tiistai 13. maaliskuuta 2012
Lionel Shriver: Poikani Kevin
Minä en koskaan pitänyt Kevinistä kovin paljon. Ymmärrän kyllä, että moni sanoo lapselleen ankarasti: ’Minä rakastan sinua mutta en pidä sinusta koko aikaa.’ Mutta millaista rakkautta se on? Minusta yhtä hyvin voisi sanoa: ’Sinä et ole minulle merkityksetön – eli pystyt edelleen loukkaamaan minua – mutta en siedä sinua silmissäni. (Eva, Kevinin äiti)
Lionel Shriverin Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin, Avain 2006, suomennos Sari Karhulahti) on minulle se Shrivermaa, johon en enää halua matkustaa:
Luulin että halusin oikeasti ulkomaille. Kuvittelin typerästi, etten kyllästyisi koskaan eksotiikkaan. (Eva, Kevinin äiti)
No, Kevin on vienyt minut oikeasti ulkomaille. Voin olla siitä varma, sillä todella vieraan paikan määritelmässä sanotaan, että siellä kaipaa kotiin katkerasti ja hellittämättä. (Eva, Kevinin äiti)
Olen hullaantunut Lionel Shriveriin Jonnekin pois ja Kaksoisvirheen tähden. Syntymäpäivän jälkeen odottaa jotain ihanaa viikkoa. Miksi sitten luin Poikani Kevinin, vaikka…Siksi, että kaikki sanovat sanomistaan: ’Mutta etkö ole lukenut Shriverin Orange-palkittua Poikani Kevin teosta?’ Tämä etenkin kun olin juuri vasta päässyt kertomasta, miten ihmeellisiä kokemuksia Lionelin kaksi muuta kirjaa olivat minulle olleet. Toisaalta olen varsin paatunut lukija ja kestän lukea mitä vain ja ehkä halusin kuitenkin lukea ihailemani kirjailijan kaikki kirjat. En tiedä. Joskus jotain pitäisi jättää tekemättä.
Poikani Kevin on kuin Doris Lessingin Viides lapsi, jossa voitaisiin sanoa toteutuneen sen kauhun, että pieni murto-osa ihmisistä syntyy pahoina. Vain prosentti tai promille. Poikani Kevin on osaltaan myös kuin Deborah Spungenin Nancy, jossa äiti taistelee tuulimyllyjä vastaan. Kaikkia kolmea kirjaa yhdistää äidin taistelu sitä vihollista vastaan joka on tehnyt majansa heidän lapseensa ja missään näistä kirjoista isästä ei ole tueksi eikä rehelliseksi havainnoijaksi. Toki minä aavistin, että tässäkin Lionel panee paremmaksi ja siksi minua on nyt kuin potkaistu vatsaan ja sattuu. Kun katsoo vauvaa silmiin, omaa vauvaansa ja näkee siellä syvää vastenmielisyyttä ja kylmää, harkittua vihaa, osaa ryhtyä syrjästäkatsojaksi ja tietää, että mitä pahaa minä ikinä keksinkään pelätä tulevaisuuden osalta, kaikki tulee olemaan paljon, paljon pahempaa. Ja tietää, että rakastamasi henkilö, lapsen isä, ei näe samaa kuin sinä. Hän asuu toista maata, jossa perheidyllin kulissit ovat todellisuutta, vaikka ne huojuvatkin lentohiekalla ja pommi tikittää jo.
Sanomattakin on selvää, että ihailen Evaa. Ihailen Evaa, joka on perustanut firman, joka valmistaa oppaita, miten selvitä maailmalla edullisesti, mutta silti nauttien. Ihailen Evaa, joka tietää, että hän ei halua lapsia. Ihailen Evaa silloinkin, kun hän alkaa tehdä muistiota siitä, miksi lapsia ei kannata hankkia ja toinen syy on itsekäs rakkaussyy:
2) Sinä ja minä emme voi olla kahden yhtä usein kuin ennen. (Emme oikeastaan lainkaan.)
Ja ymmärrän oikein hyvin myös tämän:
7) Minulla on niin tylsää, että tulen hulluksi. (Pienet lapset olivat minusta järkyttävän ikävystyttäviä. Myönsin sen itselleni heti aluksi.)
Ihmettelen, en ihaile Evaa, kun hän miehensä Franklinin toivomuksesta suostuu ja saa Kevinin 37-vuotiaana. Eva rakastaa niin Franklinia, että on unohtanut mielikuvitusmiehensä, jolla on poninhäntä ja oliiviin vivahtava iho, hellän rakastajansa, joka kuiskailee sängyssä. Eva, minä en ikinä tajua, mitä ihmettä sinä näit Franklinissa ja miten jaksoit kaiken tapahtuneen jälkeen kirjoittaa hänelle kaikki ne kirjeet! Sitten sain sinulta sen viestin, jossa: ’Kevin on osoittautunut vialliseksi, ja minä olen valmistanut hänet.’ Aloin aavistella todella pahaa, mutta enhän mitenkään voinut tietää, että Franklin näki kaiken toisin eli olit tosi heikoilla. Olit yksin oudossa maassa ja ilman matkaopasta.
***
Evasta on tullut syrjästäkatsoja, havainnoija, joka yrittää pitää itsensä kasassa ja kuin saadakseen jonkun puolelleen hän saa tyttären, Celian. Eva haluaa jäädä firmastaan kotiin voidakseen paremmin seurata Keviniä ja suoraan sanottuna olla enemmän Celian turvana. Eva vaeltaa vihaamassaan talossa kuin muukalainen, uupunut, mutta sitkeä muukalainen, joka ei aio antaa periksi. Jos Eva olisi kokenut kaiken aikaisemmin, hän olisi todella, todella huolestunut Kevinin huoneen ylisiisteydestä, mutta hän huolestuukin enemmän siitä, että huone ei kerro mitään sen asukkaasta, hän tajuaa huoneen salaisuuksien liittyvän siihen, mitä sieltä ei löydy:
Kun katselin ympärilleni, mieleeni juolahti pelottava ajatus: hän voisi olla kuka tahansa.
Jos Eva olisi elänyt tämän ennen hän olisi tajunnut, että sairaalloinen siisteys oli Kevinin tapa yrittää hallita mielensä kaaosta. Apua olisi tarvittu heti, mutta mitä siitä olisi tullut, kun Franklinin mielestä Kevin oli aivan normaali varhaismurrosikäinen, amerikkalainen poika, joka harrasti innokkaasti varsijousiammuntaa…
Josjosjosjosjosjosjos.
***
Lionel Shriverin Poikani Kevin on mestarillinen teos, jonka haluan unohtaa mahdollisimman pian. Hassua, miten jonkun mielestä McEwanin Sementtipuutarha voi olla rankka kirja ja tämän jälkeen Vieraan turvakin on jo helpompi…Jätän nyt sen rankan, jossa en näe edes valon varjoa tunnelin päässä.
***
Suosittelen: Ann Heberleinin Pieni kirja pahuudesta, joka voi auttaa selviämään Kevinistä.
***
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Aletheia Irene Katja/Lumiomena Booksy Maija Paula Peikkoneito ja moni, moni muu.
***
Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.
oi, mikä arvio! minulle tämä on ollut ehdottomasti SE Shiver. Jonnekin pois oli niin eri tavalla vihainen ja yhteiskunnallinen. Mutta tämä kirjailija on ehdottoman julma hahmoissaan ja niin kamalan rehellinen... tosiaan en ihmittele että kepeyttä voisi olla nyt tarpeen :)
VastaaPoistaAnni, kiitos, se on tuskan pisaroita ja kipua.
