Tiedän, että muistat häntä tänään, kun...

Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.

Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat

vaikka valvot vieraan unen äärellä.

Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.

Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.

Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.

Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.

Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariin aamulla kello viisi.

- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen

Mustakurkku-uikku tuo eksoottista tunnelmaa Lohjanjärvelle!

Näin elämäni ensimmäisen kerran mustakurkku-uikun kuvia, kun Janne Vilppula lähetti niitä minulle. Toki olen jossain vaiheessa Lohjan Porlassa käynyt, mutta silloin oli jo yö ja kävelimme nuortemme kanssa ihastuttavaa rantapolkua, jonka varrella on paras uimapaikka ikinä ja Lagugsen entinen huvila, josta saa erikoisen hyvää lämminsavulohisoppaa. Unelmarantapolku!

Parista vanhemmasta lintukirjasta kopioin faktaa tästä hurmaajasta. Lars Imbyn  Suomen linnut kirjassa kerrotaan:

Tämä pienikokoinen uikku on kesäpuvussa helppo tuntea mm. mustasta päästä ja kullankeltaisista korvatupsuista. Punaruskea kaula ja rinta näyttävät kauempaa mustilta. Talvipuvussa mustakurkku-uikku muistuttaa väritykseltään silkkiuikkua, mutta on tätä selvästi lyhytkaulaisempi ja -nokkaisempi ja huomattavasti pienempi. Tavallisesti hyvin hiljainen, mutta etenkin öisin kuuluu valittavaa "hiarr-hiarr..." -ääntä ja suhteellisen lyhyitä nenäsointisia trillejä.

Mustakurkku-uikku pesii harvalukuisena kaikkein rehevimmillä lintujärvillämme maamme etelä- ja keskiosissa. Muuttaa loppukesällä  - alkusyksyllä Pohjan- ja Välimerelle ja palaa takaisin huhti-toukokuun aikana, Olen aivan hurmaantunut Lohjanjärveen eli tulee heti meren jälkeen, vaikka asummekin Alvar Aallon huvilasaarella. Järvissä on monta eroa ja ensimmäinen on tietenkin Lohjanjärven veden kirkkaus, toinen on.... ja kolmas, että olen ylen ihastunut Lohjanjärveen♥♥

Tässä Jannella eri kamera, mutta tilanne on mustakurkku-uikkujen soidinmenot, joka on jotain uskomatonta. Kumpikin pari suorittaa oman muunnelmansa, jossa koiras ja naaras kohoavat rinta rintaa vasten veden pinnalla pystyasennossa. Soidinääni kantautuu helmeilevänä: "bibibibibi".

Paljon rakkautta ja sitten pesäntekoon. Antakaamme tälle parille pesintärauha aina niiden lähtöön saakka, sillä kanta on aika pieni. Näihin myös isosti ihastuu. Toivottavasti minäkin näen livenä vaikka tänä kesänä. Olen nähnyt nuo soidintanssit filmattuna jossain päin Floridaa ja se oli niin, että halusi vain jatkaa katsomista. Toisaalta pysähtynyt kuva on kuin taideteos.

Porlassa on ihanaa seurata lintujen elämää. Luontoihminen liikkuu rauhallisesti ja nauttien. Ei ole kiire mihinkään. On vain tämä Porla-aika♥♥

Vaalikaamme luontoa ja sen eläimiä. Lähdetään rannoille ja metsiin kameran kanssa. Ja luonto kiittää. 

Nauttikaa kuvista ja iloitkaa, että meillä on joitakin järviä, jossa tällainen eksoottinen lintu pesii.

Kiitos paljon Janne♥♥ Jannen kuvia tähän juttuun löydät bogistani  sekä minun blogini oikeasta palkista klikkaamalla että https://www.instagram.com/vilppula_wildlife/

Janne Vilppulan mustakurkku-uikkujen jatkot tältä aamulta. Nyt siivet pörheästi levällään.

Tässä minä itse eikä kiirettä minnekään.

Niin kiva aamu, että ruoho soikoon! Kiitos taas Janne-Vilppula. Löydät hänen kuvansa mm täältä: https://www.instagram.com/vilppula_wildlife/

Nainen sanoi: kun olin tyttö vaikka olin...

Nainen sanoi: kun olin tyttö vaikka olin nainen. Mies otti kuvia,

tahtoi vangita henkäyksen, perhosen hämärää välkyttävän siiven?

Valotuin hänen sisäänsä, kirsikkahuulet huulten sisään,

alastomat mosaiikit joilla hän tapetoi ruumiinsa seinämät.

Monta imperfektiä sitten salama välähti kuin outo silmä.

Nyt kuville putoilee lunta, nyt tauluissa on alkanut sataa. Hän

sanoi: myös minussa sataa. Hän osoitti itseään, sitten huonetta.

Siellä täällä leijui hopeisia kiteitä. Ne putoilivat nahkasohvalle ja

katosivat. Hän sanoi: jääkuutioita iholla. Lumiset kirsikkatarhat.

Eikö se ole kuten halu? Joka peitetään lumen alle, herää.

