Majgull Axelsson: Kuparienkeli

Kyllä. Sinä se olet. Toki vain pelkkä profiili, mutta se on hyvin tuttu. Olisin tunnistanut sen missä tahansa. Aristokraattisen nenän. Korkean otsan. Jopa sairaalasängyssä, jossa koriset kuin lisko, sinulla on kiharat jotka näyttävät kuin olisit tullut juuri kampaajalta. Ainoastaan suu on erilainen. nyt se ei ole kiinni kuten ennen, sinun ohuet huulesi eivät puristu yhteen, sinä et hymyile viileää pientä liskonhymyäsi. Leuka on loksahtanut auki. Sinä haukot henkeä. Ihminen on tuon näköinen silloin kun hän tekee kuolemaa. Sinä makaat siinä kuoleman kielissä.

Minun isäni äiti ei todellakaan ole kuka tahansa.

Majgull Axelssonin uusin teos Kuparienkeli (Moderspassion, WSOY 2012, suomennos Jukka-Pekka Pajunen) on kertomus naisista, jotka syysmyrskyn heittämänä joutuvat tulvapakolaisina kuin suljetun tilan ahtaalle näyttämölle. Läheisyys, pelko, yhteensopimattomuus, alkoholi, uupumus ja kätketyt, kauan kannetut salaisuudet alkavat murentaa naisten suojamuureja päästäen heikkoudet kaikkineen valloilleen.

Kirjan rakenne on harkitun helppo eli muutama nainen ja yksi mies kertoo vuorollaan tarinaansa, joten lukija voi kaikessa rauhassa antautua jopa viihtymyksen tilaan. Tarinat kasvavat toisiinsa kuin kärhöt, mutta muistojen halla tekee julmaa työtään. Siinä, missä Anette, Ritva, Marguerite ja Tyrone ovat sivuversoja kertoen omaa näkemystään, kaiken keskiöön nouseekin kahvila-ravintolayrittäjä Minna, jonka kertomus kutoo neljän sukupolven tarinaa, neljän naisen häpeän ja huoruuden tragediaa. Kartanon omistajatar Ebba af Tynne naisiin menevän poikansa Dagin kanssa on kuin mikään ei koskettaisi heitä, eivät tulvat, eivät rahvaan juorut, eivät edes verisukulaiset…Syysmyrskyn ja tulvaveden voimalle hekään eivät voi mitään ja niinpä suvun kylmä kirous paljastuu aina neljänteen polveen saakka.

Vaikka Minna on kirjan sielu, niin Axelsson tekee vertahyytäviä paljastuksia myös muiden naisten osalta. Minnan alainen Anette hyysää juoppoa miestään ja samaan aikaan on sairaan kateellinen omalle tyttärelleen, joka saa hänen mielestään liikaa niin tavaraa kuin huomiota, jopa oman huoneen, hänen entisen huoneensa, hänen vanhemmiltaan:

Nyt tulevat kyyneleet. En mahda niille mitään. Voi helkkari! Madeleine on vienyt kaiken mikä on minun. Hän asuu vanhassa huoneessani vanhempieni omakotitalossa. Ja saa koko ajan uusia untuvatakkeja ja leluja ja lämpimiä saappaita. Mitä minä muka saan? En paskan vertaa. Kukaan ei anna minulle paskaakaan!

Anette on kuin malliesimerkki ihmisestä, joka koko ikänsä ajattelee, että maailma on jotain hänelle velkaa. Hän on aina paitsi, jos ei muuta niin uusia saappaita. Hän on ihminen, joka ei näe omien tekojensa seurauksia. Anette tuhlaa kaiken, vetää viemäristä suoraan alas paapomalla Sonnya, pahasti alkoholisoitunutta miestään. Läheisriippuvuutensa ohella hänestä kuoriutuu kaunainen, kostonhimoinen nainen, joka haluaa tuhota sen, mikä ulkoisesti pärjäävälle Minnalle on tärkeintä, hänen tyttärensä Sofian. Kun Minna kerrankin sanoo toden, mitä hän on Anettesta mieltä, hän tekee sen liian hyvin:

Herranen aika, Sonny on alkoholisti. Sen sisällä ei ole yhtä ainoaa tunnetta. Se tekee niin vain sen takia, että voi vähän piristää olemassaoloaan. Leikkiä elämää. Sepittää jotain mikä saa ihmiset luulemaan, että se on ihminen.