PoistaTämä on minulle aihetta, josta olen lukenut niin paljon ja haluaisin nyt jo muuta. Vaikka noita Shriverin avioliittoromaaneja...
En löytänyt sinua ja Keviniä, kun googletin. Jos laitat linkin minulle, niin linkitän. Luin yöllä kolmeen, joten en jaksa tänään enempää etsiäkään.
Tuo sun pikkukuva on ihana♥
minulla ei ole sitä arviota samasta syystä kuin Susalla, eli luin tämän kauan sitten eli elämässäni ennen blogia ;)
PoistaMä oon niin fiilislukija, että välistä jää monet loistavat kirjat jos ei vaan ole oikea hetki niille.
Nukuhan sinäkin välillä. Ja kiitos, -32c astetta ja auringonpaiste on kuvassa :)
Anni, selvä. En jaksa nyt Kevinin lukijoita enää etsiä. Tai en ehdi, sillä nyt täytyy tehdä yksi projekti ihan muualle kuin blogiin.
PoistaKirjat vaativat hetkensä. Minulla oli Humisevalle harjulle TÄYDELLINEN hetki ja siksi se tuntui, miltä tuntui.
Nukuin jo;-) Pakkanen voi olla myös hyvin kaunista.
Kiiiiiitos Leena. Tästä. Olen kuten varmaan jo sanottua nähnyt tämän elokuvaversiona ja se oli kamalan ahdistava. Vaikka sanotkin, että jotain voisi jättää kokematta, haluan lukea tämän nyt entistä kiinnostavammalla halulla. Vaikka samalla kyllä pelkään, että ahdistun paljon enemmän kuin voisin. Kerrankin pelkään etukäteen lukea jonkin kirjan.
VastaaPoistaHelmi-Maaria, minulle tämä oli rankinta, mitä olen ikinä lukenut. Luin viime yönä kolmeen ja iltapäivällä lopun. Sitten tuli hirveän huono olo...Samastuin Evaan - sataa.
PoistaMinua ei saa rahallakaan katsomaan tästä tehtyä elokuvaa.
Ole hyvä. Taisin vain yllyttää sinua;-)
Hui! Kuulostaa todella pelottavalta!
VastaaPoistaMia, sitä tämä onkin!
Poista(Hurjaa on teilläkin. Laitoin linkin tyttärelleni joka opiskelee uskontotieteitä.)
Minäkin samaistuin vahvasti Evaan, ja se kaikki myötätunto suorastaan ahdisti. Nancy tuli minullekin mieleen, samankaltainen äidin taistelu lapsen elämänilonpuutteen kanssa.
VastaaPoistaPeikkoneito, minun teki ihan fyysisesti pahaa: Eva oli niin yksin ja hirveässä tilanteessa. Nancyn äiti oli sitä myös, mutta tässä oli toinen lapsista niin pieni...
VastaaPoistaLuin jo viime vuoden puolella ison jutun kirjasta tehdystä elokuvasta,ja huomasin,että se oli aika kauhistuttava. Hienosti arvosteltu tuo kirja.Minä ehkä haluaisin kuitenkin tuon lukea.
VastaaPoistaJael, lue ihmeessä. Tämähän on mestarillinen teos. Minä vain haluaisin nyt mieluummin lukea Shriverin niitä muita...Rankka, rankka, mutta laatua!
PoistaMinusta Poikani Kevin kannattaa ehdottomasti ihan kaikkien lukea, vaikka se onkin rankka. Kevinin jälkeen maailma näyyttää erilaiselta. Rankkuus on kuitenkin eritapaista kuin esim. mainitsemissasi Sementtipuutarhassa tai Vieraan turvassa, se on psykologista.
VastaaPoistaAjattelitko sinä, Leena, todella, että Kevin on paha syntyjään?
(Kiitos linkityksestä <3!)
Paula, varmaan niin. Olen kuitenkin sanonut aina Nancysta, että jokaisen vanhemman pitäisi se lukea ennen kuin nuoret ovat murrosiässä ja se ainoa, joka sanoi, että 'en ikinä lue mitään niin kauheaa, se ei koske meidän perhettä', kokikin sen livesti. Olisi siis kannattanut.
PoistaPaula, minä jätän mahdollisuuden auki. Siitä kiistelevät tutkijatkin, joten ei sitä voi tietää. Lue ihmeessä Heberleinin Pieni kirja pahuudesta. Mutta se on varmaa, että jos vanhemmat osaisivat reagoida nopeasti ja hakea apua, tällaiset voitaisiin estää. On tehty lista merkeistä, joiden perusteella voidaan päätellä, milloin hoito on tarpeen kotia tukien ja/tai lapsi osin lasten psykiatrian osastolla. Tunnen/tiedän lapsen, jossa oireet löydettiin ennen kouluikää ja sitten...
Ole hyvä. Olisin linkittänyt kaikki, mutta en löytänyt. Onko tämä tehty niin kauan sitten, että netti painaa arviot jonnekin...en tiedä.
Minä ehkä haluan uskoa ihmiseen niin paljon, että ajattelen Kevinin olleen aluksi ihan tavallinen poika. Kun Eva alusta asti piti häntä pahana ja työnsi pois luotaan, Kevin kasvoi odotusten mukaisesti. Pahaksi, torjumaan muut ympäriltään. Kuitenkaan Evaa ei voi syyttää Kevinin kohtalosta. Eva on yhteiskuntansa ja sen odotusten tuote.
PoistaMinusta ilmiö on tuttu mistä ihmissuhteesta tahansa. Ellemme suvaitse toisiamme, ihmiskunta ja ryhmät siinä, yksilöt ryhmissä vääristyvät.
Mutta kuten joku taisikin kommentissaan alempana kirjoittaa, Poikani Kevin on upea siksikin, että se mahdollistaa monenlaiset tulkinnat. Sekään ei selittele, mistä keskustelimme toisalla äskettäin.
Minäkin olin ihan tavallinen vauva, jonka äiti halusikin olevan poika. Muistissani ei ole yhtään kuvaa äidin sylissä olosta. Mutta isä riitti. Ja Kevinilläkin oli isä. Ei minustakakaan tullut perheeni ja viattominen surmaajaa, vaan aina muita ensin ajatteleva, ihan ehjä ja vahva ihminen. Heberlein kirjoittaa juuri tästä pohjoismaisesta näkemyksestä etsiä syyllinen ulkopuolelta rikoksen tekijän.
PoistaMinusta Eve oli ihan tasapainoinen,älykäs ja onnellinen nainen ennenkuin nai vähemmän älykkään ja hyvin epäintuitivisen Franklinin.
Voimme suvaita eri rodut ja uskonnot, mutta onneksi kenenkään ei tarvitse suvaita koulusurmaajia tai saarimurhaajia.
Shriverin muutkin kirjat tekevät sen, mutta ehkä jos aihe on pääosin rajattu vain aikuisiin, se ei kaikkia niin innosta ottamaan kantaa. Minusta Kaksoisvirheessä olisi paljonkin keskusteltavaa. Ja kiinnostavampaakin kuin Kevinissä. Ja myös Jonnekin pois on täynnä henkilöitä, jotka jakavat mielipiteitä.
