tiistai 13. marraskuuta 2012

Majgull Axelsson: Kuparienkeli


Kyllä. Sinä se olet. Toki vain pelkkä profiili, mutta se on hyvin tuttu. Olisin tunnistanut sen missä tahansa. Aristokraattisen nenän. Korkean otsan. Jopa sairaalasängyssä, jossa koriset kuin lisko, sinulla on kiharat jotka näyttävät kuin olisit tullut juuri kampaajalta. Ainoastaan suu on erilainen. nyt se ei ole kiinni kuten ennen, sinun ohuet huulesi eivät puristu yhteen, sinä et hymyile viileää pientä liskonhymyäsi. Leuka on loksahtanut auki. Sinä haukot henkeä. Ihminen on tuon näköinen silloin kun hän tekee kuolemaa. Sinä makaat siinä kuoleman kielissä.

Minun isäni äiti ei todellakaan ole kuka tahansa.

Majgull Axelssonin uusin teos Kuparienkeli (Moderspassion, WSOY 2012, suomennos Jukka-Pekka Pajunen) on kertomus naisista, jotka syysmyrskyn heittämänä joutuvat tulvapakolaisina kuin suljetun tilan ahtaalle näyttämölle. Läheisyys, pelko, yhteensopimattomuus, alkoholi, uupumus ja kätketyt, kauan kannetut salaisuudet alkavat murentaa naisten suojamuureja päästäen heikkoudet kaikkineen valloilleen.

Kirjan rakenne on harkitun helppo eli muutama nainen ja yksi mies kertoo vuorollaan tarinaansa, joten lukija voi kaikessa rauhassa antautua jopa viihtymyksen tilaan. Tarinat kasvavat toisiinsa kuin kärhöt, mutta muistojen halla tekee julmaa työtään. Siinä, missä Anette, Ritva, Marguerite ja Tyrone ovat sivuversoja kertoen omaa näkemystään, kaiken keskiöön nouseekin kahvila-ravintolayrittäjä Minna, jonka kertomus kutoo neljän sukupolven tarinaa, neljän naisen häpeän ja huoruuden tragediaa. Kartanon omistajatar Ebba af Tynne naisiin menevän poikansa Dagin kanssa on kuin mikään ei koskettaisi heitä, eivät tulvat, eivät rahvaan juorut, eivät edes verisukulaiset…Syysmyrskyn ja tulvaveden voimalle hekään eivät voi mitään ja niinpä suvun kylmä kirous paljastuu aina neljänteen polveen saakka.

Vaikka Minna on kirjan sielu, niin Axelsson tekee vertahyytäviä paljastuksia myös muiden naisten osalta. Minnan alainen Anette hyysää juoppoa miestään ja samaan aikaan on sairaan kateellinen omalle tyttärelleen, joka saa hänen mielestään liikaa niin tavaraa kuin huomiota, jopa oman huoneen, hänen entisen huoneensa, hänen vanhemmiltaan:

Nyt tulevat kyyneleet. En mahda niille mitään. Voi helkkari! Madeleine on vienyt kaiken mikä on minun. Hän asuu vanhassa huoneessani vanhempieni omakotitalossa. Ja saa koko ajan uusia untuvatakkeja ja leluja ja lämpimiä saappaita. Mitä minä muka saan? En paskan vertaa. Kukaan ei anna minulle paskaakaan!

Anette on kuin malliesimerkki ihmisestä, joka koko ikänsä ajattelee, että maailma on jotain hänelle velkaa. Hän on aina paitsi, jos ei muuta niin uusia saappaita. Hän on ihminen, joka ei näe omien tekojensa seurauksia. Anette tuhlaa kaiken, vetää viemäristä suoraan alas paapomalla Sonnya, pahasti alkoholisoitunutta miestään. Läheisriippuvuutensa ohella hänestä kuoriutuu kaunainen, kostonhimoinen nainen, joka haluaa tuhota sen, mikä ulkoisesti pärjäävälle Minnalle on tärkeintä, hänen tyttärensä Sofian. Kun Minna kerrankin sanoo toden, mitä hän on Anettesta mieltä, hän tekee sen liian hyvin:

Herranen aika, Sonny on alkoholisti. Sen sisällä ei ole yhtä ainoaa tunnetta. Se tekee niin vain sen takia, että voi vähän piristää olemassaoloaan. Leikkiä elämää. Sepittää jotain mikä saa ihmiset luulemaan, että se on ihminen.

Majgull Axelsson on hämmentävä kirjailija. Olen lukenut häneltä aikaisemmin Huhtikuun noidan, joka on suorastaan maaginen romaani 50-luvulla vammaisena syntyneestä Desiréestä ja hänen sisaruksistaan. Olen lukenut kirjan aina vain uudestaan. Huhtikuun noita antaa äänen niille, joilla sitä ei ole: vammaisille, syrjään sysityille. Jo kirjan kansikuva lupaa elämää suurempaan tarinaa ja myös lunastaa lupaukset. Huhtikuun noita on saanut Ruotsin korkeimman kirjallisupalkinnon, August-palkinnon ja on nyt saatavana pokkarina.