- Saila Susiluoto -

Siivekkäät ja Hännäkkäät (Otava 2011)

Paul Auster: Baumgartner

Ensimmäiset puoli vuotta hän eli niin hämmennyksen vallassa, että saattoi herätä aamulla ja unohtaa, että Anna oli kuollut. Anna oli aina noussut ennen häntä, ollut jalkeilla ainakin neljäkymmentä minuuttia tai tunnin ennen kuin hän sai silmänsä auki joten hän oli tottunut nousemaan tyhjästä sängystä ja kävelemään unen pöpperössä tyhjään keittiöön keittämään itselleen mukillisen kahvia ja useimmiten kuulemaan Annan kirjoituskoneen vaimean nakutuksen pienestä huoneesta alakerran toisessa päässä tai askeleet yläkerrasta tai sitten täyden hiljaisuuden, mikä tarkoitti vain sitä, että Anna luki kirjaa tai katseli ikkunasta tai....

Maailman vedet kirjoittanut Sarah Dry! Yhdistelmä oli niin odottamaton ja lapsellisessa symmetriassaan niin karkea, että Baumgartner hörähti yllättyneenä, läimäytti kädet pöytään ja nousi seisomaan. 

Anna, odotas kun kuulet, hän sanoi ja lähti kohti olohuonetta. Naurat niin että pissaat housuun.

Baumgartner  tuntee yhä, rakastaa yhä, himoaa yhä, haluaa yhä elää, mutta hänen sisimpänsä on kuollut.

Paul Austerin Baumgartner (Baumgartner, Tammi 2024, suomennos Arto Schroderus) on Austerin kahdeksastoista teos. Olen kutsunut kirjailijaa neroksi hänen kirjastaan Näkymätön (Invisible). Kerron että,  Näkymätön on täydellistä lääkettä asterilaisille vammoilleni! Ja lisäksi: Paul Auster ui nyt paljon, paljon syvemmissä vesissä ja pohjaimu on yhtä kova kuin…kuin John Irvingin parhaissa teoksissa. Ja tämä on minulta hemmetin paljon sanottu!

Mitkä ihmeen austerilaiset vammat? Kerron sitten joskus nuotiotulilla, mutta voin vinkata, että Paul saa minut lukemaan kaikki teoksensa, myös edellisensä 4321 ja sen jälkeen podin fyysisesti, sillä teos on todella tuhti, henkisesti taas paljon antava. Paul leikkii kanssani kissaa ja hiirtä! En ikinä osaa sanoa heti, miten täydellinen hän on verrattuna vaikkapa Saul Bellowiin tai John Irvingiin, Hän hämäilee myös Baumgartnerissa, mutta nyt ei ole mitään tempossa pysymisen mahdottomuutta kuten ei ollut ihanassa Talvipäiväkirjassakaan. 

Baumgartner on melankolinen menetysten kirja. Kun he Annan kanssa kohtasivat, elämä pyöri niin, että saivat sattuneesta syystä asua Sy Baumgartnerin pienessä yksiössä toteuttaen kirjoittamistaan. Tietenkin myös antautumalla rakkaudelle, mutta Anna oli jo tehnyt omat suunnitelmansa ja Sy omansa, joten tuli pitkä paussi ja monia puheluita. Sekä ihan oikeita kirjeitä. Baumgartner kirjoitti ja opetti. Oli menossa Yhdysvaltojen mielenhäiriö, sillä oli vuosi 1968, Vietnamin sota, Martin Luther King ammuttiin ja nuoret miehet pelkäsivät. Tuossa kaikessa elivät nuoret rakastavaiset kunnes tuli aika omille urille eri paikoissa. Ja sitten tragedia syöpyi yhteen kauniiseen päivään kenenkään voimatta sille mitään. Toki heillä oli ollut pitkä ja antoisa avioliitto, mutta Baumgartner asui surukuplassa vielä noin kymmenisen vuotta, kunnes tajusi, miten hän olisi näin loppuelämänsä. Yksin! Ei hän elänytkään vaan matkusti sukunsa jäljille Puolaan ja Ukrainaan. Suvusta iso osa oli menehtynyt juutalaisten kansanmurhan yhteydessä ja Ukraina kylpi jo veressä, uusi kansanmurha. Melankolian raoista tihkuu myös austerilainen huumori erään Edin mukana sekä siinä, että Baumgartner halusi rakastua ja rakastui vakavasti. Vieläpä kaksi kertaa. Hän alkoi myös koota Annan runoja, joita oli mielettömästi. Vaimo oli piilotellut niitä työhuoneessaan kuin roskia, vaikka niistä tehtiin uusi julkaisu heti niiden ilmestyttyä.

Koska Paul kirjoittaa usein itseään omiin teoksiinsa, niin tässä sitä oli vähemmän. Tai sitten ei. Perheestään hän kertoilee usein faktaa, samoin vaimostaan kirjailija Siri Hustvedtistä. Paul on säilyttänyt aatteensa ja hippinuotio kytee. Hän on aina heikomman puolella. Miten on Sy Baumgartnerin kanssa? Jännittävä aikuinen herra 71 vee, joka aiheuttaa hajamielisyyttään omituisia juttuja. Periksiantamaton. Naisten puolella, sillä mitä naiset haluavat elämässään toteuttaa: Olkaa hyvät vaan!

