Paul Auster: Talvipäiväkirja

Helmikuun 23. päivä, vaimosi kohtaamisen kolmekymmenvuotispäivä, ensimmäisen yhdessä viettämänne yön kolmekymmenvuotispäivä.

…ja koska pirskeiden pitäminen ei edes juolahtanut mieleenne (miksi aviopari haluaisi juhlia pitkäaikaisuuttaan toisten ihmisten nähden?) sinä ja vaimosi nautitte päivällisen hotellin ravintolassa kahdestaan. Sen jälkeen te ajatte hissillä yhdeksänteen kerrokseen ja teette selvää samppanjapullosta ja unohdatte avata radion, unohdatte avata television…

…ja koska te kaksi olette aina jutelleet, se on teille jotenkin ominaista, ja kaikki nämä vuodet te olette eläneet pitkässä ja tauottomassa keskustelussa, joka alkoi kohtaamispäivänänne.

Lukiessani Paul Austerin teosta Talvipäiväkirja (Winter Journal, Tammi 2012, suomennos Erkki Jukarainen), jouduin tilaan, jossa vahva samaistuminen sekoitti omaa ja toisten todellisuutta. Teoksen liepeissä keskeiseksi hahmoksi mainitaan Austerin äiti sekä hänen vanhempiensa hankala avioliitto. Sitäkin kyllä oli, mutta minun mielestäni kaikki muu oli nyt kiinnostavampaa. Minä keskityn nyt siihen muuhun.

Paul Auster ei ole koskaan ollut minulle yhtä ehdoitta palvottava kuin vaikka vaimonsa Siri Hustvedt tai Ian McEwan tai John Irving. Hän leikkii kanssani kissaa ja hiirtä. Toisinaan hän on niin vauhdikas, että en pysy mukana, vaan alan kaivata vauhdin tyylitaituria eli Saul Bellowia. Ja sitten Auster menee ja kirjoittaa Näkymättömän, joka on kirjana ihan nero. Ja mitä hän tekee nyt, kun minulle luvataan hänen kirjoittavan äidistään: Hän tarjoaa rotukysymystä, pitkän rakkauden kauneutta ja kieltä, jossa suorasukainen rivous liimaantuu haikean suloisiin lauseisiin kuin ilman saasteet lumihiutaleisiin. Hän kirjoittaa eufenismeista, mutta ei yhtään sääli lukijaansa, vaan lapsilta pyyhitään perseitä, vittuihin tungetaan sormia, piereskellään, kaivetaan korvavaikkuja ja nypitään sierainkarvoja. Toisaalta on sitten suorasukaisen puheen vastapainona paljon, paljon muuta. Vaikkapa rotukysymys, jossa syvästi jaan Austerin näkemyksen. Paul on asunut ja työskennellyt myös Ranskassa. Hänen ranskan taitonsa on erittäin hyvä ja niinpä hän joutui kerran erikoiseen keskusteluun sokean pianonvirittäjän kanssa kadusta, jolla silloin asui ja kävi ilmi, että:

”Hassu juttu”, hän jatkoi, ”mutta sattumoisin minä asuin täällä sodan aikana. Hyvä paikka löytää asuntoja silloin kerran.” Kysyit häneltä miksi, ja hän vastasi: ”Siksi että aiemmin tässä kaupunginosassa asui paljon heprealaisia, mutta sitten alkoi sota ja he lähtivät pois.” Et ensin ymmärtänyt mitä hän yritti sanoa - tai et halunnut uskoa sitä. Sana heprealainen olisi saattanut hieman sekoittaa mieltäsi, mutta puhuit tuossa vaiheessa ranskaa kyllin hyvin ymmärtääksesi, ettei sana ollut mitenkään harvinainen synonyymi sanalle juif (juutalainen), ei ainakaan sodan kokeneen sukupolven parissa, vaikka oman kokemuksesi mukaan siihen sisältyi aina halventava vivahde, ei niinkään ääneen julistettu antisemitismi kuin keino loitontaa juutalaiset ranskalaisista, tehdä tuosta omituisesta autiomaakansasta, sen hassuista tavoista ja alkukantaisen kostonhimoisesta Jumalasta jotain vierasta ja eksoottista.

”Ai”, sanoit, ”mihin he menivät sen jälkeen kun lähtivät pois?” Pianonvirittäjä vaikeni hetkeksi kuin vastausta etsien, ja kun sitä ei löytynyt, hän virnisti anteeksipyytävästi. ”Ei aavistustakaan”, hän sanoi, ”mutta useimmat eivät tulleet takaisin.”

Auster aloittaa kirjaansa ollessaan kuusikymmentäkolmevuotias ja täyttää teoksen kirjoittamisen aikana kuusikymmentäneljä. Voisi ajatella kyseessä olevan vanhenevan miehen kaihoisa muistelo aikoihin, jolloin kaikki kauniit ja älykkäät tytöt vain odottivat hänen kohtaamistaan ja rohkeita leikkejä. No sitäkin, mutta mikään Austerissa ei ole antanut periksi, vaikka kroppa yrittää välillä muistuttaa olemassaolostaan ikävillä tavoilla, jotka hän tuo sumeilematta lukijan tietoon. Elämän menossa Paul on säilyttänyt aatteensa: hippinuotio palaa kirkkaana.  Hän on aina sysittyjen puolesta vahvempia vastaan ja kieltää kaiken rasismin. Koska kaikki neljä isovanhempaa ovat itäeurooppalaisia juutalaisia, hän on aikaa sitten päättänyt eliminoida koko rotukysymyksen olemalla kooste kaikista itäisen pallonpuoliskon roduista, osittain afrikkalainen, osittain kiinalainen, osittain intialainen, osittain sitä ja tätä. Näin tehden kirjailija on päättänyt

olla jokainen eli sulkea sisäänsä kaikki muut jotta voisi olla täydellisimmin oma itsensä.

Yhtä vähän kuin voin lukea Siri Hustvedtin teoksia kokematta hänen puolisonsa Paulin läsnäoloa, yhtä vähän voin nyt ohittaa Siriä, sillä Paul tuo häntä esiin kautta kirjan tavalla, joka pakottaa minut yhtä henkilökohtaiseen paljasteluun kuin lukiessani Sirin Vapisevaa naista. Pariskunta lukee toisilleen. Minä luin tämän kirjan huiput miehelleni, joka on nyt samanikäinen kuin Paul oli aloittaessaan Talvipäiväkirjan. Siri ja Paul tapasivat toisensa kevättalvella kolmekymmentä vuotta sitten kuten mekin. Heillä se oli menoa ensikatseesta. Samoin meillä. Odotimme Sirin kanssa tyttäriämme samana vuonna. Juhlimme hääpäiviämme ja tapaamisen merkkipäiviämme kahdestaan. (Miksi aviopari haluaisi juhlia pitkäaikaisuuttaan toisten ihmisten nähden?)  Minulla/meillä on samat arvotukset hyvälle suhteelle kuin Hustvedteillä eli hyvä, elinikäinen keskustelu ja intohimo. Minä lisään mukaan vielä hyvän hiljaisuuden, sillä sitä kannattaa testata: Harvan kanssa kahdenkeskinen hiljaisuus tuntuu hyvältä. Kaiken lisäksi tulee vielä yksi yhteinen tekijä, jota en halua kertoa sekä mukava asia, jonka tuon sitaatilla tämän jutun loppuun. Sitä ennen haluan todeta Talvipäiväkirjan olevan osin hauska, kuten takakannen tekstissä luvataan, mutta kertoo myös Paulin vaikeasta suhteesta äitiinsä, on välillä hieman surumielinen, mutta ennen kuin huomaatkaan olet mukana oudossa tilanteessa Pariisin rautatieasemalla ja alat nauraa. Tapaat liudan Paulin tyttöystäviä ja hänen ensimmäisen vaimonsa ja saat kirjallisia viittauksia aina Keatsista Joyceen. Siis tarina kuin antava viini, jossa tosin hieman levottomuutta ja ailahteleva jälkimaku: Avioliitto, jossa ei ikinä ole tylsää!

Ja sitten he, Siri ja Paul, liian useiden muuttojen jälkeen, löytävät itselleen ja lapsilleen talon, josta tulee heille vihdoinkin koti:

…ja vähä vähältä kahdeksantoista siellä asumasi vuoden aikana, mikä on paljon pitempi kuin missään muualla asumasi aika…

…olet tasaiseen tahtiin remontoinut ja ehostanut jokaisen neliösentin jokaisen kerroksen jokaisesta huoneesta…

…ja kahdeksantoista vuoden jälkeen olet jättänyt kauas taakse vaiheen, jossa ajattelit taloja toisissa kaupunginosissa, toisissa suurkaupungeissa, toisissa maissa. Täällä sinä elät, ja täällä sinä haluat jatkaa elämääsi kunnes et jaksa enää kävellä rappusia ylös ja alas. Tai ei, enemmänkin: kunnes et jaksa enää kontata rappusia ylös ja alas, kunnes sinut kannetaan ulos ja kannetaan hautaan.

Ja Siri:

Kuiskin niin kuin linnut sinulle lukemassani tarinassa, toistoja huoneessa, johon minut veit.

Aion ottaa kuun, lainaan ja varkain ja jotta suuri muuttuisi pieneksi. Pikkuruisin kuu, ohut ja heikko talvisen pilven takana on valitsemani näkymä.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Valkoinen kirahvi  Kirjasähkökäyrä  Katja/Lumiomena   Tuulia  Sanna  Kaisa Reetta