Kuiskausten talossa on myös kaunis kansi, mutta tarina ei ottanut minussa tulta. Sen sijaan eräs ystäväni luki Kuiskausten talon moneen kertaan. Vuonna 2005 ilmestynyttä Axelssonin Toista tietä en ole lukenut. Ja nyt tämä Kuparienkeli liihottelee melkein samoihin ilmavirtoihin yltäen kuin Huhtikuun noita. Melkein. Puuttuu vain se maagisuus, johon Kuparienkeli raskaine siipineen ei ihan yllä. Sen sijaan naisluonteiden ja kulissien kaatumisen kuvauksena kirja on raastavan tarkka ja kuin omakohtaisesti koettu.

Axelssonin tyylistä kertonee jotain se, että häneltä löytyisi sivukaupalla loistavaa sitaattia. Lisäksi kirja on varsin cinemaattinen. Kaiken näkee filminä ja mieluusti tämän kirjan elokuvana katsoisinkin. Ja kaikkein cinemaattisin on tietysti eräs kuolemaa tekevä vanha, hieno rouva, josta tosin lähtevät liikkeelle huoruuden virrat, mutta ylpeys ja vaikeneminen ovat omat aseensa ja niitä Ebba af Tynne on osannut aina käyttää. Myös lujaa vauhtia alkoholisoituva, yhteyden omaan poikaansa kadottanut näyttelijä Marguerite, kuin itse Ofelia, tekee hyvän roolityön:

Mutta sinä päivänä, päivänä jolloin minut kirjaimellisesti heitettiin ulos poikani huoneesta, menin keittiöön, avasin viinikaapin ja otin sieltä erittäin hyvin temperoituneen bordeaux-pullon. Kädet tärisivät kun avasin sen ja pieni kipu vihlaisi hartiasta alas olkavarteen. Anton oli käynyt minuun käsiksi. Sattui oikein kunnolla. Lisäksi olin järkyttynyt, surullinen ja ymmälläni. Tarvitsin lasin viiniä. Tarvitsin oikeastaan monta lasia viiniä.

Luin Kuparienkeliä todella kauan. Oli pakko saada kiinni naisten sisimmästä. Välillä tuli mieleen sekin, että Minna on rajatilapersoona, mutta kuka vain olisi hänen kokemuksillaan. Minnasta ei vain voinut olla pitämättä. Anetten mielestä Minna kuuluisi mielisairaalaan, mutta kun on lukenut kirjan, ei mitenkään päädy tuohon ajatukseen, vaikka Minna tuntui kykenevän melkein mihin vain ja jopa Ebba af Tynne tuntui jäävän hänen varjokseen. Kuin tarinan kliimaksina nämä kaksi naista, toisilleen vieraat, mutta saman veren yhdistämät, olivat myös kohtalon yhteen sitomat:

Niin olen viimeinkin yksin. Ypöyksin. Sinun ruumiisi makaa toki edelleen viereisessä sängyssä, mutta se on enää pelkkä kapine, esine, jolla ei ole ajatuksia eikä muistoja.

Kaikki ovat poissa. Kaikki ovat lähteneet jonnekin muualle.

Sillä ei ole väliä. Se on vain mukavaa. Nyt minä voin viimeinkin nukkua. En pelkästään vajota tajuttomuuden utuisiin kauhuihin vaan todellakin nukahtaa ja nukkua kuin oikea, elävä ihminen…

Olen kaivannut pitkään, että saisin nukkua.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K.

24 kommenttia:

  1. Voi että, arvaa alkoiko nyt Huhtikuun noita polttelemaan... En tiedä maltanko jättää kevääksi.

    Hienosti tässä kirjan ytimen kiteytät! Sinä olet todella löytänyt tiesi näiden naisten nahkoihin. Anette oli teoksen stereotyyppinen marmattaja. Julma kiltillä tavallaan. Minun henk.koht. inhokkini, ja varmasti monen muunkin... Sen miehen tarina oli vähän väkisin mukaan tungetun oloinen, en edes muista hänen nimeä... Mutta minkä surun teos sisään kätkikään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, Huhtikuun noitaa en voi olla suosittelematta. En mitenkään.

      Mies oli kirjassa ihan turhake: Tämä on naisten tarina.

      Sitäpä surua kaikkineen voimme pohtia, sillä kaikki ei ollut ihan selvää, vain osa siitä kirkastui.

      Poista
    2. Niinpä, kaikkea ei paljastettu. Ja se jäi kyllä vähän mielen päälle... Tarkoitin tässä Sofiaa.

      Poista
    3. Minulle tästä tuli nyt taas kirjallinen salaisuus. Sellainen oli viimeksi Ian McEwanin Rannalla -teoksessa, mutta yksi tarkka lukijani ratkaisi sen. Hän vain pokkanan kommentoi ja kertoi, miksi Florence oli mitä oli...

      Miten niin Sofiaa? Tai siis jos hänellä oli sukurasitusta...sehän selittäisi koko kuvion.Melkein.

      Poista
    4. Mietin vain, kuka Sofian isä sitten loppuen lopuksi oli. Se opiskelijatarina vaikutti vähän... keksityltä. En voi sanoa olevani nyt asiassa yhtään valaistuneempi. Kenen itse ajattelit Minnan isän olevan?

      Poista
    5. Hyvänen aika sentään, en ole ehtinyt/kyennyt vielä Sofain isää pohtia, vaan sitä, että jos Dag on Minnan isä, kuten koko kirjan loppukin todistaa, niin...Mutta: Oliko Dag Kristinille....tiedät kyllä. Ei me voida sitä hän laittaa, sehän pilaa juonen. Ja mistä jos meillä/minulla on harhoja. Mutta se kaikki selittäisi sekä Minnan tietyn hurjuuden että Sofian teon.

      Poista
  2. Melkein samoihin ilmavirtoihin kuin huhtikuun noita? Oi että. Minä pidin Huhtikuun noidasta paljon (pitäisi lukeakin kirja uudestaan), mutta en ole saanut luettua muuta Axelssonia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, melkein on melkein;-) Missähän kulkee maagisen realismin raja...minusta Huhtikuun noita oli sitä. Nyt sitä on tässäkin, mutta jotenkin itse Kuparienkeli ei lennä kuin aikanaan Desirée. Sekasortoisten naisten kuvauksena kirja on vahva.

      Kuiskausten talo oli minusta tylsä.

      Huhtikuun noita oli kerran arvonnassani. se oli huhtikuun hulluutta. Enää se ei lähde minulta mihinkään.

      Poista
  3. Ahaa, no juu, se kyllä selittäisi paljon... Maybe!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän ärsyttää, kun ei saa tietää,miten oli. Ehkä meistä toinen uhrautuu kirjoittamaan kirjailijalle ja kysymään, ovatko luulomme harhoja vai totta;-)

      Olen minä meilannut Anne Holtillekin...Hän on oikein mukava.

      Poista
  4. MInulle ennestään tuntematon kirjailija;mutta nyt sait minut kyllä kiinnostumaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, Huhtkuun noita etenkin on huomionarvoinen teos. Se on saanut Ruotsin tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon ja on tosi kiinnostava. Kertoo neljästä naisesta.

      Kuparienkeli on teos salaisuuksista, vahvuudesta ja särkymisestä.

      Poista
    2. Ole hyvä! Minusta Täydellisen paistin sekasortoiset mielet ovat kyllä enempi sun juttu...Sinulla on tyylissä jotain samaa kuin Taskisella, mutta ymmärrät sääliä koiria;-)

      Poista
  5. Luen tämän aivan pian. Mutta tuosta Huhtikuun noidasta sait minut kyllä kiinnostumaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulia, tämä on kiinnostava. Vähän tuli mieleen Todennäköinen tarina, josta myös pidin...

      Huhtikuun noita on uniikki;-)

      Poista
  6. Ihan kaunishan se oli tämäkin kansi:). Ja nyt muistin juuri sen linkittämisen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mine, samaa mieltä ja sitten vielä kuusi muuta, mutta kun yritän pitää määrän samassa kuin ennenkin eli 18 kantta.

      Poista
  7. Minulla jäi Huhtikuun noita kesken, en jotenkin päässyt sisään sen magiaan... luultavasti lukufiilis oli väärä. Tämän kiikutin juuri tänään kirjastosta kotiin, kovasti jo polttelee päästä sitä lukemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elma Ilona, no voi! En tiedä missä kulkee magian ja maagisen realismin raja, mutta olen huomannut, että jopa hieman magian puolelle menee minuun sataa.

      Jos minusta ei kuulu, yritän kyllä, niin vinkkaa, kun olet tehnyt, please! Arvaan, että pidät...

      (Seuraan myös sisustus- ja ruokablogeja, joten aikani on kortilla, mutta kaikkeni teen.)

      Poista
  8. Mielenkiitoisia ihmiskuvauksia, innostit kyllä minutkin tarttumaan tähän kirjaan. Ja tietty määrä surua kirkastaa ilon, luin tuota sinun ja Annikan pohdintaa.. Mielenkiintoinen todella, eikä varmaan ihan helppo vaikka viihdyttäväkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anne, tämä on ihan sun kirjasi.

      Se on se vanha laulu siitä räsymatosta ja sen kirkkaista kuin myös tummista raidoista...

      Kirja, joka tarjoaa sekä viihtymistä että menee ihon alle, on ehkä syy, miksi kirja ei ikinä kuole.

      Poista
  9. Ihan outo kirjailija minulle, mutta nyt kyllä kiinnostuin.

    Täytyy kysellä tuota Huhtikuun Noitaa, tuntuu houkuttelevalta:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanne, tämä olisi ihan sun kirjasi.

      Juu, lue molemmat.

      Poista