Jätämme Sy Baumgartnerin seisomaan päälle seitsemänkymppisenä valtavan ruusukimpun ja viinin kanssa naisen eteen. Nyt hän on harjoitellut ja valmis tärkeään hetkeen. Yhteen tärkeistä hetkistä hänen elämässään. Ole hyvä Baumgartner!

....yksinäisyys tappaa...se syö ihmisen pala palalta, kunnes jäljelle ei jää mitään. Jos ihmisellä ei ole sidettä muihin ihmisiin, hänellä ei ole elämää, ja jos ihminen on niin onnekas, että hänellä  on vahva side toiseen, niin vahva, että toinen on hänelle yhtä tärkeä luin hän on omalle itselleen, silloin elämästä ei tule ainoastaan mahdollista, siitä tulee hyvää...

Paul Auster 3.2.1947-30.4.2024

Sinä istut siinä ja....

Sinä istut siinä ja ompelet.

On lähelläs ikkuna avoin.

Sen takana vaiheemme entiset

ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,

tien yli käy sumujen sillat.

Minä suljen varoen ikkunan;

- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -

Tämän runon haluaisin kuulla (Toimittanut Satu Koskimies, Tammi 2014)

kuva Janne Vilppula

Saara Turunen: Hyeenan päivät

Vauva tarttuu tuttipulloon mutta nielee vain ilmaa ja karjuu niin, että ikkunalasit helisevät. Anna minä yritän , sanoo mies ja ottaa vauvan. Vauva hiljenee heti. Katsos vain, meistähän tulikin hyviä kavereita, sanoo mies leikkisyyttä äänessään. Suutun hänelle. No mutta, hoida sinä sitten vauvaa, kun olet siinä kerran niin hyvä. tiuskaisen. Mies sanoo ettei tarkoittanut mitään pahaa, mutta minä en kuuntele. Olen kamalan väsynyt ja kävelen mielenosoituksellisesti toiseen huoneeseen. Makaan sängyllä ja itken sitä, että olen epäonnistunut vauvan hoitajana, sekä sitä, että minulla on kamala ikävä vauvaa, joka on toisessa huoneessa mieheni sylissä.

Mies haluaa ottaa vauvan viereensä päiväunille. Minä vastustan ajatusta. Entä jos kierähdät vauvan päälle ja litistät hänet? Mutta mies sanoo, ettei minun tulisi pelätä turhia, mitään sellaista ei tapahtuisi. Katselen vauvaa ja miestäni. He nukahtavat heti....olen miehelle kateellinen. Minusta tuntuu, että hän haluaa omia vauvan. Miksi hän uskaltaa pitää vauvaa vieressään mutta minä en? Mihin minua ylipäätään tarvitaan? Enhän edes pysty ruokkimaan vauvaa. Osaan vain siivota.

Saara Turusen teos Hyeenan päivät (Tammi 2024) oli minulle just täydellinen napakymppi. Kirjan tarinassa ovat nainen ja mies, jotka eivät ole ajatelleet hankkia lapsia, kunnes Saara on noin 38 -vuotias ja hän  näkee Espanjassa, miten äidit nauttivat vauvoistaan ja ovat edelleen hoikkia ja kauniita. Ilmassa ei ole mitään painostusta ellei sellaiseksi lasketa miehen ihanaa isää, joka haluaisi niin kovasti saada lapsenlapsen. Pappa on iäkäs, ihana ja heikkopolvinen. Nainen alkaa pyöritellä ajatusta kunnes he molemmat ajattelevat, miten ihana oma vauva olisi. Vauvaapa ei kuulukaan, eikä myydä edes kaupoissa, mutta on olemassa hedelmöityshoitoja, jotka maksavat kultaa. Siitä huolimatta he ryhtyvät siihen ja aikamoinen hinta maksetaan kokonaan tai osittain miehen luottokortilla. Tapahtuu monenmoista ihmeellistä ja lopulta kuitenkin kaikki valuu vessasta verenä alas. Tässä kohtaa muistin erään naisen, joka ei ollut mikään vauvahullu, mutta oli aina sanonut kirjan naisen sanat, että tietää olevansa nainen, joka haluaa lapsen tai kaksi. Sitäpä ei kuulunutkaan. Ovulaation puolivälissä tuo nainen makasi kivusta kippurassa toimistonsa lattialla. Ei siinä merenrantakaupungissa edes hyvä gynekologi myöntänyt, että kyseessä olisi naisen mainitsema endometrioosi. 'Ei noin nuorella,' oli vastaus! Nainen meni professorin vastaanotolle Turkuun ja vain kokeilemalla tämä ulkomaillakin luennoiva lääkäri tunnisti endometrioosin. Sitten leikkaus ja pitkä aika sairaalassa ja hormonihoito. Sama noin kymmenen vuoden päästä ja se olikin sitten viimeinen kerta, mutta kun tuli keskenmeno. Ei, taivaalta satoi huhtikuun sadetta ja koski puutarhassa kuohui....lapsi sai uuden alun. Tässä näin paljon vertaisuutta, vaikka olen eri sukupolvea kirjan naisen kanssa. Siis samaistuin monessa kohtaa, mutta etenkin pidin kirjailijan tyylistä kertoa. Se oli suorasanaista, toteavaakin, mutta siinä oli sekä järki että isot tunteet. Odotin notkahdusta, mutta sitä ei tullut. Hyeenan päivät on täydellinen kirja!

