Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Kirja…Se seisoo sitten hyllyssä muitten vieressä, joku ottaa sen käteensä, selailee, laittaa takaisin. Pyyhkii pölyt – pölyt tästä tämänpäiväisestä hiljaisuudesta täällä, jonka läpi korviini palaa Aljošan ääni ja pikku Katjan itku.

Kirja on yhtä kuin minä, minun sydämeni kouristuminen, minun muistini, jota kukaan ei näe, kuten kukaan ei näe esimerkiksi migreeniä, silmieni kipupistettä. Mutta siitä tulee paperia, nidos, kirjauutuus ja - jos suoritan vajoamisen pelottomasti – jonkun uusi sielu. Siihen sieluun tunkeutuvat sitä rakentaen Aljošan ääni ja Katjan itku.

Lidia Tšukovskajan teos Vajoaminen (Into 2012, suomennos Kirsti Era) kertoo jo kannessaan sisältävänsä kaksi järisyttävää kertomusta ja kirja antaa, mitä lupaa: Kertomukset Vajoaminen ja Sofia Petrovna valottavat upeasti yksittäisten kansalaisten elämää Neuvostoliiton todellisuudessa, Stalinin julmista mielen harhoista syntyneessä.

Ensimmäinen kertomus ajoittuu vuoteen 1949 ja on kuin kirkas pakkaslumi, verijäljet paljastava. Tarinan henkilöt ovat kirjailijoita, jotka ovat virkistäytymässä sanatoriossa, keräämässä voimia. Yksi heistä on Nina Sergejevna, jolta omakohtaisen kokemuksen kautta ovat kadonneet kaikki harhat Isä Aurinkoisen hallintoon. Eristäytynyt paikka, uusi tuttavuus Bilibin ja päivittäiset kävelyt raikkaassa ulkoilmassa edesauttavat kuitenkin käsikirjoituksen syntymistä ja tekisi mieli vain unohtaa, nauttia…

Koivikossa ei enää kimalla kristalli, vaan se on kotoisen pehmeä, paksuoksainen ja pörröinen. Se on kauttaaltaan kuohkeaksi vatkatun hangen peitossa.

Stalinin luoma urkintajärjestelmä ei jätä kuitenkaan ketään edes lumisten puiden ja keväthankien suojaan, vaan sen lonkerot ojentuvat kaikkialle. Paras ystäväsi voi olla ilmiantaja. Älä luota kehenkään. Varo sanojasi ja älä vain arvostele neuvostojärjestelmää. Nina on täydellisen tietoinen kaikesta. Hän on eri kuin Vajoamisen toisen tarinan Sofia Petrovnan Sofia, josta on tehty ’onnettomuuden’ jälkeenkin naiivin uskonsa järjestelmän oikeutukseen, syyttömien syyttämisiin ja tuomioihin säilyttänyt niin karrikoiden, että lukija tajuaa kyseessä olevan tehokkaan tyylikeinon, ei tyhmyyden tai sokean luottavaisuuden. Tosin tilaa jää silti epäilykselle, että tehokas tehokas Puolue ja etenkin nuorisojärjestö Komsomol voisivatkin aivopestä jäsenensä uskollisiksi työnsankareiksi, iskurityöläisiksi, Stalinin palvojiksi…

Ammattiosaston työntekijöiden lasten kuusijuhlaan 1937 Sofia Petrovna askartelee punaisen viisisakaraisen tähden, jonka keskelle kiinnittää kuvan Lenin-lapsen kiharaisesta päästä ja konvehtipusseihin hän tunkee lappusia, joissa lukee: ”Kiitämme toveri Stalinia onnellisesta lapsuudesta.”

Molemmat tarinat vakuuttavat kaikellaan. Naisten erilaisista ja kuitenkin niin samoista tarinoista tihkuvat lävitse neuvostojärjestelmän erioikeudet, kateus, ihmisoikeuksien polkeminen, antisemitismi, öiset noutamiset, koputukset silloin kun ihminen on puolustuskyvyttömin eli yöllä, taiteilijoiden ja koulutettujen ihmisten erityisvainot, pelon hiki, vaikeneminen, toivottomuus.

Vajoamisen Jälkisanoissa suomentaja Kirsti Era tekee tiivistetyn ja hyvin kiinnostavan leikkauksen kirjailija Lidia Tšukovskajan (1907-1996) elämään. Tšukovskaja vietti lapsuutensa Kuokkalassa, jossa tutustui muun muassa Maksim Gorkiin, Mark Chagaliin, Vladimir Majakovskiin ja Osip Mandelštamiin. Jos runoilija Mandelštam kiinnostaa, lue hänen vaimonsa Nadežda Mandelštamin kirja Ihmisen toivo, joka Aleksandr Solženitsynin teosten ohella loistavasti valaisee, mikä oli neuvostojärjestelmän syvä mätä, mikä kansan kärsimys.

Luin vähän aikaa sitten huikean kirjan Anna Ahmatova Fontankan talossa ja siinä Lidija Tšukovskaja mainitaan monasti. Hän tuli tapaamaan Ahmatovaa marraskuussa 1938 ja heistä tuli menetystensä kautta toistensa uskollisimmat ystävät. Koska Ahmatova ei voinut julkaista, ei des kirjoittaa mitään muistiin, hyvämuistinen Tšukovskaja  ja muutama muu ystävä opiskelivat Annan runot ulkoa. Näin vaiennettu Ahmatova sai äänen. Tšukovskaja itse kuului myös kiellettyihin eli hänen nimensä kiellettiin yli kymmenen vuoden ajan. Vuodesta 1958 Tšukovskaja ryhtyi julkiseksi toisinajattelijaksi ja ajoi runoilija Josep Brodskyn vapauttamista.

Tšukovskajaa saamme kiittää Ahmatovan Requemin säilymisestä jälkipolville. Hän, itsekin vaiennettu, oli ääni vainnetulle. Myös aito, vilpitön ystävyys oli kortilla urkintajärjestelmän ja vankileirien saaristojen luvatussa maassa, mutta Anna ja Lidia löysivät polun toisiinsa pimeässäkin.

Vuosina 1949-1957 Tšukovskaja kirjoitti pienoisromaanin Vajoaminen (Spusk Pod vodu), joka on toinen nyt lukemani kirjan kertomuksista: Kuulas, varuillaan oleva, mutta ah, niin venäläinen, niin luminen!

Tänään tuiskuttaa ja tuiskuttaa yhä, ja tuisku on liikuttavan huolehtivaista. Se risteilee ja risteilee, peittelee jälkiä. Aivan kuin se puhuisi talopahasille, kuusille ja meille: nukkukaa hyvät ystävät, kaikki sujuu hyvin, menee ohi, ”kaikki on pelkkää roskaa”…

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Susa  Essielina/Sabinan knalli  ja Katja/Lumiomena