Minä voin tunnustaa, että pelkään tätä kirjaa. En kovin usein ahdistu kirjoista, en edes Lessingin Viidennestä lapsesta, en Kätilöstä tai Oatesin Kostosta, mutta Poikani Keviniä pelkään. Luulen, että tämä olisi liian rankka. Rankka sen vuoksi, että se tulee liian liki, on liian todentuntuinen. Poikani Kevin ei selvästi tarjoa ollenkaan pakotietä.
VastaaPoistaOlen päättänyt tutustua Shiveriin tänä vuonna, mutta aion aloittaa Jonnekin pois-romaanista. Siitä uskon pitäväni.
Katja, Oatesin Kosto on tavallaan helppo, sillä siitä tulee niin vihaiseksi. Minä lamaannuin tästä ja en tosiaankaan sano, että tämä on kaikkien kirja. Edes Viides lapsi ei tehnyt minulle tätä, mutta Shriver tekeekin kaiken potenssiin tuhat! Nimenomaan tulee liki, iholle, sinuun, minuun, me kaikki olemme Eva ja ihan avuttomia ja todelakin ilman pakotietä.
PoistaJonnekin pois on IHANA! Ja miten hauskaa, että Kaksoisvirhekin oli niin minun kirjani.
Hienosti kirjoitit kirjasta, minun on pakko nähdä elokuva pian, jos kestän. Olet kylmä nopeasti ottanut Shriverin kirjat haltuun!
VastaaPoistaHanna, kiitos.
PoistaMinusta ei ole tästä kirjasta tehdyn elokuvan katsojaksi.
Sarja jatkuu, mutta teen nyt välillä muuta, että saan sitten nauttia siitä Shrvierin järkäleestä.
Hienoa, että sinäkin luit vihdoin tämän, yhden minun kaikkien aikojen huikeimman/ja samalla rankimman lukukokemuksen. Poikani Kevin oli minulle niin järisyttävä silloin viitisen vuotta sitten kun luin ekan kerran ja edelleenkin kun luin viime vuonna lukupiiriämme varten uudestaan.
VastaaPoistaTämä ei tosiaan ole helppo kirja, eikä jätä hyvää oloa, mutta varmaan ikuisen kirjallisen jäljen sieluun.
Minä olen ajatellut, että ehkä..EHKÄ uskaltaudun katsomaan tämän lukupiiriläisteni kanssa elokuviin ensi kuussa. Saas nähdä..
Susa, etenkin sinä yllytit minut tähän. Olisit voinut saman tein sanoa, että 'Leena, lue hieno kirja, mutta muista, että se tappaa sinut.' sanotaanko, että nyt tuli mun raja vastaan...
PoistaJos katsot tästä tehdyn filmin, olet kyllä minua paljon kovempi, olet kiveä kovempi. Minä ohitan leffan niin tästä kuin Vieraan turvasta. Tosin viime mainittu on kirjani pirullisen kiehtova.
Kerro minulle, miksi en löydä kuin pari blogiarviota tästä. Katoavatko vanhemmat johonkin netistä?
Minun on pakko kommentoida, että minä olen menossa katsomaan tämän elokuviin. Pelottaa kyllä, mutta kiinnostus voittaa pelon.
PoistaSinä rohkea! Minä jätän väliin. Sen sijaan odotan kovasti näkeväni elokuvana Jonnekin pois.
PoistaAh, niin kuin olen sanonut: jos olisi ihan pakko nimetä paras koskaan lukemani kirja, nimeäisin kai tämän. Ja ajattele, minä vielä luin tämän odottaessani esikoistamme! Mutta minun täytyy kyllä lukea tämä uudelleen. Ihastuin Evaan jo silloin, mutta luulen, että voisin löytää hänestä vielä paljon uutta, nyt kun olen todella äiti, en enää vain odottava sellainen.
VastaaPoistaMonihan on ollut tästä sitäkin mieltä, että Eva on ns. epäluotettava kertoja, että Kevin oli syntyjään normaali, ja vain Evan kylmyys äitinä teki hänestä sen, mikä hän lopulta oli. On hienon kirjan merkki, kun sitä voi tulkita monella tavalla, mutta minusta Evan rehelliset mietteet eivät tehneet hänestä epänormaalia tai automaattisesti huonoa äitiä.
Aion mennä katsomaan elokuvankin. Olihan tämä paha, mutta minulle ei kuitenkaan pahanmielen kirja. Toisin kuin se Sementtipuutarha..
Karoliina, minäkin iahstuin Evaan! Hänessä on ns. munaa. Mutta kuten hän itsekin kirjassa toteaa, suurin ihmetys hänelle on jälkeenpäin ollut, miksi hän jäi siihen kaikkeen. Oma mies ei uskonut sitä yhtä kaheaa juttua ja syytti siitä Evaa, pienen tytön äitiä! Ja kaikki ne Franklinin sanomiset...
PoistaTotesin eilen R:lle, että onneksi luin tämän kirjan vasta nyt, sillä tämä on niin tehokas ehkäisyväline, ihan kovan endrometrioosin luokkaa, että en ole varma, olisiko meillä lapsia, jos...Ja emme voi sanoa, että tätä tapahtuu vain Yhdysvalloissa, tätä tapahtuu niin Norjassa kuin rakkaassa suomessamme. Tätä tapahtuu juuri siellä, missä sitä vähiten odottaisi.
Lue uudestaan ja huomaat Evan. Onpa sinulla ollut lukemiset raskaana ollessa ja minä kun olen kieltänyt kaikilta odottavilta ystäviltäni jopa Viidennen lapsen.
Minulle tämä ei voi olla maailman paras kirja, mutta myönän, että Shriverin Kaksoisvirhe on jo kymmenen parhaan kirjani joukossa. Ehkä siellä on myös Jonnekin pois...
Vau mikä arvio!! Minähän en ole lukenut vielä yhtään Shriveriä, mutta kevään lukulistaltani löytyvät sekä tämä Poikani Kevin että Jonnekin pois (jonka olen jo aiemmin sinulle pyhästi luvannut lukea!)
VastaaPoistaJo arviosi sai niskavillani nousemaan pystyyn, mitäköhän tulee tekemään itse kirja??
Sara, vastaukseni on jossain alempana;-) En aina muista tätä uutta systeemiä...
PoistaOnhan tämä pakko lukea, varsinkin kun tuo Jonnekin pois on vielä tuoreessa muistissa. Odotan vain henkisesti hieman vahvempaa aikaa, mutta lisäsin sen lukulistaani. Kirjoitit hienosti, Leena!
VastaaPoistaMarja-Leena, minä en sinuna lukisi tätä nyt. Suosittelin sinulle Jonnekin pois, sillä se vahvistaa. Tämä vei minut ihan toivottomaksi...paitsi, että Even takia sinun kannattaa lukea tämä myöhemmin. Mitä kaikkea äideille voikaan tapahtua...minne he voivat joutua.
PoistaKiitos: 'Blood, fear and tears'.
Minulta meni kauan, ennen kuin tunsin minkäänlaista sympatiaa Evaa kohtaan. Tuntui niinkäsittämättömältä, ettei joku rakastuisi omaan vastasyntyneeseen vauvaansa...
VastaaPoistaTätä lukiessa pelkäsin ja järkytyin hirveän paljon.
Hyvä teksti!
Maija, ehkä se virhe oli siinä lähdössä, että Eva suostui raskauteen Franklinin takia. Se on varmaan se suurin juttu, mutta sitten kun hän sai vauvan rinnoilleen, hän 'näki' vauvan vastenmielisyyden häneen, josta voisimme tietenkin sanoa, että väärää tulkintaa, mutta oliko se.
PoistaTämä on todella, todella järkyttävä kirja, eikä varmaan sovi kaikille. Ellei minulla olisi luettuna kovimpia dekkareita, en taitaisi olla enää kasassa. Mutta tämä oli pahempaa...
Kiitos!
Mestarillinen teos, todella. Alan ihmisille olen tätä aina suositellut. Se menee ihon alle ja murtaa sitä ammatillisuutta jonka taakse alan ihmiset liian usein piiloutuvat. Nancyn olen lukenut useita kertoja, tämän vain kerran se riitti. Nyt jotain kevyttä, keväistä Bestis! Halaus!
VastaaPoistaHienosti kuvasit kirjan lukijassa nostamia tunnelmia... Kevin on unohtumaton lukukokemus.
VastaaPoistaBooksy, kiitos.
PoistaMinä aion armahtaa itseni ja unohtaa. Shriver on tässäkin enemmän kuin muut eli potenssiin tuhat.
Minua mietitytti tässä kirjassa se, miten luotettava kertoja Eva oli. Näkikö hän oikeasti vihaa lapsessaan, vai kuvitteliko hän sen vain? Vihasiko Eva sittenkin Keviniä ensin? Ja ehkä aiheuttikin sitten itse kaiken, kuin itsensa toteuttava ennustus... En tiedä, mutta vaikuttava kirja oli.
VastaaPoistaSara, lue ihmeessä ensin Jonnekin pois.
VastaaPoistaKiitos. Teksti tuli tuosta vaan, ja se on 'blood, fear and tears'. Pakko oli kirjoittaa ulos melkein tajunnanvirralla, sillä oli niin paha olo...
Anne, näitä asioita en enää lue. Mun raja tuli vastaan nyt. Ihan kaikkien pitäisi lukea Nancy ja alan ihmisten myös tämä kirja. Miten ikävää, että Eva ei ollut alan ihminen, mutta hän vaistosi kaiken, vaan miehensä kielsi.
VastaaPoistaNyt luen vain puutarhakirjaa;-) Samoin♥
Marjis, niin, olihan jo lähtökohta jotenkin väärin: Eva ei olisi halunnut lasta, mutta Franklin halusi. Silti maailman sivu on ollut näitä avioliittoja, joissa vain toinen vanhemmista haluaa lapsia, eikä tämä silti ole kaikille tapahtunut.
VastaaPoistaMinusta Eva oli oudon luotettava, sillä kun hän tajusi olevansa ilman tukea, hän alkoi katsella asioita monelta kannalta. Tosin ei tietenkään pahimmilla hetkillä. Ja loppuun asti hän kirjoittaa Franklinille rakastavansa tätä..., mitä minä en ikinä olisi jaksanut.
Joksus kyllä käy niin, että kun oikein uskoo johonkin, se toteutuu. Nyt on kuitenkin yksi asia, jonka haluan sinun muistavan: lastenhoitajat! He kaikki uupuivat, mutta sitten tuli sisukas, uskonnollinen, irlantilainen Siobhan ja hän vain jatkoi ja jatkoi, kunnes alkoi muistuttaa ruumista ja lopulta aivan loppuun kuihtuneena myönsi, että hän ei enää jaksa. Tästä kohdasta voimme ymmärtää, että Kevin olisi kuulunut psykiatriselle osastolle, olivatpa sitten lähtökohtaiset syyt sisä- tai ulkosyntyisiä tai niitä molempia.
Minusta Eva kohteli Keviniä kaiken aikaa uskomattomalla vahvuudella myönteisesti vielä Celian tapauksenkin jälkeen. Franklinhan suorstaan raivoten sitä vaati ja Eva alistui ulkoisesti, henkisesti hän alkoi vahtia, ettei Celialle tapahtuisi mitään.
Ja sitten olemme kaikki lukeneet usein perheistä, joissa äiti tai isä ei pidä jostain lapsestaan, mutta kummoistakaan äläkkää siitä ei ole syntynyt ellei ole tapahtunut jotain todella hirveää ja silloinkin katseet kääntyvät äitiin, eivät esim. väkivaltaiseen ja/tai humalassa örveltävään isään. Tai tunnekylmään isään. Tunnekylmyys on äideiltä kielletty, koska he synnyttävät elämää. Minusta pari synnyttää elämää. En mitenkään voi pitää Franklinista ja nyt kun vielä muistan kaiken, niin hänhän myös osittain usutti Keviniä muutamiin juttuihin, kuten varsijousiammuntaa yms. Ja muistat varmaan myös sen varhemman riidan siitä vesipyssystä. Jos jostain näitä onnettomia vanhempia voisi syyttä, niin isosta virheestä olla lapsen nähden eri mieltä kasvatuksesta. Ja siitä mikä sopii ja mikä ei sovi. Mistä Eva kahistui, sen Franklin laittoi leikiksi Kevinin läsnäollessa.
Nyt on pakollinen tarve mennä kirjaston sivuille ja tehdä varaus; pakko lukea kirja!
VastaaPoistaKun psykopaatteja ja narsisteja on tutkittu, on havaittu, että pahuus ei ole osittain - joittenkin mielestä ei ollenkaan - geeniperimässä. On vielä niin, että kaikista geeniperimältän alttiista ihmisistä ei tule psykopaatteja, ei edes narsistisia persoonallisuudeltaan.
VastaaPoistaTarvitaan lisäksi altistava tekijä lapsen varhaisen kasvuprosessin aikana, ja se on hänen ensimmäinen kiintymyssuhteensa, jossa on tapahtunut vaurioita. Lasta ei ole kohdattu riittävästi, hänen tarpeitaan on tyydytetty, tai sitten hänelle ei ole näytetty missään vaiheessa hänen käyttäytymisensä vastuun rajoja.
Minua kylmäsi tämä kirjan äiti, Eva, joka ikään kuin kasvatti pojastaan psykopaattia - hän jopa pojan ollessa vankilassa meni mukaan tämän kauheuksiin kun poika sanoi jonkun olleen niin typerä, että hänen piti tehdä tälle jotain. Äiti muistaakseni päivtteli tämän tätä toista, ei poikansa väkivaltaista kostamista.
Tämä on pahinta, mitä luonnehäiriöiselle voi tehdä, eikä se rakkautta ole. Jos kokoaa Evan ajatukset ja repliikit, suhteen Keviniin, niistä saisi oivan käsikirjan: näin kasvatat lapsestasi luonnehäiriöisen.
Minusta kirjan mestarillisuus onkin siinä, että kirjailija tekee hyvin taitavasti ja osittain huomaamattomasti Evasta - ei suinkaan Kevinistä - pahiksen, josta kaikki lähtee. Teema on siis päällisin puolin piilossa, ja sen havaitseminen vaatii psykologista silmää ja ehkä tietouttakin.
Narsisti-psykopatia tutkimusten mukaan ihminen ei synny pahana, vaan pahuus syntyy kohtaamisten ja kenties vain osittain geeniperimän summana. Perimä ei siis yksin riitä, vaan tarvitaan myös ihmiselle väärä ympäristö, ympäristö joka ei kohtaa tätä yksilöä tarpeineen niin kuin sen tulisi.
Eva myöntää selkeästi, että hän ei ole nauttinut lapsestaan - syynä ei ole Kevinin psykopaattisuus, vaan tuo piirre onkin heijastusta äidin ja myös isän rajattomasta hälläväliä-asenteesta.
