Toisinaan sitä kohtaa ihan tutunkin kirjailijan kohdalla yllättäviä asioita eli kuin tekstiä suoraan suoneen. Olen lukenut ennenkin ja mieluiten psykologisia dekkareita, mutta en ikinä tällaista, joka soi kuin Valse Trieste enkä halua menettää sointuakaan, en sanaakaan. Nyt olen sen äärellä, mikä on minua kiinnostanut kauan eli miehet jotka vihaavat naisia. Valitan, että en voi isosti avata juttua ja on tässä muutakin yllättävää. Yritän kertoa spoilaamatta, vaikka tästä saisi hienoja sitaattilainauksia en uskalla ainakaan lopusta niitä poimia, sillä siellä on nyt sitä huumoria, joka minusta sopii rikoskirjaan jännitystä vesittämättä, mutta sehän on vasta sitten kun...
Lisa Jewellin uusin teos Näkymätön tyttö (Invisible Girl, WSOY 2022, suomennos Karoliina Timonen) solmii lopullisesti psykologisen trillerin kuningattaren viitan Jewellin ylle, sillä tarina on uskomattoman jännittävä, vaikka keskiössä onkin ihan tavallinen tietojen käsittelyn opettaja ihan tavallisesta elämästä. Onko hänen elämänsä tavallista? Päältäpäin on, eikä hän taida olla menneisyydessäkään ollut rikollinen, joten tapahtumien vyöry oikeassa tempossa juuri hänen kohdallaan on uskomaton. Hän on sellainen naimaton noin kolmikymppinen opettaja, joita teinitytöt ovat aina halunneet vähän kiusata. Muistan kyllä! Owen asuu tätinsä luona, sillä äiti on kuollut ja isän uusi vaimo ei pidä hänestä. Owen ihmettelee, miksei hän suhteellisen hyvännäköisenä saa naisseuraa. Hän kaipaa omaa perhettä. Hän on siisti, ei haise, ei ryyppää, joskaan ei käy salillakaan, mutta eihän kaikkien siellä tarvitse huhkia. Voihan pukumies olla houkuttavampi! Hän kävelee mielellään ja tekee havaintoja. Sitten tapahtuu jotain ja häntä aletaan seurata pahassa mielessä. Owen joutuu puhutteluun ja lopulta hänen on erottava opettajan toimestaan. Nyt hän synkistyy, eikä ihmekään:
Owen vihaa näitä äitejä, tällaisia koululaisten äitejä omituisissa leggingseissään ja föönatuissa hiuksissaan, heidän muhkeita toppatakkejaan, joissa on turkisreunaiset huput, heidän haalistuvia talvilomarusketuksiaan, upouusia lenkkareitaan. Mitähän tällaiset naiset oikein ajattelevat, Owen pohtii, kun he ovat yksin, kun lapset ovat menneet nukkumaan ja he istuvat sellainen valtava kultakalamaljan kokoinen viinilasi kädessään? Mitä he ovat, kun he eivät ole kuntosalillaan tai hakemassa lapsiaan koulusta? Mille kohtaa ihmisyyden arvoasteikolla he sijoittuvat? Owen ei yhtään tiedä.
Eihän Owen voi tietää, kun hän ei koskaan ole ollut ystävä kenenkään naisen kanssa. Hän suorastaan pelkää noita omituisia olentoja, kunnes tragedia seuraa toistaan ja hän tapaa Bryn. Guuglaillessaan netissä hän löytää Bryn OmaTappiosi -blogin, jossa mies laukoo sellaista tekstiä, että huh. Hänen mielestään heidät, hänen kaltaisensa miehet, jotka eivät saa naisia, on tarkoitus eliminoida kokonaan yhteiskunnasta pois siittämästä uusia kaltaisiaan, ei kelpaavia. Hänen neuvonsa ovat kovat ja Owen kohtaa hänen bloginsa juuri elämänsä aallon pohjassa. Hän aikoo tavata Bryn ja kuulla mitä he kelpaamattomat ovat, he joita kutsutaan 'inceleiksi'. Voisi sanoa, että kaikki mitä Owenille tapahtuu tämän jälkeen, on Bryn syytä, sillä Owenissa ei ollut pahuutta ennen tätä, vain ujoutta ja tunnetta ulkopuolisuudesta.
Kaikki alkaa ystävänpäivän iltana kello 23.59. Tapahtumiin oleellisesti osalliset kertovat kukin vuorollaan oman tarinansa, jotka sitten lomittuvat toisiinsa. Saffyre, joka asuu hienossa talossa enonsa kanssa ja viettää joskus öitä ketun kanssa jättömaalla, josta hän näkee pitkäaikaisen terapeuttinsa talolle. Talossa asuvat Roanin lisäksi hänen vaimonsa Cate ja heidän kaksi lastaan. Caten kertomat ovat valtaosassa ja koskettavia. Hänen poikansa Joshkin yöpyy joskus ketun kanssa ja nuoret tutustuvat. Kolme pääkertojaa ja sitten muita lukuja, asioita heistä. Vaikka Saffyre kävi vuosikausia Roanilla, Roan päättää terapian ennen kuin Saffyre on saanut kerrottua, mitä hänelle oli pikkutyttönä tapahtunut ja kuka tuo häntä vahingoittanut oli ollut. Roanin nuori teinipoika sen sijaan saa kuulla kaiken.
Uskallanko sanoa, että tässä on yksi vuoden kolmesta parhaasta trilleristä? Viime yönä luin aamukahteen, vaikka olen luvannut...Kuka osaa kirjoittaa tällaisen dekkarin, jossa poliisi on niin sivussa ja myös väärässä kuin olla voi. Unohdin hengittää. Seurasin naisten kimppuun käyvää miestä, seurasin näkymätöntä tyttöä, seurasin Catea, joka alkaa tajuta, mikä hänen elämässään on todella pielessä. Miten pienimmätkin kuvailut ovat vahvaa tarinaa. Sade, tuoksut, varjot, valheet, uhkaukset, menneisyys, ihmisen hajoaminen, taipuminen ja sitten paluu. Uskallan sanoa, että tässä on vuoden paras psykologinen trilleri! Jewelissä on yksi sama asia Ian McEwanin kanssa: Kenelle tahansa meistä voi tapahtua mitä tahansa. Tämä asia ihan huimaa ja olen suuri McEwan -fani! Mikään ei häirinnyt jännitystäni, päinvastoin: Ei yhtään oikolukuvirhettä ja uskon suomentajan myös tulkinneen, kuten edesmenneen ystäväni oli tapana sanoa suomentamisesta: Tunne välittyy tulkinnasta!
Sivuillakin, aina siellä täällä on suosikkivillieläimeni mustalla kuvalla. Saffyre on kadonnut, ehkä eläin etsii häntä. Muistaa kananugetit. Tässä kirjassa ei ole mitään kesyä. Ei siirappia. Tässä on jännitystä siitä mitä Saffyrelle tapahtui kymmenvuotiaana ja kuka oli tekijä. Myös 'incelit' ovat oma lukunsa, kauhistava sellainen. Mutta ainahan maailmassa on ollut heitä, jotka katsovat koko maailman olevan heille velkaa sen, mitä eivät ole saaneet. Ero on vain valtaisa ajatuksista tekoihin...Jewell asuu Lontoossa ja tämä tarina kiinnostanee myös Lontoo -faneja samoin kuin kaikkia heitä, joiden sisällä asuu pieni britti. Vahva suositus kaikille olivatpa he dekkarien lukijoita tai eivät: Tähän tarinaan et pety. Tämän olisin halunnut kertoa nuotiotulilla, mutta Lisa Jewell ehti jo.
Hän muistelee yksityiskohtia postauksesta, jonka hän oli Brynin blogista ensimmäisenä lukenut. Siitä miten Bryn istui lumisena päivänä pubissa tarkkailemassa Chadeja ja Stacyja. Owen pinnistää muistaakseen enemmän.Pubin dickensiläinen julkisivu lumipyryssä, ulkona roikkuvien vanhojen lyhtyjen hohde, ja kuja, johon hevoset oli ennen vanhaan sidottu liekaan. Pubin nimi, joka oli gentrifikaation myötä muutettu mutta joka ennen oli...
The Hunter's Inn.
*****
