Minä haluaisin, että kaikki lasten vanhemmat lukisivat Deborah Spungenin kirjan Nancy ( And I don't want to live this life, Gummerus, 2002), jossa hän kertoo vanhimman lapsensa elämäntarinan. Siis koko tarinan, sillä Nancy kuoli 20 vuotiaana. Kukaan tai mikään tuskin olisi voinut estää tragedian kulkua. Sen tunteen lukija saa vahvasti kokea lukiessaan äidin epätoivoisia yrityksiä pelastaa tyttärensä henki. Nancy oli jo 2 -vuotiaasta perheen muukalainen, joka sai sen ikäiselle käsittämättömiä raivokohtauksia uhaten mitä hirveimmillä asioilla. Hänen perheensä seisoi hänen tukenaan ja haki kaiken mahdollisen avun, kunnes oli tehtävä ratkaisu: joko koko perhe tuhoutuu tai Nancyn annetaan elää kuten hän haluaa. Vahva äiti teki päätöksen huomattuaan, että kaksi nuorempaa lasta olivat täysin eristäytyneet ystävistään ja olivat aika ajoin suoranaisessa vaarassa. Hän huomasi myös, että hänen miehensä Frank oli muuttunut käveleväksi muumioksi, joka vaelsi enää mistään mitään tajuamatta kodin ja työpaikan väliä. Itse asiassa Deborahille selvisi jo varsin varhain, että Nancy haki vain kuolemaa. Tätä halua tulivat vauhdittamaan huumeet ja Sex Pistols -yhtyeen Sid Vicious.
"Nancy halusi nyt tuhota meidän kotimme. Se oli ainoa omaisuutemme. Hän oli jo tuhonnut sen asukkaat - meidän elämämme ja meidän unelmamme. Hän oli jättänyt meille vain fyysiset rakenteet, kuoren. Häntä ei saanut päästää tuhoamaan vielä sitäkin. Meistä tuntui siltä, että joutuisimme tästä lähtien vartioimaan taloa öin ja päivin.
Meidän oli tehtävä jotain. Tällainen ei voinut jatkua. Nancy piti meitä vankeinaan. Me emme voineet alistaa Suzya ja Davidia hänen valtaansa. Emmekä itseämme. Nancyn oli lähdettävä. Oli pakko.
Saatoimme enää yrittää pelastaa kaksi muuta lastamme. Meidän oli saatava Nancy pois kotoa heidän vuokseen. Ja tietysti myös itsemme vuoksi. Siitä me olimme kipeästi ja tuskallisesti yhtä mieltä.
Meillä ei ollut valinnan varaa. Meillä oli itse asiassa yksi ainoa mahdollisuus, johon me turvauduimme. Se oli välttämätöntä. Tunnenko siitä syyllisyyttä? Syyllisyys tuntui minusta ylellisyydeltä.
Me leikkasimme Nancyn irti kellumaan tai uppoamaan itsekseen. Me päästimme hänet vapaaksi."
Perheelle koitti hetkellinen 'loma' ikään kuin voimien keräämiseen koitoksiin, joita he eivät voineet aavistaakaan. Nancy halusi kuolla, mutta sitä ennen hän halusi olla kuuluisa ja sillä tiellä Sid Vicious oli täydellinen kumppani.
"Kai sinä olet minusta sentään ylpeä, äiti? Minä olen tehnyt sen. Minä olen tosiaan tehnyt sen."
"Nancy aivan aidosti kuvitteli saavuttaneensa jotakin. Ymmärsin tietysti, että hän oli ylpeä, mutta en voinut jakaa hänen tunnettaan. Suhde Sid Viciousin kanssa ei vastannut minun mielikuvaani elämän suuresta saavutuksesta. Mutta Nancy oli ylpeä itsestään. Hänen rock-musiikkiin liittyvät kuvitelmansa olivat toteutuneet.
Hän soitti seuraavalla viikolla ja ilmoitti, että hän ja Sid olivat menneet naimisiin."
Sid Viciousin ja Sex Pistols -yhtyeen myötä Nancy veti nyt perheen rankkaan julkisuuteen. Huumeiden käyttö muuttui kovemmaksi ja viimeinenkin ote todellisuuteen tuntui kadonneen. Todellisuudessa Nancyn ihailema Sid ei ollutkaan muusikko. Hän oli lahjaton kaksikymmentävuotias nuorukainen kadulta, jonka maine oli saavutettu tyhjin tempuin ja teeskentelemällä. Sid ei osannut soittaa lavalla pitelemäänsä soitinta. Rotten, Sid ja kumppanit onnistuivat kuitenkin usein mekkaloimaan itsensä julkisuuteen ja siitä Nancy piti. Loppujen lopuksi Nancy ja Sid kuitenkin elivät omassa pikku maailmassaan, jossa Nancy lopulta meni ja osti puukon. Siitä alkoi molempien viimeinen polku kuolemaan.