Muistaakseni romaanissa Eva mm. matkusti surutta pitkäksi aikaa töihin ulkomaille, vaikka Kevin oli hyvin pieni - muistanko väärin? Varhainen jo viikkojenkin ero ensihoitajasta merkitsee mm. Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan lapselle totaalista hylkäämistä, ei eroa.
En tahdo oikoa kenenkään käsityksiä, ja voin olla väärässäkin, mutta minua kiinnostaa se, että niin moni näkee Kevinin syntymäpahana, jota äidin rakkauskaan ei pelasta.
Marjamatilda, varustaudu henkisesti!
VastaaPoistaIines, Eva ei kyennytkään rakkauteen lastaan kohtaan, mutta varmaan niin voidaan sanoa todella, todella monesta vanhemmasta. Joskus tunnekylmä on äiti, joskus isä.Sodan jälkeinen Suomi oli ainakin lukemieni tekstien mukaan tunnekylmien isien maa. Kannattaa lukea kirja Sodan haavoittama lapsuus.
VastaaPoistaKunpa kaikki vanhemmat olisivat alan asiantuntijoita! Ja parhaita asiantuntijoitahan ovat ne, joilla ei ole lapsia ollenkaan.
Eva tosiaankin matkusti ja siinähän lukija hätkähtää. Meillä tyttäremme isä oli usein pitkiä aikoja ulkomailla työmatkoilla...Ilmeisesti riittää, kun on toinen on läsnä - täysillä. Sen ei tarvitse olla välttämättä äiti!
Kevinin isä rakasti Keviniä ja omisti kaiken vapaa-aikansa hänelle, ei tyttärelleen tai vaimolleen.
Eva selvästi etäännytti Keviniä ja muutti suhtautumistaan, kun huomasi, että Franklin ei usko häntä. Muuten hän ehkä olisi romahtanut. Minä ihmettelen, jos kukaan ei ihmettele Franklinin roolia estää poikaa pääsemästä hoitoon,mikä olisi tapahtunut, jos hän olisi uskonut, mitä Eva Kevinistä kertoi.
Sattumoisin olen kokenut likeltä sekä narsismin, että ADHD:n, joka on tuhoisa ellei sitä havaita ajoissa ja hoideta. Sillä hoitmaattomana siitä tulee negatiivisuuden kierre.
Paras ystäväni on alan ihminen, joten näitä on tullut käsiteltyä.
Silti: Näistä saa jokainen olla ihan mitä mieltä tahansa. Ja jokainen tapaus on kuitenkin ainutkertainen.
Leena,
Poistasamaa mieltä, ensihoitajan ei tarvitse tietenkään olla nimenomaan äiti, ja siksi käytinkin tuota ensihoitaja-termiä. Käytännössä se vaan useimmiten on äiti. Läheisin kontakti on ihokontakti, ja tätä myöten äiti on luonnollisin ensihoita, ensi suhde, joka ei saisi katketa pitkäksi aikaa parin ensi vuoden aikana.
Kevinin isä oli minusta huolimatta tuosta välittämisestä mitä sanot, täysin pihalla poikansa tilasta. Miten voi ihminen olla noin tietämätön ihmisen kasvusta ja yleispsykologiasta? Onko tuommoisia oikeasti olemassa vanhemmissa? Vaikka lapsi tekee mitä tahansa, sille löytyy positiivinen selitys ja päänsilitys?
Olen itse törmännyt narsismiin ja sitä myöten kiinnostunut ottamaan ilmiöstä perinpohjaisesti selvää. Ei siis ehkä ihme, että Kevinin tarina tuntuu oppikirjalta tästä aiheesta. Väittäisin, että sitä se onkin, romaanin muodossa.
Kirjan lukemisesta on jo aikaa enkä muista yksityiskohtia aivan tarkasti. En kuitenkaan muista Evan nimenneen Kevinin luonnehäiriötä miehelleen? Vai nimesikö hän? Kenties tämä olisi auttanut miestä ymmärtämään, että kyse on vakavasta persoonallisuushäiriöstä. Ja joka tapauksessa minulle jäi muistikuva, että Eva ruokki Kevinin psykopaattisuutta menemällä tuohon Kevinin maailmaan ja sen ymmärtämiseen mukaan aika ajoin.
Eniten koin kirjan Evan tarinana ja tuohon viittaa kirjan nimen omistusliitekin, poikani Kevin = minun poikani. "Minä" nousee siis ohi Kevinin, ja samalla minäkertojan osuus Kevin-persoonallisuuden syntyyn.
Niin tai näin, pitääpä lukea kirja uudelleen jahka saan sen käsiini.
Minä olin niin järkyttynyt Kevinin isän sokeudesta, että ihan huimasi.
PoistaEi Eva osannut diagnoosia nimetä, mutta kun se toiseksi pahin juttu oli tapahtunut, se, minkä Kevin teki pienelle siskolleen (en voi kaikkea nyt nimetä, sillä sitten sanotaan, että olen spoilannut juonen), Eva sanoi sen suoraan Kevinin tekemäksi, mutta Franklin syytti Evaa. En tajua, miksi Eva jäi siihen suhteeseen ollenkaan...Siis, josjosjos hän olisikin ottanut eron ja Celian mukaansa ja jättänyt Kevinin isälleen, me emme tätä nyt puisi ollenkaan, mutta sitten Kevinillä ei olisi ollut ketään, kehen turvata vapauduttuaan, sillä Eva oli päättänyt ottaa hänet luokeen KAIKESTA HUOLIMATTA. Ja minusta hän ei tehnyt sitä syyllisyyttään. Kevinille Eva oli loppupeleissä ainoa, jota hän näytti arvostavan, sillä Eva ei ikinä oikeasti uskonut mitään, mitä Kevin esitti ja näki hänen lävitseen. Lapsen- ja nuorenvaistollaan Kevin tiesi, että isää voi jymäyttää, mutta äitiä ei.
Jos syyllisiä haetaan, niin minusta Franklinin olisi pitänyt uskoa vaimoaan ja poika olisi saatu hoitoon, oli diagnoosi sitten mikä tahansa.
Onhan sitä lehdistä saatu lukea, että kaikki äidit eivät heti rakasta lastaan. En tiedä, onko se diagnosoimatonta synnytyksen jälkeistä masenusta vai mitä, mutta Evahan ei edes halunnut äidiksi. Miksi hän silti ja miksi Franklin ei sanonut jo avioliittoon mennessä, että hän ehdottomasti haluaa lapsia...
Kirjan nimi on niin oiken siksi, että lopultakin jäljellä ovat vain äiti ja poika - yhdessä. (Nyt joku kirjaa vasta aloittava hirttää mut!)
***
En ole tehnyt yhtään kirjaa narsismista, enkä tee. Mikä hiivatti sitäkin sairautta tuottaa. Kahdesti liian likeltä liipannut, en pysty käsittelemään koko aihetta. Paitsi sanon, että siinä uhri ei aina edes tajua omaa tilaansa, ulkopuolisen pitää tulla ja viedä uhri pois. Ja siihen mennessä uhrille on voinut puhjeta jo muutama sairauskin...Iines, tästä en voi jatkaa.
Moi Iha-Nainen!
VastaaPoistaOnpa ollut todella rankka kirja, jota en luultavasti lue koskaan. Ja se elokuva voi olla myös kova kokemus, en ole sitäkään nähnyt.