Majgull Axelsson on hämmentävä kirjailija. Olen lukenut häneltä aikaisemmin Huhtikuun noidan, joka on suorastaan maaginen romaani 50-luvulla vammaisena syntyneestä Desiréestä ja hänen sisaruksistaan. Olen lukenut kirjan aina vain uudestaan. Huhtikuun noita antaa äänen niille, joilla sitä ei ole: vammaisille, syrjään sysityille. Jo kirjan kansikuva lupaa elämää suurempaan tarinaa ja myös lunastaa lupaukset. Huhtikuun noita on saanut Ruotsin korkeimman kirjallisupalkinnon, August-palkinnon ja on nyt saatavana pokkarina.

Kuiskausten talossa on myös kaunis kansi, mutta tarina ei ottanut minussa tulta. Sen sijaan eräs ystäväni luki Kuiskausten talon moneen kertaan. Vuonna 2005 ilmestynyttä Axelssonin Toista tietä en ole lukenut. Ja nyt tämä Kuparienkeli liihottelee melkein samoihin ilmavirtoihin yltäen kuin Huhtikuun noita. Melkein. Puuttuu vain se maagisuus, johon Kuparienkeli raskaine siipineen ei ihan yllä. Sen sijaan naisluonteiden ja kulissien kaatumisen kuvauksena kirja on raastavan tarkka ja kuin omakohtaisesti koettu.

Axelssonin tyylistä kertonee jotain se, että häneltä löytyisi sivukaupalla loistavaa sitaattia. Lisäksi kirja on varsin cinemaattinen. Kaiken näkee filminä ja mieluusti tämän kirjan elokuvana katsoisinkin. Ja kaikkein cinemaattisin on tietysti eräs kuolemaa tekevä vanha, hieno rouva, josta tosin lähtevät liikkeelle huoruuden virrat, mutta ylpeys ja vaikeneminen ovat omat aseensa ja niitä Ebba af Tynne on osannut aina käyttää. Myös lujaa vauhtia alkoholisoituva, yhteyden omaan poikaansa kadottanut näyttelijä Marguerite, kuin itse Ofelia, tekee hyvän roolityön:

Mutta sinä päivänä, päivänä jolloin minut kirjaimellisesti heitettiin ulos poikani huoneesta, menin keittiöön, avasin viinikaapin ja otin sieltä erittäin hyvin temperoituneen bordeaux-pullon. Kädet tärisivät kun avasin sen ja pieni kipu vihlaisi hartiasta alas olkavarteen. Anton oli käynyt minuun käsiksi. Sattui oikein kunnolla. Lisäksi olin järkyttynyt, surullinen ja ymmälläni. Tarvitsin lasin viiniä. Tarvitsin oikeastaan monta lasia viiniä.

Luin Kuparienkeliä todella kauan. Oli pakko saada kiinni naisten sisimmästä. Välillä tuli mieleen sekin, että Minna on rajatilapersoona, mutta kuka vain olisi hänen kokemuksillaan. Minnasta ei vain voinut olla pitämättä. Anetten mielestä Minna kuuluisi mielisairaalaan, mutta kun on lukenut kirjan, ei mitenkään päädy tuohon ajatukseen, vaikka Minna tuntui kykenevän melkein mihin vain ja jopa Ebba af Tynne tuntui jäävän hänen varjokseen. Kuin tarinan kliimaksina nämä kaksi naista, toisilleen vieraat, mutta saman veren yhdistämät, olivat myös kohtalon yhteen sitomat:

Niin olen viimeinkin yksin. Ypöyksin. Sinun ruumiisi makaa toki edelleen viereisessä sängyssä, mutta se on enää pelkkä kapine, esine, jolla ei ole ajatuksia eikä muistoja.

Kaikki ovat poissa. Kaikki ovat lähteneet jonnekin muualle.

Sillä ei ole väliä. Se on vain mukavaa. Nyt minä voin viimeinkin nukkua. En pelkästään vajota tajuttomuuden utuisiin kauhuihin vaan todellakin nukahtaa ja nukkua kuin oikea, elävä ihminen…

Olen kaivannut pitkään, että saisin nukkua.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K.