Nainen ja mies pääsivät pienellä kepulilla Suomessa julkisen puolen hedelmöityshoitoihin. Mies lensi edestakaisin Barcelonan ja Helsingin väliä. Ja kyllä heitä hyppyytettiin ennen kuin ultrakuvassa näkyi heidän ihana ihmeensä. Nainen alkoi tavallaan ympäröityä välillä aina yksinäisyyteen. Mies ei voinut aina tehdä etätöitä ja naisen ystävät olivat enimmäkseen hän entisenä eli 'kuka nyt haluaa lapsia, eihän siinä ole sitten mitään omaa elämää enää?' 'Kuka haluaa luopua suuresta elämänseikkailustaan ja jättää valokuvaamatta koko maailman?' sanoi eräs minulle. 'Äiti, älä vain luule, että aion tehdä lapsia.' En todellakaan, sillä en ole yhtään isoäitityyppiä: 'Elämän on oltava seikkailu.' Nainenkin ajatteli taidesaralla niin ennen, mutta ei enää. Elämän suurin seikkailu oli pyöristyvä vatsa. Kaikki oli turhaa muu. Iltaisin puheluita Barcelonaan ja lopulta nainen antoi miehelle luvan kertoa uutisen isälleen. Se oli ihana hetki. Tuleva pappa ihan nuortui hetkessä ja silmissä vähän kimmelsi ilon kastetta. 

Kotimaassa nainen tarkkaili muita odottavia äitejä. Neuvolassa oltiin milloin kivoja, milloin ei niin kivoja. Nainen alkoi rakentaa pesää ja mies auttoi kaikessa ollessaan Suomessa. Kun mies oli poissa nainen joskus tapaili niitä ystäviään, joiden kanssa oli aikanaan päättänyt ettei mitään lapsia. Hän tunsi useimmiten tyhjyyttä. Hän halusi nyt viimeisillä hetkillään olla äiti myös tulla äidiksi. Seurapiirit vaihtuivat ja mies oli usein Suomessa ja mukana neuvolakäynneillä. Naisen mieli heitteli ilosta itsesääliin, mutta mies osasi aina, aina sanoa juuri oikeat sanat. Vajaa kolme vuotta sitten meille pamahti virtuaaliviesti. Piti kuulemma istua alas. Alkoi pelottaa. Eikö mitä, siellä meidän murunen rakas vierellään ilmoitti vauvan olevan tulossa, joten 'alkakaa valmistautua'. Niin olivat kuin lottovoittajat. Hengestä otti. Mietin itseäni isoäitinä. Murunen siihen, että 'sinusta tulee Nana'. Se on sekä naisen nimi että isoäiti. Aloin maistella tulevaisuutta ja muistin, miten suuri onni oli saada kaiken vaikean jälkeen murunen. Kai me vähän kyynelehdittiin. Ilosta kuitenkin! Ja kun olimme heillä koirien hoitajina kun he kodikkaassa synnytysyksikössä (Lohja), joka kuulemma kesällä suljetaan, aloimme jännittää. Kun ovi aukeni, tuskin uskalsin kuin halata pesuettani ja varoen kurkkasin koppaan. Se nostettiin isolle sohvalle ja pieni paimenkoira kävi ensin tutustumassa, että kelpaako hänen laumaansa. Hyvin kelpasi. Sitten minä kädet vapisten nostin viidenpäivän ikäisen syliini ja istuin keltaiseen nojatuoliin. Sisälläni alkoivat koskina virrata hirmuiset rakkauden virrat. En saanut hänestä katsettani irti. En saa ikinä!

Saara Turusen tyyli kirjoittaa Hyeenan päivät on minulle ihan uudenlaista kokemusta vaikka olenkin lukenut nelivuotiaasta ja kirjablogannut vuodesta 2009. Se voisi olla tajunnanvirtaa, mutta se on jotenkin niin kiinni aina yllättäen joissakin todella arkisissa asioissa mitään kaihtamatta. Tuo kuin kaiken kertominen tekee sen, että alkoi joitakin kertoja naurattaa tosissaan. Saaran sisukkuus toisaalla ja toisaalla kaikki draaman enteet. Ja kun hän huomasi oman mielentilansa pahaksi, se olikin hyeena, ei hän. 

Suomessa on niin loistavia naiskirjailijoita näiltä blogivuosiltani mitenkään miehiä sortamatta, mutta etenkin naiskirjailijat ovat vihdoinkin nousseet suorastaan Tatran ylimmälle huipulle. Siellä Turunen mielessäni missä vaikka Riikka Pelo, Riitta Jalonen, Eeva Joenpelto, Sofi Oksanen, Venla Hiidensalo etc. ja jokainen heistä ja kaikista, joista tiedätte minun pitävän, kirjoittaa niin omaa ääntään. Toisaalta tarinassa sen salaisuus, mutta ellei se kulje juohevasti, voi itku! Siitä ei ole huolta Hyeenan päivissä. Lukekaa ihmeessä jokainen tämä kirja! Myös miehet, jotka lukevat vain prosentin verran naiskirjallisuutta! Minun vävyni ainakin lukee tämän. Ja murumme. Kun yllätys oli syntynyt, äitinsä halusi pitkien opiskeluvuosien jälkeen jo vakituiseen ja koulutustaan vastaavaan työhön. Hän haki paikkaa vatsa pystyssä, sillä vähän vaikea sitä oli piilottaa. Ja sai mitä halusi. Aloitti etätöinä kotona ja oli sitä ennen äitiyslomalla joitakin kuukausia, sillä isä halusi viettää suurimman osan vanhempain vapaasta. Pojilla meni hyvin ja murunen sai toteuttaa omaa itseään vauvasta huolimatta, kuten kirjan nainenkin. Ei vauva mitään vienyt! Toi paljon iloa ja taapero vielä enemmän. Ukkikin on ihan onnesta soiva saadessaan olla taaperon kanssa. Ja usein taaperolle kelpaa vain Ukki. Se on ihanaa nähdä ja elää siinä mukana.

Kevät on idättämisen aikaa, mutta kyllä kai ehditte ensin lukea Saara Turusen Hyeenan päivät♥

Huhtikuu edelleen kuukausista julmin

 Eilen oli kova tekemisen meininki puutarhassa. Aloitettu jo lauantaina. Elin kuin olisi ollut toukokuu. Reima asetteli jyrkässä rinteessä onnenpensasta vähän pystympään ja minä katselin. Sitten huomasin siinä vähän alempana, että suojaamatta jäänyt kartiomainen kiinanmarjakuusi olikin vielä olemassa. Kädessäni oli pieni kastelukannu, jolla sulattelin vaativien havujen juuristoa etteivät ruskettuisi vaan löytäisivät jo kevään. Näin että rinteessä oli syksyn lehtiä. Mikään ei valaissut edes 39 vuoden jälkeen, että lehtien allahan se jää...Astuin reippaasti ja siinä sitä mentiin. Oikea polvi iski panssarijäähän oikein kunnolla. Mieheltäni ei tihkunut myötätuntoa, sillä hän oli koko ajan hokenut, että 'nyt ei ole toukokuu'. Minulla olisi ollut hommia iltaan asti, mutta siihen se sitten katkesi. Olin sängyssä särkylääkkeiden kera seuraamassa miten polveni turposi kuin vappupallo. Tyyny vielä jalan alla. Kun olin aikani kuunnellut, miten saan noita 'puutarhakohtauksia', mietin miten saan tuon loppumaan, puristin muutamat kyyneleet. Kipukin auttoi hyvin. Soitin Eevan naapurista vaihtamaan uutta lukemista. Häneltä sainkin sitten myötätuntoa ja tiedon, että ei ole halki! Aloin selvitä henkisesti vähän ylemmäs.

Tänään olikin sitten myös selkä kipeä eli tässä nyt tätä valivalivalia. Olihan se tärähtänyt kun olin unohtanut vaihtaa jalkaani Icebugit. Kerron vain, että menen vatupassiin ja en jaksa juuri nyt mitään. Tilasin eilen jo orvokkejakin...Kipulääkettä ja lepoa, vannotti Eevakin. Reima on kai jotenkin tottunut, sillä viime keväänä menin samassa rinteessä mutta toisessa päässä, Nyt saan passausta ja olen vaan.

Katson miten menee tämä olo, mutta yritys on saada yksi kirja tänne ja sitten vielä...Ellei niin en voi mitään. Tämä on minulle jotenkin vaikeaa, kun pasmat menee sekaisin. Härkä alistuu nyt huhtikuulle ja odottaa, että kaikki kipu poistuisi. Ja eikä niin väliä huhtikuullakaan, koska en saanut puutarhaa edes haravoitua!

Parempaa viikkoa teille♥♥

Leena Lumi

Lintujen aikaa luonnon taikaa...ja uusi kuvaaja joukossamme!