Ihmetellyt olen, mistä näitä psykopaatteja tulee, jotka tekevät joukkomurhia;((
Uskon, että jos lapsella on edes yksi ihminen, joka rakastaa ja ymmärtää lasta, se riittää lasta kasvamaan hyväksi aikuiseksi. Ei minullakaan ollut enempää kuin yksi täti, joka jaksoi puolustaa, ja kolme muuta vainosi ja rankaisi;//
Hyvää jatkoa, Leena; ei kaikkia kirjoja ole pakko lukea, jos tuntuu siltä...
Hei Aili!
VastaaPoistaÄlä luekaan!
Yksi aikuinen, joka antaa rakkautta ja rajoja. Moni on kasvanut isovanhempiensakin kasvattamana.
En enää luekaan.Itseään saa ja pitää suojella. Kaunista viikkoa, Aili-IhaNainen! Minä meilaan sulle nyt...
Upeasti krijoitit Kevinistä. Minulle Kevin ei ollut liian rankka, vaikka rankka olikin, ja koin kirjan jopa jollakin kummallisella tavalla voimaannuttavana. Tässä oli minusta niin paljon rehellisyyttä ja suorasanaisuutta.
VastaaPoistaHieno että nostit esiin Franklinin roolin - niin usein puhutaan vain Evasta ja hänen vaikutuksestaan Keviniin. Minua kylmäsi usein nimenomaan Franklinin asenne, jossa kaikki paha kiellettiin. Franklin näki Kevinin sellaisena kuin halusi tämän nähdä, unelmapoikanaan - Eva näki todellisen Kevinin. Ja loppujen lopuksi Eva välitti Kevinistä aidommin kuin Franklin, joka ei tuntenut poikaansa lainkaan.
Liisa, kiitos. No minulle tämä oli rankka ja se näkyy ja tuntuu.
VastaaPoistaFranklinin asenne oli järkyttävä. Jos minä olisin ollut Evan tilalla, olisin lähtenyt etenkin sen toiseksi pahimman jutun jälkeen, kun F. syytti Evaa siitä, mitä Celialle tapahtui.
Nimenomaan, sehän tässä onkin, kun lopultakin se oli Eva, joka aidosti välitti pojastaan, kun isä halusi nähdä vain valhepojan. Eva oli uskomattoman vahva henkisesti.
Jaa-a, mahdanko sittenkään uskaltaa?
VastaaPoistaPekka, miten minusta tuntuu, että sinä kestät...tämänkin.
VastaaPoistaVoit silti miettiä, että olen lukenut aika kovia dekkareitakin, mutta tämä on takuulla rankinta, mitä olen lukenut. Jopa Vieraan turva kalpenee...
Blogiarviota tästä ei löydy siksi, että luin tämän ekan kerran silloin 6 vuotta sitten ja nyt kun luin lukupiiriä varten, en halunnut purkaa kokemusta blogiini enää. Lukupiirissä keskustelimme tästä niin tyhjentävästi ja toisaalta halusin pitää ns. itselläni mielessä ne kaikki tuntemukset, mitä kirjan lukeminen taas herätti. Olin jotenkin melkein yllättynyt, että miten se toisellakin lukukerralla jysäytti henkisesti niin lujaa.
VastaaPoistaOK
PoistaR. aikoo lukea Kevinin, mutta vasta MM-kisojen jälkeen, sen jälkeen Meri saa kirjan itselleen. Kun opiskelee etiikkaa, filosofiaa yms. tämä takuulla kiinnostaa.
Meillä jäi lauantai leffa katsomatta, kun juutuimme ruoan äärelle keskutelemaan R:n kanssa Jonnekin pois versus Kaksoisvirhe. Ihanaa, että mieheni on edelleen myös kirjallinen;-)
Syntymäpäivän jälkeen odottaa jotain ihanaa viikkoa. Ehkä omaa syntymäpäiväviikkoani...ja toukokuuta.
Leena! Kamala kirja, ja samalla kuitenkin niin taidokkaasti kirjoitettu.
VastaaPoistaOmasta lukukokemuksestani on aikaa jo useita vuosia enkä siksi oikein pysty ottamaan tarkasti kantaa siihen, miten asiat olivat mielessäni silloin, kun luin.
Sen muistan, että minä en suinkaan ollut Evan puolella. Kärsin äidin kylmyydestä ja jonkinlaisesta tunteettomuudesta, en luottanut Evaan myöskään kertojana. Shriver ravistelee äitimyyttiä, joka valitettavasti on vallalla edelleen: äiti ei aina halua lapselleen hyvää, niin vaikea kun sitä onkin hyväksyä. Tämä on rakennettu romaaniin suorastaan ovelasti.
Miksi jostakusta tulee rikollinen? Miten joku kasvaa psykopaatiksi ja tappajaksi? Niin, samalla kun luin kirjaa, paukkui naapurikunnassa. Moni kuoli. Vielä useampi loukkaantui. Ja kysymyksessä oli aivan tavallinen perhe? Huh. Rankka aihe, enkä luultavasti halua nähdä elokuvaa. Kirjassa oli minulle kylliksi.
Mutta Shriver, hän on ollut kirjailijani useiden vuosien ajan. Uusinta kirjaa odotin kuin kuuta nousevaa tulevaksi! :D
Todellinen mestariteos!
PoistaKautta maailman sivu on livesti kärsitty joko äitien tai isien kylmyydestä, mutta jos kaikki kylmyyden uhrit ryhtyisivät tekoihin, ei meitä enää olisi.
Äitmyytti on hirveä taakka ja rasite. Sitä pitääkin ravistella ja kysyä mieheltä: Missä sinä olit kun lapsesi tarvitsi sinua? Tai kysyä Kevinin isältä: Puuttuuko sinulta aivoista joku osa?
Äidit eivät halua lapsilleen hyvää eli he lähestyvät tasa-arvossa sitä, mitä miehet ovat tehneet kautta maailman sivu: Siittäneet lapsia ja lähteneet kälppimään. Sitä on etenkin kirjallisuus täynnä, mutta valitettavasti kirjoittajat ammentavat tosielämästä.
Miten usein nämä onnettomat tulevatkaan ihan tavallisista perheistä: tiilitalo, kaksi autoa, jokakeväinen ulkomaanmatka ja kultainen noutaja. Ja he tulevat myös ylemmän sosiaaliluokan perheistä harvinaisen usein etenkin,jos huumeet ovat mukana kuvioissa. Sitäkään en tajua.
Ja minua odottaa Syntymäpäivien jälkeen, jonka taidan lukea toukokuussa syntymäpäiväviikollani...
Totta, taitaa olla monen asian summa. Se, että pääsee tapahtumaan tällaista. Se, mikä minua liikutti, oli se tarkka todenmukaisuus. Mietin, että miten Shriver on taustoittanut kirjansa. Jotakin asiasta varmaan silloin luinkin, mutta en enää saata muistaa.
PoistaJotenkin en osaa asettua siitä huolimatta noin vahvasti isää vastaan. En oikein muista koko henkilöä, kun lukemisesta on kulunut näin kauan. Sen muistan, että ajattelin, ettei avioliitossa ollut asiat hyvin.
Yleensä asiat ovat monen asian summa. Todenmukaisuuden tunne oli vahva.
PoistaFranklin oli ihan pahvi! Siitäkin huolimatta Eva meni miehelle ja heillä oli kaikki hyvin ennen Keviniä. Olivat kuin kyyhkyläiset ja kaniinit. Franklin lasta halusi, ei Eva. Jos jo ollaan avioliitossa, sitä voi toinen tuollaiseen sitten suostua. Miten minä tässä nyt voin virksitää sun muistiasi, kun kaikki ne, jotka eivät ole tätä lukeneet, tappavat mut, jos kerron sen kohdan, missä Franklin oli imbesilli. Hän syytti siitä Celian jutusta, siitä toiseksi pahimmasta Evaa. Tuossa vaiheessa jo F. olisi myöntänyt, että Kevinillä ei ole kaikki ok, poika olisi saatu hoitoon ja yli kymmenen ihmistä olisi pelastunut.
En tajua, että se äiti halusi alkaa Keviniä odottaa X:sta ja ottaa luokseen asumaan. Shriver osaa vaikka mitä. Hän ja Kevin aiheuttivat minulle migreenin, jota ei ole ollut kahteen vuoteeen. Otan nyt lääkettä vähän paljon ja menen nukkumaan.
Minusta on hirveää, että Eva ei saanut hyvitystä tuhotusta elämästään. Hän ei osannut sitä edes odottaa. Silti hän oli vahva, niin vahva, että poikansa lopulta välitti vain hänestä ja hän pojastaan. Uskomatonta!
Tämähän alkaa vaikuttaa mielenkiintoiselta... Uteliaisuus kirjaa kohtaan alkaa herätä, mutta toisaalta taas, enpä tiedä.
VastaaPoistaVähän toisella kymmenellä lueskelin kaiken maailman anus mundit ja keskitysleirijutut, ei ehkä ihan kevyttä kamaa keskenkasvuiselle, mutta, mutta, toisaalta nyt aikuisena ja äitinä on uskomattoman herkkä erilaisille asioille. Tämä täytyy kyllä jättää mietintämyssyyn, kuten kirjailijan muutkin kirjat. Täytyisi ensin päästä irti tästä vuosia jatkuneesta lehtikoukusta, ja palata taas takaisin kovien kansien väliin...
Tuosta narsisti/psykopaatti pohdiskelusta tuolla jossain aiemmin tuli mieleeni kriminaalipsykoligi Robert D. Haren kirja Ilman omatuntoa. Suosittelen niille, jotka haluavat tietää psykopatiasta lisää. Mies tietää mistä kirjoittaa.
Tiina, samat kirjat luettu 10+ -ikäisenä. Hurjaa! Äiti yritti valvoa, mitä luin, mutta ei pysynyt perässäni.
PoistaTämä on rankempaa. Tämä iskee ihan eri hermoon. Tämä iskee siihen hermoon, jota et luullut sinulla edes olevankaan.
***
Minä en pysty lukemaan mitään narsismista enää. Kustantajilla olisi kyllä niitä kirjoja, mutta minä en vain pysty.
Sen sijaan luen kiinnostuneena kriminaalipsykologien krijoja. Muuttuko narsistikin jännityskirjassa kuin roolin esittäjäksi. Hän ei ole tosi.
Olihan antoisa keskustelu kirjasta Poikani Kevin. Ihan pakko on pistää varaus kirjastoon, jospa onnistaisi piankin. Kaikesta päätellen kirjan sanoma on varsin vahvaa ja tunteita herättävää ja vaikka tämä postauksesi kirvoitti niin paljon keskusteltavaa että melkein kirjan juoni valkeni, mielenkiinto kirjaa kohtaan vaan lisääntyi. Itselläni on menossa Heini Sarasteen kirjoittama Kalevi Rinteen elämänkerta Reilusti skitso. Ei ihan helppo sekään, mutta Poikani Kevinin haluan ehdottomasti seuraavaksi.Kiitos kirjasta, joka puhutti paljon - ja varmaan puhuttaa edelleenkin.
VastaaPoista"Ei paha oo kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista". Kuka kirjassa lienee se kaikista heikoin? Ja miksi? En minäkään oikein usko, että lapsi olisi syntymästään lähtien paha, kyllä se pahuus kasvaa rakkaudettomuudesta ja lapsen tarpeiden, myös henkisten, tyydyttämättä jäämisestä. Syitä on "sysissä ja sepissä" sanoo vanhat.
(PS. meilaa minulle sun osoite, olen sen taas hukannut. Voitit arpajaisissa pienen koirulin joka odottaa postittamista.)
Anja, minusta tuntuu, että sinä et pelkää mitään;-) Siis selviät kyllä täsätkin.
PoistaArvaappa olenko lausunut satapäiselle yleisölle tuon "Ei paha ole kenkään ihminen" ja minulla oli pianosäestys. Soittaja on nykyään aika kuuluisa.
Nyt juuri, tässä kohtaa tuli mieleen outo ajatus: Jos lapsessa voi olla fyysistä vikaa syntyessä, niin miksei lapsen aivojen kemiassa voi olla jotain, joka alusta asti muuttaa hänen käytöstään, koska kautta maailman sivu on syntynyt todella, todella ihan pienestä asti niin poikkeavasti käyttäytyiä lapsia, jotka ovat sitten myöhemmin ryhtyneet suunnitelmista tekoihin. Eihän kukaan synny koulusurmaajaksi eli siinä täytyy olla ympäristöllä, kokonaisuudella suuri osuus, mutta kun luin Pieni kirja pahuudesta, siellä sanottiin, että tiedetään ja tunetaan lapsimurhaajia. Se on hirveän luonnotonta...Syitä on kaikissa, mutta myös tekijässä. Mustaa ei voi väittää valkoiseksi tai voi, mutta sitten se on kuin satu keisarin uusista vaatteista.
No, minä meilaan;-) Kiitos!
Tämä nyt jotenkin kääntyy minulla koko ajan tuonne psykopatian puolelle, vaikkakin sanotaan, että vain (?) kaksi prosenttia on edellä mainittuja, mutta kun luin tuon ajatuksesi lapsen aivojen kemiasta, oli ihan pakko etsiä jokunen vuosi sitten tekemäni referaatti mainitsemastani Haren kirjasta.
PoistaEli: vaikka psykopatiaa on tutkittu noin sadan vuoden ajan, siltikään ei vielä voida sanoa, mistä se aiheutuu tai mikä saa sen aikaiseksi - onko kyseessä synnynnäinen vamma vai ympäristön vaikutus. On olemassa kaksi teoriaa: luonnonteoria ja ympäristöteoria. Hare esittää omana näkemyksenään näiden kahden teorian yhteyden ja yhteisvaikutuksen.
Hare: ... "heidän biologiset taipumuksensa luovat kuitenkin huonon perustan sosiaalistumiselle ja omantunnon kehittymiselle. Raaka-aineet, joista ympäristö, sosiaaliset ja oppimiskokemukset muokkaavat ainutlaatuisen yksilön, menevät heidän kohdallaan pilalle. Käyttääkseni yksinkertaista vertausta: savenvalaja muotoilee saviesineitä savesta (ympäristö), mutta ruukkujen ominaisuudet riippuvat myös käytetystä savesta (luonto)..."
Ja:
Niin kauhealta kuin ajatus tuntuukin, niin myös lapset voivat olla psykopaatteja. Varhaisimmillaan oireet alkavat ilmaantua jo muutaman vuoden iässä, tai tietyt käytöshäiriöt teini-iässä oireilevat tulevaa. Hare kertoo kammottavia tarinoita alle kouluikäisistä lapsista, jotka ovat saaneet perheensä ymmälleen ja jopa kauhun valtaan tekemistensä johdosta. Lapset saattavat esimerkiksi olla erittäin julmia sisaruksiaan tai eläimiä kohtaan ja iän karttuessa mukaan tulee lisää erilaisia ongelmia....
Jotta, kukapa tietää näistä kemioista - miksi ihmeessä ei voisi jo lapsella olla "kemiat sekaisin".
Joo-o, tulihan taas kirjoiteltua, kas kummaa, itsekin hämmästelen :)
Kiitos, Tiina, että jaksoit näin pitkästi. Tässä tuli nyt se, mitä olen ajatellut ja osin yhden aika likeltä nähnytkin. Eli oireet olivat näkyvissä jo lapsen ollessa parivuotiaana isoäidille, jota kukaan ei uskonut, kun olitiin kouluiässä, asian myöntäviä oli jo monia, joista yksi ala-asteen opettaja. Minusta tässä on paljon myös sitä lääketieteen ja fysiikan puolta ei vain ympäristötekijöitä.
PoistaTuo saviruukkuvertaus on minusta hyvä.
Ehkä minun täytyy lainata tuo kirja.
Hah, kirjoittelin eilen tuohon tekstini loppuun vielä jatkoksi, että kun poikani oli vauva, ja joku myöhäinen ilta/yö katselella tillittelimme toisiamme, ajattelin jostain syystä, että siinä on camel-boots-poika, joka kulkee omia polkujaan. Asia tuli mieleeni muutama päivä sitten kun juteltiin pojan kanssa "syvällisiä", pojan, joka ei oikein sulaudu perusmassaan, vaan tykkää siitä mistä tykkää ja jos ei jostain tykkää, ei tykkää siitä vain siksi, että kaveritkin tykkää. Hänelle on aivan sama minkä merkkisiä vaatteet yms. on, kunhan on mukavat jne.
PoistaKirjoitin siihen loppuun jotain tyyliin, että ehkäpä joillakin on jonkinlainen vaisto lapsen(sa) suhteen, ja ehkä usein moni asia on kiinni siitä, mitä haluaa ja uskaltaa nähdä.
Poistin sen nyt kuitenkin jostain syystä sieltä lopusta pois, ja sitten sinä kirjoitat niin kuin kirjoitit :)
Niin...olen ollut mukana tässä ja siksi varmaan en tätä kirjaa halunnutkaan lukea. Mutta ihan kuin en olisi Shriver-ihminen ellen tätä lue, joten se oli sellainen pakko. Poikani Kevin ei ole minulle ikinä Shriverin paras kirja...
PoistaCamel-boots -kuulostaa minulta;-), vaikka et uskokaan. No, minulla on myös bootsipoika, mutta onneksi hän ei ole ollut elämäni rankin, mutta ehdottomasti oman tiensä kulkija.
Alan olla taas jaloillani, sillä sain aamulla kivan viestin...
Hienoa, kyllä se taas siitä :)
VastaaPoistaPs. vaikka poikani on tuollainen bootsipoika, hän ei ole hankala, päinvastoin aivan ihana, fiksu ja empaattinen ihmisenalku.
Ihanaa torstain jatkoa!
Juuri niin!
VastaaPoistaBootsityypit ovatkin usein hyvin rentoja ja mukavia.
Kiitos samoin sinulle!
Olen samaa mieltä Leena, jos kerran lapsi voi syntyä fyysisesti vammaisena, miksi ei myös aivokemialtaan puutteellisena. Jospa Kevinillä ei vain ole sitä "osaa" aivoissa, jolla tunnetaan vaikkapa empatiaa.
VastaaPoistaKevinillä oli ainakin äiti, joka halusi ymmärtää poikaa; on lukuisia ihmisiä, joiden vanhemmat keskittyvät dokailuun ja huumeiden käyttöön, ja silti lapsi voi, kaikista vaurioista huolimatta, olla empaattinen.
Luulenpa, että kunhan aivotutkimus kehittyy, tiedetään enemmän. Meille on tavallaan opetettu, että jokainen ihminen on puhdas ja viaton syntyessään, joten emme helposti niele ajatusta siitä, että joku voisi olla syntyjään kylmä ja kova ja piittaamaton muiden tunteista. Näin voi silti olla. Kaikkea ei voi psykologisoida ja selittää vanhempien viaksi.
Sanna.
Sanna, minä uskon, että voi syntyä sellaisena, että ei opi tuntemaan empatiaa. Silloin jotain puuttuu. Ehkä se on kemiaa.
PoistaJuuri niin, mitä hurjimmista olosuhteista ponnistetaan hyvään elämään. Näitä tarinoitahan lehdet ovat täynnä.
Ann Henerlein uskalsi asettaa tämänkin kysymyksen eli entä jos...On realsitisempaa, jos kaikki vaihtoehdot pidetään avoinna edes siihen asti kun todella tiedämme. On ikään kuin 'kaunista' ajatella, että synnymme viattomina kuin karitsat, mutta todellisen elämän kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä.
Melkein aina syyllinen on äiti, vaikka isä olisi millainen. Minsuta Eva teki tavallaan yli voimiensa, mutta Franklin sai olla ihan pahvi.
Lue Spungenin Nancy ja Heberleinin Pieni kirja pahuudesta, jos ehdit ja/tai kiinnostaa. Lessingin viidennen lapsen olet varmaan jo lukenutkin.
Luin Lessingin Viidennen lapsen ja sinun suosituksesta Heberleinin Pienen kirjan pahuudesta. Erittäin hyviä!
VastaaPoistaTuo Spungenin Nancy on mulle ihan vieras. Täytyy heti katsastaa kirjastosta. Kiitos vinkeistäsi Leena!
Osuvasti sinulta sanottu: "On realistisempaa, jos kaikki vaihtoehdot pidetään avoinna..." Odotetaan siis uusia tietoja ja tutkimuksia.
Sanna.
Sanna, olitpa nopea! Heberlein laittaa itsensä alttiiksi, uskaltaa tarkastella asioita kaikilta kanteilta. Viides lapsi on kirja, jota ei voi unohtaa ikinä.
VastaaPoistaNancy auttaa ymmärtämään, miten kaikki, ihan kaikki voi mennä pieleen vaikka koti ja tässä tapauksessa etenkin äiti, yrittää aivan kaikkensa. Hyvin dramaattinen ja tosi. Kirjan on kirjoittanut Nancyn äiti, mutta tuskin kukaan on asettanut kyseenalaiseksi hänen kertomustaan.
Kehitys kehittyy koko ajan, vaikka ei aina uskoisikaan, olen näet teknisesti kirottu;-) Aina jotain...
Myös asenteet ja normit muuttuvat...ne määräävät paljon, mutta onhan tutkimus faktaa.
Näin eilen leffateatterissa tästä leffasta trailerin. Vaikutti aika rankalta tarinalta ihan lyhyen pätkän perusteella. Upeat näyttelijät matkassa.
VastaaPoistaBirgitta, minä en aio nähdä Kevin -leffaa. Nyt kirja riitti, kiitti;-) Itseään saa/pitää hiukan myös suojella...
PoistaOlet varmaan oikeassa. Pelkkä trailer jo vakuutti minut, etten aijo sitä katsoa, samaa suojelua täälläkin :)
PoistaBirgitta, joskus kannattaa miettiä, mistä saa voimaa ja mikä sitä syö. Minulla on nyt kaikkea ihan liikaa, joten kaipaan toisenlaisia filmejä.
Poista♥