Deborah Spungenin kirja on omistettu hänen miehelleen Frankille ja nuoremmille lapsilleen Susanille ja Davidille. Mutta myös Nancylle:
"Tyttärelleni Nancylle. Tämä kirja on kirjoitettu rakkaudella ja kyynelten lävitse. Nyt ymmärrän, että en voi muuttaa mennyttä ja voin vain unelmoida siitä, mikä olisi voinut tapahtua."
"Nancy halusi nyt tuhota meidän kotimme. Se oli ainoa omaisuutemme. Hän oli jo tuhonnut sen asukkaat - meidän elämämme ja meidän unelmamme. Hän oli jättänyt meille vain fyysiset rakenteet, kuoren. Häntä ei saanut päästää tuhoamaan vielä sitäkin. Meistä tuntui siltä, että joutuisimme tästä lähtien vartioimaan taloa öin ja päivin.
Meidän oli tehtävä jotain. Tällainen ei voinut jatkua. Nancy piti meitä vankeinaan. Me emme voineet alistaa Suzya ja Davidia hänen valtaansa. Emmekä itseämme. Nancyn oli lähdettävä. Oli pakko.
Saatoimme enää yrittää pelastaa kaksi muuta lastamme. Meidän oli saatava Nancy pois kotoa heidän vuokseen. Ja tietysti myös itsemme vuoksi. Siitä me olimme kipeästi ja tuskallisesti yhtä mieltä.
Meillä ei ollut valinnan varaa. Meillä oli itse asiassa yksi ainoa mahdollisuus, johon me turvauduimme. Se oli välttämätöntä. Tunnenko siitä syyllisyyttä? Syyllisyys tuntui minusta ylellisyydeltä.
Me leikkasimme Nancyn irti kellumaan tai uppoamaan itsekseen. Me päästimme hänet vapaaksi."
Perheelle koitti hetkellinen 'loma' ikään kuin voimien keräämiseen koitoksiin, joita he eivät voineet aavistaakaan. Nancy halusi kuolla, mutta sitä ennen hän halusi olla kuuluisa ja sillä tiellä Sid Vicious oli täydellinen kumppani.
"Kai sinä olet minusta sentään ylpeä, äiti? Minä olen tehnyt sen. Minä olen tosiaan tehnyt sen."
"Nancy aivan aidosti kuvitteli saavuttaneensa jotakin. Ymmärsin tietysti, että hän oli ylpeä, mutta en voinut jakaa hänen tunnettaan. Suhde Sid Viciousin kanssa ei vastannut minun mielikuvaani elämän suuresta saavutuksesta. Mutta Nancy oli ylpeä itsestään. Hänen rock-musiikkiin liittyvät kuvitelmansa olivat toteutuneet.
Hän soitti seuraavalla viikolla ja ilmoitti, että hän ja Sid olivat menneet naimisiin."
Sid Viciousin ja Sex Pistols -yhtyeen myötä Nancy veti nyt perheen rankkaan julkisuuteen. Huumeiden käyttö muuttui kovemmaksi ja viimeinenkin ote todellisuuteen tuntui kadonneen. Todellisuudessa Nancyn ihailema Sid ei ollutkaan muusikko. Hän oli lahjaton kaksikymmentävuotias nuorukainen kadulta, jonka maine oli saavutettu tyhjin tempuin ja teeskentelemällä. Sid ei osannut soittaa lavalla pitelemäänsä soitinta. Rotten, Sid ja kumppanit onnistuivat kuitenkin usein mekkaloimaan itsensä julkisuuteen ja siitä Nancy piti. Loppujen lopuksi Nancy ja Sid kuitenkin elivät omassa pikku maailmassaan, jossa Nancy lopulta meni ja osti puukon. Siitä alkoi molempien viimeinen polku kuolemaan.
Deborah Spungenin kirja on omistettu hänen miehelleen Frankille ja nuoremmille lapsilleen Susanille ja Davidille. Mutta myös Nancylle:
"Tyttärelleni Nancylle. Tämä kirja on kirjoitettu rakkaudella ja kyynelten lävitse. Nyt ymmärrän, että en voi muuttaa mennyttä ja voin vain unelmoida siitä, mikä olisi voinut tapahtua."
*** Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Susa.
***
Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.
***
Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti