PETER JAMES: KUOLEMA EI KÄY KAUPPAA

Luke oli Caitlinin poikaystävä. Hän suoritti Brightonin yliopistossa tietotekniikkaopintoja, joiden sisältöä hän ei ollut koskaan onnistunut selittämään niin, että Lynnkin ymmärtäisi. Lynn oli tavannut elämänsä aikana kaikenlaisia renttuja, mutta Luke oli ihan omaa luokkaansa. Luke ja Caitlin olivat seurustelleet runsaan vuoden, ja tuona aikana Lynn oli onnistunut saamaan pojasta irti noin viisi sanaa, ja nekin kovan yrittämisen jälkeen. Lynn oli alkanut uskoa, että nuorten välinen ihastus johtui siitä, että he molemmat tulivat samalta planeetalta – jostain maailmankaikkeuden toiselta laidalta. Linnunradan sivukujilta.

Peter Jamesin uusimmassa jännitysromaanissa Kuolema ei käy kauppaa (Dead Tomorrow, Minerva Crime 2012, suomennos Leena Mäntylä), kirjailija, käsikirjoittaja, tuottaja ja yksi Ison-Britannian suosituimmista dekkaristeista osoittaa jälleen kerran, missä hän on kaikkein vahvimmillaan: Tarinan uhrien kuvaamisessa! Muistatte ehkä Michael Harrisonin, Kellie ja Tom Brycen, Skunkin ja Beathanyn sekä Abbyn, joka oli menossa Brighton Marinaan elokuviin katsomaan Sovitusta, kun…

Uusimman Roy Grace –sarjan keskiöön nousee eronnut Lynn Becket, jonka teini-ikäinen tytär Caitlin on kärsinyt vaikeasta maksasairaudesta 9 –vuotiaasta saakka. Lynnin mies, konemestari Malcom Beckett on jättänyt perheensä toisen naisen takia, mutta välittää edelleen kovasti tyttärestään ja tytär kaipaa sitä kotia, jossa he asuivat kaikki yhdessä, vain se oli ’oikea koti’. Lynn on kuin BBC:n laatusarjat, joissa ihmiset näyttävät oikeilta, eivät Kauniit ja rohkeat –sarjan barbeilta. Lynn ei jaksa aina huolehtia ulkonäöstään, hänellä on rahahuolia ja jääkaapin särkyminen voi olla hänelle pieni maailmanloppu. Hän itse työskentelee perintätoimistossa, jossa näkee, mihin ylivelkaantuminen voi johtaa. Silti Lynnille annetaan nyt enemmän kuin ihminen voisi kestää ja hän on valmis hyppäämään pimeään, sillä Caitlin ei tunnu saavan maksasiirrettä julkisen terveydenhuollon kautta ja aika on loppumassa. Pimeässä Lynnin ainoaksi valoksi paljastuu yllättäen Luke, jossa hän on inhonnut kaikkea ulkonäöstä alkaen…

Sussexin etsintäyksikön osalta kaikki alkaa siitä, kun Brightonin edustalta alkaa löytyä ruumiita, joilla ei ole sisäelimiä. Jäljet johtavat Roy Gracen ja tämän tiimin Romaniaan julman sisäelinkaupan jäljille. Roy piipahtaa myös läheisen kollegansa luona Münchenissä, jossa on tehty viimeinen näköhavainto hänen vuosia sitten kadonneesta Sandy-vaimostaan. Sarjaa järjestyksessä lukevat tietävät, miten koukuttavaan kohtaan jäimme viimeksi!

Tällä kertaa minua ei nyt hetkauttanut Sandy, vaan Lynn vei kaiken huomioni. Hän ja hänen uskomaton sisunsa. Caitlin on myös kuvattu tavattoman uskottavasti maksasairaana, sillä juuri noin voisi olettaa vakavasti sairastuneen teinin suhtautuvan epäoikeudenmukaiseen kohtaloonsa. Sen sijaan varsin vähän kiinnosti poliisityöskentely, josta miehet niin rakastavat kertoa pikkutarkasti yksityiskohtia ja nimetä niitä operaatio sillä ja sillä nimellä. Nyt on menossa Sussexin poliisin tietokoneohjelman operaatio Neptunukseksi nimeämä tapahtuma, jota tähdittävät miehet aivan toisin kuin loistavassa brittilauantaisarjassa Scott & Bailey, jossa machoilulle ei anneta edes pikkusormea.

Myönnän kirjoittaneeni edellisestä Jamesin kirjasta Kuolema peittää jäljet (Dead Man’s Footsteps) kertoessani, että ’uskallan sanoa, että jos pidät Colin Dexterin Morsesta, pidät myös Roy Gracesta.’ En vieläkään peru sitä, vaikka Roy Grace on joskus kuin haalea kylpy, hieman laimea, itseänsä täynnä ja niin hyveellinen. Hänen täydellisyytensä murenee vielä, ennustan…Onneksi Jamesin jutuissa on lihaa ja verta olevia ihmisiä, joille sattuu ja tapahtuu. Peter James on niin oivallinen rakentamaan tavallisen ihmisen kuvausta, että siitä hänelle täydet pisteet. Sen takia minä luen Roy Grace –sarjaa varmaan sateenkaaren tuolle puolen. Toiset voivat jäädä koukkuun jo Sandy-kuvioon, mutta minä tarvitsen näitä Lynnejä ja Skunkkeja.

Jamesin rasitus on liian runsas henkilömäärä. Juuri kun olet noin neljänsadan sivun jälkeen päässyt takaisin kärryille eli juoneen tiukasti kiinni, tulee taas kappale, jossa kaksi uutta nimeä ja heillä vielä lempinimet. Mitä väliä tällä kappaleella on:

Jon Lelliott, joka tunnettiin paremmin nimellä WAFI, oli sukeltanut apunaan Chris Dicks, lempinimeltään Clyde, ja tunnistanut hylyn Scoop-Eeeksi. Hän oli myös löytänyt kajuutasta…

Kaksi virkettä, jotka olisi voitu hyvin sivuttaa aivan toisella tavalla tai vaikka vain kertomalle, että ’sukeltajat löysivät…’

Rikosylikonstaapeli Glenn Branson on kuin vastine Patricia Cornwellin Marinolle. Hän on kiinnostava  ollen täysin Royn vastakohta. Rasvaista ruokaa mässyttävä sottapytty, joka tietää kaiken elokuvista, musiikista ja pukeutumistyylistä, mutta joutuu nyt onnettomuudeksi punkkaamaan Gracen asunnossa, koska vaimo on heittänyt hänet ulos. Varmaan rankka asuinkumppani, mutta kiinnostava persoona lukea.

Miten nyt tekee mieli sanoa, että tämä sarja kannattaisi lukea kronologisessa järjestyksessä eli Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead), Kuolema ei riitä (Not Dead Enough) ja Kuolema peittää jäljet (Dead Man’s Footstep). Toisaalta Roy Grace on toistaiseksi muuttunut niin vähän, että hyvin voi aloittaa vaikka tästä uusimmasta. Minulle tähän asti paras on ollut Kuolema katsoo kohti, kiitos aivan uskomattomien roolihahmojen Kellie ja Tom Brycen.  Ja toisena tulee ensimmäinen eli Kuoleman kanssa ei kujeilla.

Olen ilolla huomannut, että Roy Grace -sarjan suomalaiset kannet ovat kohentuneet: Rankka tarina, mutta kaunis kansi, olkoon jännitysromaanin normi. Elinsiirtokauppa on niin rankka ja todellinen rikos, että ymmärrän olla kiitollinen kannesta, jonka otaksun kuvaavan Brightonia.

Peter Jamesin teoksia on käännetty jo yli kolmellekymmenelle kielelle ja Roy Grace -sarjaa on myyty yhteensä yli yksitoista miljoonaa kappaletta! Varteenotettava brittidekkaristi siis: Suosittelen!

***** 

Muut lukemani dekkarit löydät täältä

*****

Eräänä aurinkoisena helluntaiaamuna kotonani soi puhelin. Isä vastasi. Hän sai kuulla, että hänelle oli löytynyt uusi munuainen Tanskasta. Laukku oli odottanut pakattuna jo kauan ja vanhempani nousivat taksiin, jossa matkustivat kohti Helsinkiä, kohti uutta elämää. Aikaa ei ollut hukattavissa yhtään. Kaikki meni hyvin ja meidän perhe osaa olla kiitollinen siitä, että maailmassa on elinluovuttajia. Kun kyseessä on maksan tai munuaisen tuhoutuminen, on aina syytä muistuttaa, että nämä elimet voivat tuhoutua aivan muusta syystä kuin alkoholista, joskin myös siitä. Isäni oli absolutisti, mistä hän huumorimiehenä kehitteli hauskoja juttuja, joita muistelemme etenkin viinilasillisen äärellä. Isä rakas: Kaikki taivaan tähdet sinä!