Tiedättekin, että kollaan usein instagramissa ihmettelemässä erilaisia eläimiä ja etenkin lintuja. No nyt kävi sillä tavalla, että törmäsin Janne Vilppulan kuviin. Pääasiassa lintuja. Ne ovat niin hyviä, että jäin koukkuun heti. Otin yhteyttä ja Janne tarjosi vapaasti otettavaksi. No, minä tekniikan ihmelapsi aloin tehdä hänelle omia sivuja. Vei vähän aikaa tajuta, että insta on nykyään niin suosittu, että se riittää. Eli Jannen kuvat löytyvät vilppula_wildlife tai sinne pääsee minun blogini oikeasta palkista kohdasta Janne Vilppula Photos, tässä,  jossa nyt yllä oleva punarinta. No, koska en tosiaankaan ole tekniikan ihmelapsi jotain meni pieleen ja alkoi olla myöhä.  Silloin muistin, miten monta kertaa olen sanonut, että 'olen tunturipöllö ellei tämä ole oikein!' Lähdin etsimään tutuilta kuvaajilta tunturipöllöä, mutta törmäsinkin sen hetkisessä olossani Jarmo Mannisen lapinpöllöön.

Just kuin minä yrittäessäni tehdä toimivaa kuvasivustoa. Jotenkin tajusin, että jotain uupuu ja niinpä se virhe löytyi noin tunti sitten. Valvottu on taas, sillä otin vielä kirjan käteeni ja siinä menikin aamutunneille. Siis tämä ja Mannisen muut kuvat täältä

Tein jokin aika sitten jutun Nea Seamannin pöllöt eli tässä kiitollisena yhdelle monista luontokuvaajistani. Nean kuvat löytyvät täältä

Voin ihan ilolla olla pöllökin!

Yksi kuvaajistani on Antti Kortelainen, jolta jäin melkein kiinni tähän erityiseen pyrstötiaiseen, Long-tailed tit Katsokaa miten hän yrittää eteenpäin pienenä, hentona ja sisulla. Antin kuvia löydät täältä  

Linnut ilonamme jutussa mukana lankoni Pekka Mäkisen maaginen urpiaiskuva.

 

Tässä Janne Vilppulan yksi monista pyrstötiaiskuvista. Niitä on paljon, käykää vaikka täällä

Kuvassa Janne Vilppulan mustakurkku-uikun poikanen. Kesällä sitten...

Janne Vilppulan töyhtötiainen. Tässä kohtaa kerron, että olen itse heikkona kuvaamiseen, mutta en jaksa opetella järkkäriä, en jaksa mennä kurssille, koska se on tekniikkaa. Nostan hiukan itseäni eli ensimmäiset vuodet viidestätoista otin kaikki kuvani ehkä lankoani lukuunottamatta satasen pokkarilla.( On matkaa rantaan pari minuuttia, mutta aina pysähdyn silloin kuvaamaan puutarhaani. Ja rannoilla ei suvella hiljaista.) Nyt on kamera puhelimessa, mutta en pyytele anteeksi, jos eivät teräviä minun kuvani. Pääasia on kuvan tarjoama tunne. Minulle. Olen esteetikko ja rakastan kuvataiteita, mutta kaikkien, jotka ovat minulle eläinkuvia antaneet, kuvat, ovat minulle parhaita ikinä. Jos saisin toisen elämän, minä vain kuvaisin ja kuvaisin ympäri Eurooppaa. Toki rakastaisin. Lumimies on auttanut minua paljon teknisten sotkujeni selvittelyssä. Kiitos Reima♥ Ja kiitän myös Juha Murtoniemeä yksittäisistä kuvista sekä 

sekä Jussi Jääsaarta tästä koskeloperheen kuvasta. Oli pakko tehdä tauluksi kaksi ja antaa toinen tyttärelle. Vain meidän perhe tietää, miksi tästä nousee hymy huulille. Juu, eikä Merillä kuin yksi lapsi, suloinen Casper, Ei se siitä johdu, vaan..

Ja ikimuistoinen kiitos Toivo Toivaselle Vuosaareen sarjasta, jossa emo on rasittunut poikasiinsa kyydissään ja purauttaa ne itse uimaan.

Katsokaa tarkkaan. Yrittäkö joku tahtoa muuta?

Tätä ei lakata nauramasta, sillä onhan siinä sinnikkyyttä, jota ilmenee myös eräällä kivalla nuorella naisella,...

Janne Vilppula, tervetuloa tähän kiinnostavaan kuvaajien sarjaan♥♥♥ Olihan se eilen aikamoinen ilta, ja kun sanoin, että 'kaikki on ihan hyvin.' Mikään ei ollutkaan! Lukijani, innostukaa ja katsokaa. Ihan vain istumalla tuolilla näette tämän kaiken. Parittelevat kurjetkin, jotka tekevät uusia pikkukurkia. Jos et ole lukenut Richard Powersin Muistin kaikua, et voi ikinä uskoa, miten myyttinen lintu on kyseessä.

Kuvaterveisin

Leena Lumi

Riikka Jäntti: Pikku hiiri laivalla

 Ihan vähän aikaa sitten saimme kurkistaa pikkuhiiren elämää kirjoissa Pikku hiiri ja hiirenkorvat sekä Pikku hiiri telttaretkellä. Kylläpäs tuli itsellekin kiva olo kirjoista, toivottavasti myös muille lukijoille vauvasta vaariin. Kirjojen ikäsuositus on 3+, mutta lapset joille luetaan paljon, nauttivat näistä jo täysillä 2+ ikäisinä olen saanut kuulla. Nämä ovat hyvänmielen kirjoja, joihin on ujutettu rohkeutta, rakkautta ja yrittämistä. Kymmenes Pikku hiiri -kirja Pikku hiiri laivalla (Tammi) kertoo Hiirun ensimmäisestä ulkomaan matkasta. Tällä kertaa Hiiru on ensimmäistä kertaa lähdössä äidin ja Lissu-tädin kanssa ulkomaille.

