelupersoonansa (arvokas, lämmin, miellyttävä) iskeäkseen vyön alle. ”Pauline oli köyhä juutalaistyttö, joka kävi Berkeleytä rikkaiden Pasadenan valkoisten eliittytyttöjen kanssa, joilla oli pitkät vaaleat hiukset, ja heidän sydämettömyytensä mursi hänet. Ja sitten vuosia myöhemmin hän näkee minut.”

Tultuaan siis tiettyyn ikään, vastustajat alkoivat nauttia Streepin huonotasoisista elokuvista. Lopulta hän suostui esittämään pääosaa Kreikassa kuvattavaan Abban musiikkiin perustuvaan Mamma Mia! –musikaaliin. Alkoi pyöriä huhumylly Streepin ennenaikaisesta ’kuolemasta’.  Ja kaikkea muuta! Musikaali samposi  hätkähdyttävät 609 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti – 52 miljoonan budjetilla. Kriitikot moittivat, mutta Meryl vähät välitti:

”Tiesin, että elokuva tekisi monet ihmiset iloisiksi..., ja kun huonot arvostelut ilmestyivät, blogimaailma räjähti naisten voimaantuessa puolustamaan: ’Nuo ihmiset ovat hulluja! Mikä heissä on vikana? Elämää vihaavia verenimijöitä, kuivia vanhoja kääpiä.”

Jälleen Meryl raivasi tietä naisille ja etenkin aikuisille naisille. Ohjaaja Mike Nichols julisti: ”Hän rikkoi lasikaton vanhemmilta naisilta isoina tähtinä - sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen.”

Erääseen blogiin liittyy myöhempi Merylin suuren suosion saavuttanut elokuva..., jonka mainoskuva ryösti minulta eteerisen, kuultavaihoisen, melankolisen Merylini. Sitähän hän on aika harvoin, roolin niin vaatiessa. Hän on äänekäs, rento, koikkelehtija, joka viis veisaa tyylistä, jos hän niin haluaa. Mitä mielipiteisiin tulee, hän sanoo olevansa taatusti humanisti ja naisten oikeuksiin uskova ihminen. 

Muistattehan Mamma Mia! –elokuvan farkkuhaalarit..., mutta toki muistatte hänet myös kalliolla liehuttamassa punaista huviaan ja laulavan riemuissaan Abban biisejä. Merylistä on moneksi ja hänestä näkyi, miten hauskaa hänellä oli. Hän on montaa, mutta ei diiva!

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Olla isän suosikki on monen tytön tiedostamaton unelma. Sanotaan isän ihailu tekevän tytöstä vahvan naisen, joka tulee pärjäämään maailmassa. Monet isät kantavat pikkutyttöjään yläilmoissa, kutittavat ja pyörittävät, kunnes pääset takaisin syliin, haliin, turvaan. Isän konttaavat lattialla työpäivän jälkeen ja saat ratsastaa niin kauan kuin haluat kohti auringonlaskua ja isä ei koskaan ole kireä eikä väsynyt. Isien kuoltua, ikävä on ikuinen ja liian usein olet vieläkin soittamassa isälle, sillä isä oli ainoa, joka ymmärsi jo hengityksestä...

Violet Rue oli kaksitoistavuotias ja ehdottomasti isän tyttö. Seitsenlapsisen perheen kuopus. Isä tuli kotiin ja huusi jo ovelta: Mitäs isin pikkutytölle kuuluu? Et kai sinä nyt isää pelkää? Ei kannata, isä rakastaa omaa Violet Ruetaan ihan hullun lailla!

Kuka se on isän oma suosikkityttö?

Violet Rue. Pikkuinen Violet Rue.

Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana (My Life as a Rat, HarperCollins 2020, suomennos Kira Poutanen) kertoo rankan tarinan suurperheestä, jolla on omat kirjoittamattomat lakinsa. Ellei lapsi ime niitä äidin maidossa, ne piiskataan hänen kurilla kunnian säilyttämiseksi. Sillä perheen kunnia on tärkeintä. Nimi on Kerrigan ja sitä ei saanut häpäistä. Se oli kirjoittamaton normi jo kun Kerriganit lähtivät 1930-luvulla Yhdysvaltoihin Galwaysta ja sen ympäristöstä. Oli Kerriganeja ja Kerriganeja, mutta Violet Ruen perhe oli kunniakkaita Kerriganeja. Sitä älköön kukaan loukatko. Ja perhe piti yhtä. Perheestä ei kerrottu ulkopuolisille. Asiat puitiin aina vain perheen kesken. Perheen kunniaa rikkonut ei voinut olla enää perheenjäsen. Hänestä tuli paaria. Hänet voitiin heittää kymmenmetrisille, mustille käärmeille Niagara jokeen. Hänestä tulisi kavaltaja. Hän olisi loppuelämänsä perheen ulkopuolinen. Hän olisi rotta.

Olen aina varautunut kaikkeen lukiessani Oatesia. Kirjailijoista yksi parhaimmista opetti minut eli Joyce Carol Oates. Luettuani ensimmäisen kirjani häneltä blogiini 2010, Haudankaivajan tyttären, kirjoitin jotain kiveen hakattua:

Minua vapisuttaa. Kun elää lukeakseen ja sittten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää? Tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Apassionataa, minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan. Kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et ikinä uskonut mahdolliseksi...

Mikään tuosta kirjoittamastani ei ole muuttunut. Paitsi oma valmiustilani. Silti kirjan nimi alkoi vainota minua, sillä jos puhutaan villirotista, ne ovat paitsi älykkäitä myös julmia pärjääjiä. Olen kerran ollut ihan tavallisella kyläraitilla tilanteessa, jossa rotta hyökkäsi jostain hämäristä ystäväni jalkoihin purren raivoisasti...Ei rotta ole aseeton. Mietin tuota ja muutin hieman lukukulmaani tarinaan nähden. Tai ehkä kestääkseni paremmin, sillä Oatesista ei voi ikinä tietää.

Tapahtuu jotain hirveää. Musta nuori mies murhataan raa’asti. Monen mielestä se on tappo, sillä suunnitelma ei näy. Monen mielestä hän ei missään tapauksessa ’kerjännyt’ sitä, vaan oli kiltti, kunnollinen ja tunnollinen. Hän nyt vain oli musta ja kohdalle sattuivat iltahämärissä väärät tyypit. Heistä kaksi oli Violetin isoveljiä. Onnettomuudeksi tai onneksi, Violet on hereillä ja näkee poikien palatessa kotiin jotain...Hän kuulee ja havannoi. Asia kasvaa hänen pikkutytön sielussaan kuin musta joen käärme aiheuttaen ahdistusta ja suoranaista kipua.

Tyttö, joka ei koskaan itkenyt. Joka ei koskaan valittanut.

Mutta nyt itkin helposti. Itkin usein. Itkin niin, että kyyneleet vuotivat silmistä jo ennen kuin edes aloin itkeä, kuin vuotavasta hanasta. Ihoni oli herkkä, kuin auringon polttama, se reagoi kipuun heti, kun siihen koski vaikka vain kevyesti. Silmäluomeni punoittivat, ne olivat turvoksissa ja kutisivat kuin olisivat olleet täynnä hyttysen puremia.

Salaisuuden tietäjän kuplassa on vaarallista. Äitikin vihaa salaisuuden kantajaa. Koko perhe vihaa,  mutta veljien vihaan sekoittuu myrkyllistä pelkoa. Kuuranliukkaat kiviset raput. Violet ja Lionel...Verta on liikaa. Sairaalaan äiti ei kuopustaan päästä. Kouluun on pakko mennä ettei tule epäilyjä. Salaisuuden kantaja romahtaa terveydenhoitajan ja rehtorin ystävällisyyden murtamana. Kun poliisi tulee ja sanoo: "Tästä eteenpäin olet turvassa, Violet." Se  ei voisi olla kaumpana todellsiuudesta. Ei Kerriganin perheessä! Kaksitoistavuotiaana Violet heitetään ulos perheestään kolmeksitoista vuodeksi. Alkaa hänen elämänsä kavaltajana, petturina, rottana.

Elämä rottana vetää selvästi puoleensa pervoja. Miten kovasti Violet yrittääkin ja yrittää kaikkensa, aina jostain ilmestyy sairas mieli, jonka käärmeen kieli hamuaa pilantuneen lihan mehua. Violetin on vaikea saada apua, tulla uskotuksi, kunnes taas tapahtuu tragedia ja se vain lisää hänen houkutustaan sairaissa mielissä. Toisaalta...ja nyt tulemme siihen mitä tuumin alussa: Onko niin heikkoa olla rotta?

Luin tätä kirjaa monelta kantilta ja tuo järkyttävä perhenormisto ja hakkaaminen, patriarkaatin sallittu väkivalta lapsia ja naisia kohtaan, toi tietenkin mieleeni Tara Westoverin Opintiellä. Kirja on mitä suurimmassa määrin naisen ikuista alistamisen tarinaa. Siitähän ovat kertoneet myös ainakin ne Oatesin kirjat Haudankaivajan tyttärestä alkaen aina huikeaan Blondiin. Kosto: Rakkaustarina on lukemistani kiintoisin sarjaraiskausten vaietun ’normiston’ kautta. Sitä taas valottaa Ann Heberlein teoksessa Pieni kirja pahuudesta. Joyce Carol Oates kirjoittaa kuitenkin aina uuden tarinan. Hän ei toista itseään, mutta punaisena lankana on naisten ja lasten ikiaikainen vaino. Sisareni, rakkaani vei minut niin reunalle, että...

Olen velkaa lukijoilleni että tunnustan: Niin kauan kuin vereni virtaa, sade lankeaa, uusi aamu aukeaa, minä luen Joyce Carol Oatesia. Tässä minua ei pysäytä kuin kuolema! Olen löytänyt jokaisesta Oatesin teoksesta jotain ihmeellistä, älykästä, syvintä tummuutta, totuuksia joista vaietaan, kuin myös lopulta nähnyt valon tähtihuimauksen: En salli itseni olla paitsi. Pitää vain muistaa että valoon voi olla matkaa:

Punaruskea huulipuna tuoksui ylikypsiltä viinirypäleiltä.

Muistutin ehkä hiukan Modiglianin alastonkuvia olohuoneen seinällä. Niin olin ajatellut.

”Olet niin kaunis. Niin surullinen. Kuin Surullinen Madonna tai ehkä Surullinen neitsyt..En muista taiteilijan nimeä, kenties Rossi tai Bellini? Italian renesanssia...”

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi  Katja/Lumiomena   Kirjasähkökäyrä  ja Ankin kirjablogi

*****

" Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi."

- Leena Lumi -blogi

Tämä mottoni Elämäni rottana kansiliepeestä voi minusta koskea ihan kaikkia huikeita teoksia, mutta tässä nimenomaan Oatesia.

Joyce Carol Oates

kuva Dustin Cohen, Harper Collins

Toukokuulta

Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä!

Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden -?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

Mitä luetaan Leena Lumissa suvesta ensilumiin?

Maanantaina lunta orvokeille ja tänään terassilla lukemassa. Elämä on. On tulossa kiivas kesäkuu, joten laitan teille tämän kuvan alle vähitellen, mitä aioin lukea suvesta ensilumiin. Lisään sitä myöten kuin kansia ilmestyy, mutta yritän olla kohtuullinen. Muutama tärkeä kirja on menossa, joten 'ostan' tällä listalla nyt lukurauhaa♥Tai on sellainen levoton olo...levoton tuhkimo minusta ei taida lähteä pois. Kiitos kustantajille, jotka ovat jo antaneet sekä kuittaukset listoihini että joitakin kansia en olisi saanut vielä ilman apuja: Kiitos♥

WSOY

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Delia Owens: Suon villi laulu

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Annette Hess: Tulkki

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Lisa Jewell: Joka askel jonka otat

Kristina Ohlsson: Korkein tarjous kuolemasta

Tove Jansson: MUUMI vieraskirja

Tove Jansson: Taikatalvi

AVAIN

Krista Launonen: Hymyn salaisuus

GUMMERUS

Camilla Grebe: Varjokuvat

B.A.Paris: Suljettujen ovien takana

MINERVA

Peter James: Kuolema käy oikeutta

Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset

Heinrich Fraenkel&Robert Manvell: Herman Göring Nousu ja tuho

HarperCollins

Kate Quinn: Metsästäjätär

TAMMI

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Virginia Woolf: Oma huone

ATENA

John E. Douglas&Mark Olshaker: Tappajan mieli

James Wyllie: Hakaristirouvat

OTAVA

Johanna Laitila: Synty

David Grossman: Kun Nina sai tietää

DOCENDO

Ilona Pietiläinen: Talven henki - Anna joulun tulla

Tässä ovat nyt ne, joihin on saatu kannet ja jotka ehdottomasti. Käyn vielä toukokuun myötä läpi muutamia pienempiä kustantamoja. Vähän on historiavajetta minulle...

Kiinnostava Harper Collins tulee yllättämään jälleen, mutta kun luin juuri sen 'the Kirjan' jokin aika sitten ja siitä tulikin sitten lukuvuoteni 2017 paras! Harper on kuitenkin edustettuna tämän vuoden kirjoissani edellä mainitulla suosikkikirjailijallani, naisella, joka vetää minulta maton alta kirja kirjan jälkeen. Sukellan kohta juuri häneen...

Intohimolla kirjoista

Leena Lumi