Tätä päivää, jolloin lähdetään laivalle, on Hiiru kovasti odottanut. Äiti tulee aamulla sanomaan: Hiiru, tule katsomaan,kuka tuli juuri.

Eteisessä oli Lissu-täti, joka oli lähdössä mukaan. Hiiru vähän arasteli Lissu-tätiä, mutta tämä ei ollut huomaavinaankaan.

Äidin ja Lissu-tädin juodessa aamukahvit, Hiiru tarkastaa vielä, että on muistanut ottaa mukaan kaiken tarpeellisen. Ja sitten he lähtevät kolmisin kohti laivarantaa.

Terminaalissa oli hirveästi ihmisiä ja äiti huolehti ettei vain Hiiru katoa väkijoukossa.

Pikku hiirtä jännitti, sillä laivaan mentiin sisään putkea pitkin. Pieni matkajännitys kutitti kivasti vatsassa.

Sisällä laivassa oli suuri keskuskäytävä, jossa oli monia eri alan liikkeitä ja kahviloita. Paikkaa kutsuttiin promenadiksi. Äiti ja Hiiru lähtivät katsomaan hyttiään, jossa oli kaksi kerrossänkyä, pikkarainen yöpöytä ja vessa. Ikkunasta näkyi keskuspromenadi. Laivassa oli myös lapsille oma leikkipaikka. Nyt oli kaikilla sen verran nälkä, että koko porukka lähti syömään hampurilaiset. Äiti lupasi, että paluumatkalla syödään ravintolassa.

Illalla Lissu-täti ja Hiiru tanssivat laivan diskossa pienempien kanssa. Eikä Lissu-täti ollut enää yhtään arasteltava.

Yön saapuessa Hiiru kiipesi nukkumaan yläpedille ja äiti luki vielä hetken. Laivan ronksutus oli niin tasaista, että se toi unen silmään ihan huomaamatta.

Laivan aamiainen oli runsas ja siinä oli vaikka mitä. Hiiru otti croissantin ja suklaalevitettä. Äiti sanoo kohta oltavan perillä. Ulkona satoi, mutta kaupunki oli kaunis.

Keskustassa kolmikko kiirehti katsomaan akvaariota, jossa suuri mustekala puolestaan katseli heitä.

Kotimatkalla kolmikko päätti nautiskella kylpyläosastosta ja he lekottelivat porealtaassa limonadijuomat kädessään.

Illalla heille oli varattu pöytä hienosta ravintolasta. Äiti ja Lissu-täti juttelivat niin innokkaasti, että Hiiru nukahti pöytään. Äiti lähti viemään Hiirua nukkumaan. Tästä täytyy kertoa kavereille, ajatteli Hiiru juuri ennen nukahtamista. 

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Puro solisee jo lehdon läpi ja kohta tämä toivottavasti....

Puro solisee jo lehdon läpi osin lunta vielä pinnalla, mutta ihan kohta, ihan kohta toivottavasti saamme jälleen tämän kevätriemun: 

Keväämme suuri ilahdutus jo viidettä kertaa, jos onnistuu, on sorsapariskunta, joka viettää pihallamme nyt vielä aikaa yhdessä, mutta kohta uros lähtee aamulla töihin eli pesänrakennukseen ja naaras nukkuu sen aikaa puutarhassamme hyvin maastoutuneena. Viime vuonna vain noin viisitoista kotiloa kun ennen sorsia ziljoona. Illasta uros saapuu ja he huilaavat, sitten alkavat syömään ja tietysti ruokalevot, sillä uroksella ollut kova päivätyö. Tämän jälkeen alkaa kalliomme ja pienen lehdon läpi virtaavan ojan vesissä riemuitseminen. Sitten paljon syöntiä ja hoitavat myös lehtoa, joka on kotiloiden kuningasmaata. Illasta kylvyn jälkeen nousevat lentoon salaiseen yöpaikkaansa. Hyvä juttu, sillä pihallamme vierailee monenlaisia yöeläimiä. Lumimies oli pihalla sorsien saapuessa ensi kertaa tänä vuonna ja ne olivat aika rauhallisesti. Armaani oli suorastaan liikuttunut kun siipien suhina lähestyi ja juoksi heti kertomaan, että 'nyt ikkunaan.' Osa innosta menee kyllä hyötypiikkiin, sillä ei mitään kotilojahteja iltamyöhällä, mutta myös sorsauroksen huolehtivaisuus on tehnyt vaikutuksen. Oi riemua! Ja kun pesä on valmis, sanomme hyvästit seuraavaan kevääseen.

Viime vuosi oli erittäin jännittävä, sillä uros oli selvästi vaihtunut ja naaras ei aina tykännyt kun tuli iltakäsky lähteä uudisrakennukselle yön eläimiltä turvaan. Naaras kyllä näytti mieltään, mutta lopulta taipui nostamaan nokkansa uroksen suuntaisesti ja asettui viereen lentääkseen yöpaikkansa turvaan, tulevan poikueen pesäkotiin.

Ja se kevät on nyt. Odotuksen kevät♥♥

Leena, Reima&sorsat

PS. Olemme oppineet sorsilta paljon!

Huhtikuu on kuin petollinen rakastaja, tulee mairein huulin hunajaisin...

Huhtikuu on kuin petollinen rakastaja. Tulee mairein huulin, hunajaisin, valoin ja lupauksin. Lämmittää sinua, lupaa taivaalta kuun ja tähdet, uinnit pitkin kuunsiltaa. Jääurkujen soittaessa olisimme jo lipumassa avioliiton satamaan...

Juot maljan tarjotun, maistat meren ja suolan kyynelten. Aavistat vaaraa. Hunaja tikuttuu jääpuikoiksi, valat kohmettuvat, sydämesi jäätyy. Missä on pedonsilmäinen armaani? Etkö kuule, etkö kuule? Jääurkujen soittaessa hän jo kiiruhtaa toiseen satamaan. Uusiin puutarhoihin.

Huhtikuu kuukausista julmin, kuukausista hellin! 

Värisyttävä huhtikuinen ilta, joka teki katot kirkkaiksi ja pihat pimeiksi. Siinä oli jotakin niin kuin jonkun jätkän karkeassa lähetelemisessä myöhäisellä kadulla, - hirveää vaaraa, säikähdystä, uhmaa ja....ja...viettiä. Sellaista, että kuitenkin jollakin tavoin teki mieli lähteä, mennä minne vain, niin häpeällistä ja katalaa kuin se olikin.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)

Riikka Jäntti: Pikku hiiri telttaretkellä

Pikku hiiren äiti on hyvä keksimään toimintaa. Nyt hän oli valinnut päivän ohjelmaksi matkan saareen yöksi telttailemaan. Kaikki tämä oli Hiirulle uutta ja jännittävää.

Ensin pakataan tavarat. Makuualustat, teltta, makuupussit ja eväät. Hiiru on aivan riemuissaan. Päästäkseen saareen he matkustavat ensin ratikalla ja sitten lautalla.

Ratikassa oli ihan outoja henkilöitä ja hirveä ruuhka. Hiirua jännitti ja kun mentiin lautalla, häntä jopa hieman pelotti.

Yllättävän pian he olivatkin jo saaressa ja äiti etsi sopivaa teltan paikkaa. Äiti kehottaa Hiirua ensin keräämään kävyt pois ja sitten he aloittivat teltan pystytyksen.

Teltta nousi rivakasti ja Hiiru kömpi sen sisälle. Teltan vihreä hämärä oli Hiirusta ihana. Äitikin kävi teltassa, mutta ennen nukkumaan menoa piti vielä syödä jotain. Äidin eväät olivat vähäiset eikä Hiiru edes halunnut niitä, kunnes löytyi nakkeja!

Äiti tiesi grillipaikan, jonne he menivät nakkeineen. Äidillä oli myös herkkusieniä. Kun nakit olivat valmiit, äiti tarjosi sieniä Hiirullekin:

Ota nyt yksi herkkusieni, äiti kehotti Hyvä on, anna yksi. Hiiru työnsi herkkusienen suuhunsa. No?

Ihan hyvää, mutta minä syön nakkeja, totesi Hiiru.

Yöllä teltassa he kuuntelivat yön ääniä ja tunnistivat lintuja laulusta. Uni voitti hienon päivän jälkeen, mutta he olivat jo varhain aamulla hereillä. Aamukävelyllä tunnistettiin kasveja ja aamiaisen jälkeen Hiiru ja äiti lähtivät uimaan.

Ravintolan terassilla syötiin päivän touhujen jälkeen ja sitten lähdettiin laittamaan teltta ja muut tavarat valmiiksi lähtöä varten. Pieni tragediakin tapahtui, mutta siitä selvittiin. 

Päivän touhut olivat uuvuttaneet äidin, mutta Hiirulla riitti jaksamista. Hän pyysi äidiltä lupaa yhteen projektiin? Mikähän se asia olisi ollut? Ja mitähän äiti siihen sanoi?

Pikku hiiri telttaretkellä (Tammi) on sarjan seitsemäs kirja, kahdeksas oli Pikku hiiri ja hiiren korvat ja yhdeksäs on jo tulollaan. Nämä Riikka Jäntin suositut kirjat on käännetty jo 20 kielelle. Nämä ovat aikuisillekin rentouttavaa luettavaa. William Yeoman The Weekend Westissä on kirjoittanut:

"Pikku hiiri ilahduttaa niin lapsia kuin heidän vanhempiaankin, vieden aikuiset takaisin aikaan, jolloin jokainen päivä oli seikkailu."

*****

Kansainvälinen lasten kirjallisuuden päivä 2.4.

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa