tiistai 30. huhtikuuta 2019
Tiedän että muistat häntä tänään...
Tiedän että muistat häntä tänään
kun nautit halpaa cavaa toisen kanssa.
Tiedän että kuulet yöllä mustarastaat
vaikka valvot vieraan unen äärellä.
Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.
Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.
Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.
Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.
Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariiin aamulla kello viisi.
- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen
sunnuntai 28. huhtikuuta 2019
Mitä luetaan Leena Lumissa suvipäivistä ensilumiin?
Varhaista kurkata suven ja loppuvuoden lukemisiin, mutta toisaalta katalogit ovat juuri ilmestyneet. Tässä yhteydessä voin myös kertoa, että koska suvesta 2016 on tapahtunut kaikenlaista, bloggaustahti ei ole kesällä tavanomainen, vaan ilmestyn silloin kun vähiten odotatte eli aion ns. pitää lomaa! Tällainen kirjalistaus on kyllä hyvä tehdä, että samanhenkiset lukijat löytävät juuri itselleen parhaiten sopivaa luettavaa. Mitenkään en voi estää puutarhaa näkymästä blogissani...Kirjalista alempana ei ole kiveen hakattu, sillä siihen tulee varmaan yllättäviä lisäyksiä, kuten on tapahtunut jo yli kymmenen vuotta. Ilmoitan nyt ne, jotka jo tiedän ja lisäilen tänne sitten.
Tammi
Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet
Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Kari Aihinen: Kapen parhaat
Icasos
Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
Minerva
Heinrich Fraenkel&Roger Manvell: Heinrich Himmler SS:n ja Gestapon päällikkö
Peter James: Kuolema vaanii verkossa
Harlan Coben: Veren perintö
Carin Gerhardsen: Musta jää
Irina Holma: Takaisin elämään Uusin tieto masennuksesta ja siitä toipumisesta
Erkki Pulliainen&Lassi Rautiainen: Suomalainen susi
Otava
Heidi Köngäs: Mirjami
Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta
Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
Per Petterson: Miehet minun tilanteessani
Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa
WSOY
Philip Roth: Mieheni oli kommunisti
Suvi Vaarla: Westend
Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista
Elina Hirvonen: Punainen myrsky
Like
Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi
Gummerus
Anna Jansson: Sokea hetki
Camilla Grebe: Horros
Alex Michaelides: Hiljainen potilas
Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen
Atena
Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen
Sitruuna kustannus
Mark Sullivan: Palavan taivaan alla
Santa& Simon Montefireo: Lontoon kuninkaalliset kanit Suuri timanttijahti
Teos
Riikka Pelo: Kaikki elävä
Aula&co
Lucia Berlin: Ilta Paratiisissa
Avain
Leena-Kaisa Laakso: Puutalotarinoita
Docendo
Heidi Kerosuo: Muista, unohda
Ilona Pietiläinen: Olisipa aina joulu
Vain muutamalta enää puuttuvat kannet. Atenalta taisin löytää jotain tosi vahvaa sekä Avaimelta, josta löysin jotain kiehtovaa. Keskityn rauhassa ja saatan antaa aikaani myös omalle vanhalle kirjastolleni. Nytkin on menossa niin herkullinen teos omasta hyllystä, että luen oikein hidastellen.
Mitä itse tähän kaipaan, on yksi vahva elämäkerta, jonka jo taidan aavistaa, yksi tosivahva dekkari, jota en aavista ja sitten tietenkin se kaikkein ihanin kirja ensilumen sataessa eli joulukirja, josta jo näin unta♥
kirjatiedotuksin
Leena Lumi
perjantai 26. huhtikuuta 2019
Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
...maalla kuolema saapuu keskellä päivää ja kutsumatta. Se
sieppaa kalastajia veneistä. Se tarraa lapsia nilkoista kesken uinnin. Talvella
se houkuttelee heidät jyrkkään mäkeen, jonka laskemiseen heidän orastavat
taitonsa eivät riitä, ja kääntää suksenkärjet ristiin. Se väijyy rannassa,
missä on jäällä tuoretta lunta ja luistelijan sirkeät silmtä eivät huomaa, että
järvi on rannasta aavistuksen auki, ja kaaresta tulee hieman laajempi kuin oli
tarkoitus. Kuolema seisoo metsässä jousen ja nuolen kanssa aamun ja illan
hämärässä...
Louise Pennyn trilleri Kuolema kiitospäivänä (Still Life,
Bazar 2019, suomennos Raimo Salminen) vie meidät kauniin romanttiseen quebeckiläiseen
Three Pinesin kylään. Sitähän odotti jotain todella kesyä ja tunsin olevani
mukavuusalueeni ulkopuolella, kun dekkarissa oli hauskaakin. Olen sillä tavalla
tosikko, että jännityksen on oltava jotain Midsomeria vahvempaa, mutta ei kuitenkaan
mitään kiduttamisia, jossa lajissa jotkut dekkaristit aivan kilpailevat
kauheuksista. Eikä tietenkään mitään hauskaa. Nyt kävi silleen, että meikäläinen veti tämän kuin jäätelön
helteellä. Jollain mielettömällä tavalla kanadalainen Louise Penny oli osannut
kohdentaa kaiken juuri kuten pitääkin ja murhaajan arvuuttelua riitti. Hauska
oli erityishauskaa, jota kaikki eivät ehkä arvosta, mutta minulla onkin outo
huumorintaju...Kaikkien rakastama eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal löydetään
metsästä nuolen lävistämänä. Ase itsessään ei ole niinkään outo asia, sillä on
menossa jousimetsästyskausi. Huomiota herättää Janen kulkeminen ilman
koiraansa. Hän otti rakkaan Daisy-lemmikkinsä mukaan aina kävelyille. Ja kuka
kummassa voisi haluta murhata Janen? Yhteisön suuresti ihaileman ja arvostaman
henkilön. Poliisitiimi saapuu Quebeckistä rikoskomisario Armand Gamachen
johdolla. Gamache ei ole yhtään tyytyväinen konstaapeli Yvette Nicholiin, joka
onnistuu ärsyttämään hänet pelkällä läsnäolollaan. Gamache ei ole vaikenevaa
tyyppiä ja niinpä
”Terävä pää ei kuitenkaan riitä”, Gamache Jatkoi.
”Sitä on osattava käyttää, Ja te ette osaa. Te katseletta
mutta ette näe. Te kuulette mutta ette kuuntele.”
”Minä katselen ja kuuntelen tarpeeksi hyvin pystyäkseni
ratkaisemaan jutun.”
”Ehkä. Aika näyttää. Kuten jo sanoin, teitte hyvää työtä ja
teillä on terävä pää. Mutta jotain puuttuu. Varmaan tunnette sen itsekin.
Tunnetteko koskaan olevanne ymmällänne, ikään kuin teille puhuttaisiin jotain
vierasta kieltä, ikään kuin olisi meneillään jotain minkä kaikki muut tajuavat
mutta te ette?”
Tällainen tyyli vain pahenee (lue:paranee) jutun tutkinnan myötä aina
siihen pisteeseen, että Nichol on vaarassa joutua yhtenä aamuna ulos jutusta.
Kuitenkaan Nichol ei ole säälittävä, vaan antaa takaisin ja oikeasti yrittää
kaikkensa. Jäin miettimään, että olisiko hän kuitenkin vähän kuin pihalla kaikesta aika monta kertaa elämässään? Ehkä olen väärässä..., mutta dialogit
ovat herkullisia.
Yhtä odottamatonta kuin on Janen murha, ovat kirjan
yllättävät viisaudet! Ja jälleen on asialla Gamache nyt kera Myrnan:
Hänellä oli kädessään kulunut kappale Albertin kirjaa
Menettämisen tuska.
”Veli Albertin teorian mukaan elämä on menettämistä”, Myrna
sanoi hetken kuluttua. ”Vanhempien, rakkaussuhteiden, työpaikkojen
menettämistä. Sen takia meidän on löydettävä elämälle jokin näitä asioita ja
ihmisiä korkeampi merkitys. Muuten menetämme oman itsemme.”
”...kun muutos tulee ulkoapäin, jotkut voivat joutua
syöksykiereteeseen...Elämä on menettämistä. Mutta kuten kirjassa painotetaan,
se johtaa vapauteen. Jos pystymme hyväksymään, ettei mikään ole pysyvää ja että
muutokset ovat välttämättömiä, jos pystymme sopeutumaan, niin meistä tulee onnellisempia.”
Siis huumoria, suuria viisauksia ja kaiken lisäksi vielä
W.H.Audenia Janen murhatutkinnan yhteydessä! Kylän bistroa pitävä pari arvostaa
kovasti W.H.Audenin koottuja teoksia ja he ovat kirjan erikoisten dialogien
lähde. Kaiken keskiössä lisäksi taidemaalaripariskunta Clara ja Peter Morrow.
Etenkin Claralle Jane oli ollut kuin äiti. Jotain Jane oli kuitenkin salannut
jopa Claralta ja sen ympärille keriytyy murhatutkinnan fokus.
Jos arvelet, että kaipaat erilaista jännitystä, tartu
Kuolemaan kiitospäivänä. Kirja on kaupoissa kesäkuun neljännestä alkaen. Tämä
teos myös aloittaa Louise Pennyn Three Pines –dekkarisarjan, jonka toinen osa
julkaistaan jo syyskuussa nimellä Kylmän kosketus. Sarjan kolmas osa
Kuukausista julmin saadaan keväällä 2020.
Värisevällä äänellä Ruth alkoi lukea ääneen, ja tuuli
tarttui hänen sanoihinsa ja lennätti ne kisailemaan lumihiutaleiden ja rukoussauvan
värikkäiden nauhojen kanssa. Daisy loi häneen ihailevan katseen.
*****
maanantai 22. huhtikuuta 2019
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
Meillä kaikilla on mielipiteemme hänestä. Näimme häntä valtiovierailujen
uutisissa, näimme häntä linnan juhlissa, näimme hänen haastattelujaan
naistenlehdissä, kuulimme juoruja hänen suhteistaan poikiensa vaimoihin, näimme
hänet kaikkialla, Maan Äidin, puolisonsa, silloisen presidenttimme varjossa.
Hän oli kuin haavoitettu linnunpoikanen, vähän hauras ja aristava, mutta
kohosiko hento niska hetkeksi ylemmäs, tuliko silmiin tiukka ilme, kiristyikö
leuan kaari, kun kerta toisensa jälkeen hänen miehensä haki tanssiin, ei häntä,
vaimoaan, vaan punaisessa leningissä hulmuavan naisen, jonka jaloissa
tanssittajan ostamat samettikengät. Miksi edes ihmettelimme hauraan naisen
ottamaa etäisyyttä? Sitä, että hän ei ollut halaileva Alli, vaan pidättyväinen
Sylvi. Sanoivat kylmäkiskoiseksi ja karkottivat kirjallisista tilaisuuksista,
koska kukaan ei silloin uskalla puhua avoimesti. Hyvänen aika sentään, kuka ei
tajua ja mitä ei tajua: Kultainen häkki, kadotettu oma ääni, ikuinen
kuuntelijan rooli, vaikka pää täynnä mielipiteitä ja vain punaiset helmat
hulmahtavat ohi, kun nivelkivuista kärsivä
maan ensimmäinen nainen urheasti kantaa rooliaan – valittamatta.
Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) kertoo Sylvi
Kekkosesta, ihmisestä Urho Kekkosen puolison roolin takana. On aika hänen saada äänensä kuuluviin vailla roolinsa kahleita. Nyt on aika hänen tokaista ’ei mitään häpyä’, nyt on
aika hänen kaivata kotiin Metsäpirttiin ja ennen kaikkea Katerman mökille
Suomusjärvelle, jossa hän kirjoittaa päiväkirjaansa kaikkea sellaista, mitä ei voinut
kenellekään sanoa. Tai ehkä yhdelle. Kirjailija Marja-Liisa Vartio on Sylvin
luottoystävä, jonka kanssa hän peilaa ajatuksiaan kaikesta. Marja-Liisa ei
kahda olla sanomatta vastaan, mutta hän myös tukee ystäväänsä ja antaa
omanlaisiaan neuvoja vaikka siitä, miten miestä tulee käsitellä. Katerman
mökillä Sylvi viihtyy pitkiäkin aikoja yksin Isa koiran kanssa. Ui järven
laheassa vedessä ja antaa veden kannatella ja hyväillä, kun kukaan muu ei enää.
Hän tuntee olevansa kuivuva erämaa, joka ei kelpaa. Miten nivelsairas ja hauras
voisi kelvata niin suurelle ja voimakkaalle kuin hänen miehensä, mutta kerran
kelpasi. Tapahtui ”Creutz-kadun murhenäytelmä” Edla-tädin mukaan hänen
ollessaan matkoilla.
”Minä en pysty sitä tyttöä pitelemään, eikä minulla ole silmiä
selässä”, juorusi Edla-täti äidille puhelimessa, kun oli huomannut Kekkosen
olleen ihan yötä.
Sylvi: ”kaikki
maailmassa tanssi ja soi ja säkenöi ja kimalsi, kun kädet liukuivat hameen
alle, kuivat, kuumat, karheat kädet...”
Sylville Kekkosen valinta presidentiksi ei ollut helppoa
eikä mieluisaa ja kun se toistui ja toistui. Tottuuko kultaiseen häkkiin
koskaan, vai tuleeko niin vaikeaksi olo, että edes kuvanveistäjä Essi Renvall
ei saa tehtyä Sylvistä päätä, mutta hän piirtää Sylvin ja se kuva kaikellaan on
Venhon kirjassa paperikannen alla. Juuri kuvan tavoittamaton katse, kahtaalle
kohdistuva, leuan vahva suhde posken pehmeyteen, se kertoo enemmän Sylvi
Uinosta, joka oli kotipappilassa saanut luvan puhua siinä missä pojatkin. Joku
vaiensi lintusen, mutta olihan hänellä kynä ja mieli, kaikki mitä tohtii
paperille laittaa, mutta julkaista ei voi kuin Urhon asemalle sopivaa ja silti
sanovat kustannetuistakin: Julkaistiin, kun on Kekkosen rouva!
Pettymys ihmisiin Urhon valinnan jälkeen, kun tuli
kaikenmaailman koketeeraajia. Sitten pettymys poikien vaimoihin, Tanelin ja
Matin nirppanokiin. Se otti lujille. Niin lujille, että oli ihan pakko
käyttäytyä hullusti ja änkeä Matin ja Marjan häämatkalle kokkaamaan Katermaan,
vaikka Urhokin yritti vastustella.
Julkinen häpeä, kun lehdet julkaisivat Urhon naisjuttuja,
etenkin sen...
Alakulo, jota Urho ei koskaan huomannut, Isa koiruus senkin
edestä. 'Isa, kuka tämän kirjoitti, ajattelin: alakulo on kaipauksen rampa,
siivetön kaksoissisar, oman osattomuutensa uuvuttama.'
Sitten tuli kuitenkin niitä pahoja päiviä sirpaleita täynnä.
Ei saanut henkeä, happi loppui, oli paettava oman huoneen rauhaan, kunnes
kohtaus oli ohi, kunnes henki kulki.
Sylvi ei ollut kesy. Kaikkea muuta, mutta hän kantoi
taakkaansa vaieten. Joskus lipesi yli ja sen saivat kokea lähimmät ystävät: Marja-Liisa Vartio ja Essi Renvall. Essi etenkin oli vahvasti sitä mieltä, että
kuvan poskista tuli liian pehmeät, koska Sylvi jos kuka osasi sivaltaa, sanoa
ilkeästi. Sylvi Uino oli hengissä!
Ylpeäkin hän oli. ’Kukaan ei rankaisematta loukkaa minua. Se
oli typerää, hävettää muistaa.’
Johanna Venhon kirja on kaunis ja ansaittu kunnianosoitus
Sylvi Kekkoselle. Kirjan lopussa Venho selvittää tietolähteensä, mutta tietysti
osa on aina kirjailijaa: Venho on osannut mennä hyvin Sylvin pään sisälle. Sinne
kivun keskiöön. Miksei myös ilon, sillä olihan iloakin. Tosiaankin, kirjassa on
kaksi kantta: Uskomattoman kaunis paperinen, joka on Satu Konttisen taidonnäyte
sekä sen alla Essi Renvallin piirros ystävästään Sylvistä.
Johanna Venho:
Sylville, Marja-Liisalle ja Essille, kuuluu kiitos
yhteisestä matkasta, unisanoista – ja ymmärryksestä, joka kannatteli. Minun on
jo nyt teitä ikävä.
Katseet syövät voimani, koska ne katseet eivät näe minua, ne
näkevät presidentin vaimon.
Yksinäisyys: Missä sinä olet, kuiskasin, enkä tiedä kenelle
puhuin. ...olin soitin jota kukaan ei soittanut.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Arja/ Kulttuuri kukoistaa Katja Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjojen kuisketta
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Arja/ Kulttuuri kukoistaa Katja Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjojen kuisketta
*****
torstai 18. huhtikuuta 2019
Rauhallista, tunnelmallista, aurinkoista pääsiäistä kaikille!
Rauhallista, tunnelmallista, aurinkoista pääsiäistä kaikille♥
toivottaa
Leena Lumi
kuva Marjaana Rinne-Loikala
keskiviikko 17. huhtikuuta 2019
Pääsiäisen ajan herkkuttelua ja grillikauden avajaiset
Tämän piti ehtiä jo aikaa sitten, mutta oli hukassa hetkiä kiitos runsaiden pihatöiden. Siis täältä resepteistäni voit löytää jotain uutta pääsiäisen ajan pöytään eli Ruokareseptit Leena Lumissa. Lammasta ei löydy, mutta muuta monenlaiseen makuun. Me aiomme avata grillikauden, joten jos olet samalla mielellä, löytyy jotain grilliin tai grillatun oheen. Viimeisessä Kotiliedessä oli valmistettu lammasta ja oli siinä muutenkin paljon kivoja lisukejuttuja yms.
Iki-ihana on Minttulin pääsiäistorttu!
Lumimiehen toiveesta meidän yhden päivän jälkkäri on omenapiirakka vanhanajan vaniljakastikkeella.
Hedelmäisen manchegosalaatin oli hammaslääkärini löytänyt blogistani ja kehui kovasti.
'Pikkulinnun munia', jos on virpojilta jäänyt, on kaunista katsella sekä maistella.
Yksi nopeimmista postauksista ikinä, sillä lähdössä cityyn asioille ja ehkä siellä myös kirkastuu, mitä tulee grilliin. Takuulla jälleen capresea ja painotus tulee brunssille, jolloin voimme tehdä puutarhapäivää ja syödä illalla pääruoan. Harvinainen pääsiäinen, kun emme lähde länsirannikolle ja nuorillakin on nyt muuta. Luemme, katsomme sarjoja, saunomme...nautimme rypäleitä ja valkohomejuustoa.
Herkutellen!
ruokaterveisin
Leena Lumi
Ruokakirjat Leena Lumissa
maanantai 15. huhtikuuta 2019
Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet
Mistä ovat monen makuun sopivat skandidekkarit tehty?
Arvaamattomuudesta, psykologisuudesta, arkisuudesta, siitä mahdollisuudesta,
että tarinan henkilöt voisivat olla ketkä tahansa meistä: Heillä on vauvoja,
jotka itkevät yökausia puhkeavia hampaitaan, heillä on ihania avioliittoja
arjen uupumuksen kuitenkin viedessä haluja, heillä on hankalia teinejä,
ystävättäret kadottavat toisensa itsekään tietämättä syytä, heihin voi iskeä
uskomaton himo kiellettyyn ja pakko antaa periksi, heillä on parisuhteita,
joissa he puhuvat toistensa ohi, heillä on salattuja periaatteita, joista ei
puhuta kenellekään, he syövät pizzaa suoraan laatikosta ja jonain päivinä eivät
tunteihin jaksa tyhjentää kauppakasseistaan muuta kuin pakastimeen menevät
tavarat, heillä on sotkuista ja he ihmettelevät miten he tähän päätyivät.
Heidän nimensä voivat olla Åsa, Henrik, Bodil, Magdalena, Urban, Pär, Alva...He
voivat kuulua paikalliseen metsästysseuraan, joten mitä tavatonta on siinä,
että isä ottaa varhaisteininsä mukaan metsälle. Tyttärensä Alvan, sillä onhan
mukana rikospoliisistakin Petra ja joku muukin nainen. Aamu-usvan avautuessa
metsä on suurenmoinen syysraikkaudessaan, mutta korkealla ylhäällä kiertävät
mustat linnut kuin jotain odottaen...
Ninni Schulmanin trilleri Vastaa jos kuulet (Svarta om du
hör mig, Tammi 2019, suomennos Maija Kauhanen) kantaa monia skandidekkariin
yleisesti liitettäviä teemoja, voisi jopa siteerata Dagens Nyheterin sanoin "Mainio arkidekkari, jos ilmaus sallitaan: paljon ihmiskuvausta, eikä Ninni
Schulman anna jännityksen herpaantua hetkeksikään.” Timantisti sanottu, sillä
itse upposin täysin kirjassa muutamaan kiihkeään ihmissuhdekuvioon, vaikka
takana oli järkyttävä kuolemantapaus hirvimetsällä. Seurasin hirviporukan
uusinta jäsentä ja hänen touhujaan liikaa. Yllättäen olin tilassa, jossa
tajusin liikkeellä olevan todella tiukan murhaajan eikä kukaan heistä voinut
aavistaakaan kuka, yhtä vähän kuin kukaan tajusi, miten paljon Bodil pelkäsi
monia asioita. Bodililla oli syynsä eikä kolmetoistavuotiaan Alvan katoaminen
hirvimetsällä mitenkään parantanut hänen oloaan.
Paikallislehden toimittaja Magdalena ei kadu Hagforsiin
muuttoaan vaikka hän on kuullut äitiyslomansa aikana työpaikkansa
saattavan olla vaarassa. Vauvavalvomisesta huolimatta, hän päättää yrittää tehdä
tekstiä äityslomankin aikana sillä hinnalla, että Petter alkaa jo epäillä
heidän suhdettaan.
”Rakas, minä en jaksa”, Magdalena sanoi.
Käsi katosi. Huoneeseen tuli niin hiljaista, että kuului
vain Livin hengitys pinnasängyssä.
”Ethän sinä nykyään enää koskaan”, Petter sanoi. ”Et ole
koskaan sillä tuulella.”
Älä nyt suutu, älä korota ääntä, älä ala itkeä.
”Ole kiltti, rakas. Minä kanniskelen vauvaa ympäri
vuorokauden, tunnen itseni koko ajan hikiseksi ja ällöttäväksi. Nils tarvitsee
apua läksyissä ja pitää laittaa ruokaa ja siivota ja...”
Hyvin moni Magdalenan ympärillä voi nyt huonosti parisuhteessaan
ja näillä keinoin Schulman onnistuu tuudittamaan lukijan auvoiseen
arvaamattomuuden tilaan. Valpastuin vasta kun todellinen tekijä ryhtyi toimiin
suojellakseen itselleen tärkeää salaisuutta, jonka eteen hän oli valmis
tekemään ihan mitä tahansa. Siis: Ihan mitä tahansa!
Soppaa maustaa lisäksi suden salakaato, josta hirviporukan
jäsenet kyräilevät toisiaan. Kukaan ei enää luota kehenkään. Ovet pidetään
suljettuina, sillä sen takana voi olla kuka tahansa ihmispeto. Tällaiseen ei
idyllisessä Hagforsissa olla totuttu ja paineet poliisia kohtaan kasvavat
samalla kun
Magdalena katsoi yhä pistoolia...sen perää, joka välkähti,
kun...Säihkettä. Timantteja. Tähtiä. Kuin maailmankaikkeuden kaikki tähdet. Niin
kaunista. Niin äärettömän ihmeellistä.
Tämän on lisäkseni lukenut ainakin Hemulin kirjahylly
*****
Dekkarit Leena Lumissa
torstai 11. huhtikuuta 2019
Huhtikuu on kuin petollinen rakastaja, se tulee mairein huulin, hunajaisin...
Huhtikuu on kuin petollinen rakastaja. Se tulee mairein huulin, hunajaisin valoin ja lupauksin. Se lämmittää sinua, lupaa taivaalta kuut ja tähdet ja uinnit pitkin kuunsiltaa. Jääurkujen soittaessa olisimme jo lipumassa avioliiton satamaan...(LL)
Juot maljan tarjotun, maistat meren ja suolan kyynelten. Aavistat vaaraa. Hunaja tikuttuu jääpuikoiksi, valat kohmettuvat, sydämesi jäätyy: Missä on pedonsilmäinen armaani? Etkö kuule, etkö kuule? Jääurkujen soittaessa hän jo kiiruhtaa toiseen satamaan. Uusiin puutarhoihin.(LL)
Huhtikuu kuukausista julmin, kuukausista hellin! (LL)
Värisyttävä huhtikuinen ilta, joka teki katot kirkkaiksi ja pihat pimeiksi. Siinä oli jotakin niin kuin jonkun jätkän karkeassa lähetelemisessä myöhäisellä kadulla, - hirveää vaaraa, säikähdystä, uhmaa ja....ja...viettiä. Sellaista, että kuitenkin jollakin tavoin teki mieli lähteä, mennä minne vain, niin häpeällistä ja katalaa kuin se olikin.
- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
maanantai 8. huhtikuuta 2019
Ray Connolly: John Lennon Legendan elämä 1940-1980
Häntä rakastivat miljoonat ihmiset tai kollektiivisesti
palvoivat. He eivät edes tienneet millainen hän oikeasti oli, mutta monille
riitti hänen kameleomanttinen luonteensa ja sen aurinkoiset hetket sekä
tuotokset. Hän oli sosiaalinen ja eristäytyvä, hän ei perustanut rahasta ja
jakeli sitä auliisti ystäville ja todellisessa pulassa oleville kyeten silti
jättämään oman isänsä asunnottomaksi kiitos katkeran lapsuuden. Hänen isänsä
häipyi ja äiti oli kykenemätön huolehtimaan hänestä taaperoiässä, joten hän asui
jopa lastenkodissa. Myöhemmin hän osti kiinteistöjä ja kartanoita ympäriinsä,
eikä oikein viihtynyt missään paitsi New Yorkissa. Hän vaati vaimoltaan täyttä
uskollisuutta ja lupasi itse samaa, mutta oli petollinen laskemattomia kertoja.
Hän oli altis vaikuttamiselle sekä hyvässä että pahassa. Hän oli älykkkö, mutta
halusi olla sitä paljon enemmän eli katkennut opiskelu oli hänelle yksi katkeruuden
lisäpisara. Hän saattoi olla hyvin julma. Hän saattoi olla hyvin hauska. Hän
oli pomottaja. Hän oli hyväuskoinen aina naiiviuteen asti. Hän oli
pakkomielteinen. Hän uskoi korttien kertomaan ja toimi sen mukaan. Hän oli
lahjakas sanoittaja ja vielä lahjakkaampi sanomaan. Hän ei aina ajetellut ennen
kuin sanoi ja siitä aiheutui ikävyyksiä ja myös se pahin kaikista. Hän koki
alemmuutta milloin ulkonäöstä, milloin toisten paremmista sanoituksista. Hän
halusi samaa kuin ne, joita hän kadehti. Hän oli mustasukkainen. Joskus hän oli
todella jalomielinen. Hän käytti huumeita. Hän ei ollut kummoinenkaan isä, mutta hän teki
maailmalle musiikkia, jota maailma halusi. Hänen nimensä oli John Lennon.
Ray Connollyn
elämäkerta John Lennon Legendan elämä 1940-1980 (Being John Lennon – A Restless
Life, Minerva 2019, suomennos Jere Saarainen) kertoo maailmankuulun brittiläisen,
nelijäsenisen Beatles –yhtyeen sanoittajasta, laulajasta, soittajasta ja
perustajasta John Lennonista. Bändi oli nelijäseninen ja siitä voit lukea
käytännössä kaiken Steve Turnerin kirjasta Koko Beatles -tuotanto. Connollyn
kirja keskittyy Johniin ja millaiseen Johniin, sillä niin paljon uutta sain lukea.
Järisyttävän hienoa oli sekin, että Johnin vertainen, mutta täysin erilainen
luonne yhtyeessä oli Paul McCartney, josta väistämätä on kirjassa paljon. Minusta se ei ole väärä peili Johnille,
vaan juuri se, missä hänen kuvansa terävöityyy niin hyvässä kuin pahassa.
Tietenkin kirjassa on Ringosta ja Georgesta, mutta kunnianhimoisen ja
kateellisenkin Johnin maailmassa Paul oli hänen kirittäjänsä. Usein kilpailu
tarjoaa parhaan tuloksen, jos siihen liittyy vielä loistava yhteistyö ja näin
oli laita Johnin ja Paulin. John osasi arvostaa taitavaa Paulia ja kätkeä
kateutensa ja Paul taas arvosti Johnin sanoituksia sekä laulua ja oli
pitkäpinnainen, mutta myös pomo, näyttämättä päällepäsmäriltä. Johnin ja Paulin
yhteistyötä voi verrata Paul Simonin ja Art Carefunkelin vastaavaan, mutta
sillä suurella erolla, että vaikka Beatles aikanaan hajosi, Paulin ja Johnin
yhteys oli aina olemassa. Jopa niin pitkälle, että John oli velmuillut
julkisuudessa heidän olevan kuin vähän nyt erossa olevat kihlautuneet...He
todella ihailivat toisiaan ja John ei kuitenkaan ollut Paul Simon. Olen tätä
ennen lukenut Ray Connollyltä ainakin Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977,
joka sai minut kyynelehtimään hänen managerinsa tähden, joka suorastaan tappoi
Elviksen julmalla keikkatahdilla. Teos
John Lennonista ei itkettänyt vaan enemmänkin toi esille, mitä en vain ollut
tietänyt älykönnäköisestä Johnista aikaisemmin. Tosin hän näytti aivan eriltä,
kun ensimmäisissä kotihipoissa Beatlesin tahtiin tanssimme Hän oli silloin
kiinteä osa ryhmästä eikä mitään irtiottoja ollut tapahtunut. Tapahtui vain
kukkaiskesiä, vallankumouksia, mielenosoituksia ja vapaata rakkautta.
Kuvassa yhdeksänvuotias John Lennon musikaalisen, mutta
levottoman Julia -äitinsä kanssa vuonna 1949.
Kuvassa täti Mary ”Mimi” Smith kauniin kotinsa olehuoneessa
Mendipsin olohuoneessa vuonna 1965. Mimistä tuli Johnin tuki ja turva. John
muutti asumaan vaativan, mutta myös jollakin tavalla hauskan tätinsä luokse,
jossa sekä huolehdittiin koulunkäynnistä, kavereista eli millaisia he olivat ja
käytöksestä. Täti oli yhtä suorapuheinen kuin sisarenpoikansa, joten liekkö
geeniperimää Sanavalmius Mimiltä, musikaalisuus omilta biologisilta
vanhemmilta. ”Kadonnut” Freddie –isä oli paitsi hurmuri ja perheensä hylännyt,
myös musikaalinen.
Kuvassa otsatukkapojat ovat juuri saaneet kuningatar
Elizabethilta Brittiläisen imperiumin ritarikunnan kunniamerkit (MBE lokakuussa
1965. John antoi oman merkkinsä Mimi –tädille, joka piti sitä
takanreunuksellaan, mutta Johnin kunniamerkin tarinan jatko on kerrottu
kirjassa..., jossa on kerrottu niin paljon henkilökohtaista, että pakko sanoa
Ray Connollyn osaavan pitää lukijansa otteessaan. Teos on tuhti 555 sivuinen
kuvaus juttuni alun miehestä ja tylsää hetkeä ei ollut. Johnin kanssa ei voinut
olla tylsää. Ja hänelle sekä koko bändille oli eduksi saada managerikseen
huoliteltu Brian Epstein, joka oli aikaisemmin johtanut yhtä perheensä
omistamaa levymyymälää. Kirjassa on paljon tragedioita, joihin yhteen liittyy juuri
Brian. Voisi miltei sanoa että silta Brianin tragediasta Johnin kuolemaan oli
miinoitettu sekä kultaharkoilla että järkyttävillä tapahtumilla. Tapaus Mal
Evans ei läpäissyt kenenkään oikeustajua ja monta, monta muuta, kun taas Mimi -tädin yllätys jättää hymyn huulille.
Johnilla oli tapana sanoa, että ’ennen Elvistä ei ollut
mitään’, mutta myöhemmin ja Elviksen myös tavattuaan, hänelle tuntui Bob Dylan
olevan enemmän idoli. Dylanin sanoitukset tekivät Johniin valtavan vaikutuksen ja kun
hän oli jo jättänyt ensimmäisen vaimonsa Cynthian ja poikansa Julianin muutettuaan
Yhdysvaltoihin, älyllisyyden korostamisesta tuli hänelle ihan päähänpinttymä.
Häneen tarrannut Yoko Ono suorastaan vaati älyllisyyttä riippumatta siitä, että
hänestä maailma tuskin tietäisi mitään ilman Johnia, joka antoi varansa
vapaasti itsetuntoisen Yokon käytettäviksi.
Mahtoivatko pojat itsekään tietää, että Beatles soitti
viimeisen ”live-keikkansa” 30. tammikuuta 1969 yrityksensä pääkonttorin katolla
Savile Row’lla. Esitys kuvattiin Let It Be –dokumenttielokuvaan. Kuva on
harvinainen tietysti tuon ’viimeisen’ takia, mutta myös siksi, että Yoko Ono
suostuu istumaan syrjässä. Normaalisti hän roikkui kiinni Johnissa ja vaati
levyille myös raitoja hänen laulustaan, jota kuvataan kimeäksi kiljumiseksi.
Fanit olivat raivoissaan, kun koko ostettu levy ei ollutkaan Beatlesia, mutta
kuten sanottu, John oli vaikutuksille altis. Ja mitä tulee suurimpaan
rakkaustarinaan ikinä, josta Yoko muisti aina kertoa lehtimiehille, lukekaa kirjasta
miten sen laita oli...John myös viihtyi helposti itseään vanhempien naisten
seurassa, kuten Yokokin oli, sillä olihan hän varttunut viiden vahvan Stanleyn siskoksen
kasvattamana, joskin Mimi oli hänen lähihuoltajansa. Lopulta John alkaa kutsua Yokoa "äidiksi"!
Julma ero Cynthiasta kuvataan varsin tarkasti. Nyt John todella
välitti rahasta, Yoko halusi tulla kuuluisaksi hinnalla millä hyvänsä. Tämän
kirjan kirjoittaja, Ray Connolly, tunsi
koko porukan ja hänkin kauhisteli miten John yritti jättää Cynthian ja Julianin
miltei puille paljaille.
Nyt ei melkein voi tuntea enää Johnia samaksi, joka soitti
Beatlesissa puku päällä, kuten manageri oli opettanut. Kuvassa John Kanadassa
1969. Johnin elämään olivat kuuluneet huumeet, kuten amfetamiini, kannabis ja
LSD, mutta Yoko kehui heroiinia ja siihen koukkuun Johnkin sitten tarttui.
Seurauksia oli monenlaisia ja voimme vain pohtia olisiko John kuollut
joulukuussa 1980 uskonnollisen miehen surmaamana jos ei olisi verrannut itseään
Jeesukseen tai sanoittanut Imaginea kuten oli sen tehnyt. Luultavasti olisi,
sillä tekijällä oli tiedossa jo varauhri ellei hän tavoita Johnia.
Kuvassa John Lennon (1940-1980) viimeisissä studiokuvissa
kuukautta ennen kuolemaansa 8.12.1980. Kirjassa on lopussa kaikki John Lennonin
parhaat äänitteet sekä Mitä Johnin elämän keskeisille ihmisille on tapahtunut
hänen kuolemansa jälkeen?
Kirjassa on paljon kiinnostavaa kulissien takaista, kuten
vaikka Elton Johnin kiertue Yhdysvaltoihin. Kun John ja Elton tapaavat ja John
on tekemässä uutta levyä, Elton kysyy, voisiko hänkin laulaa levylle jotakin.
Lopulta hän soitti urkuja ja lauloi stemmoja kappaleessa ”Whatever
Gets You thru the Night”. Johnin mielestä se oli albumin heikoin raita, mutta Elton tunsi siinä vaiheessa
Yhdysvaltain levymerkkinat häntä paremmin ja vakuutti, että siitä tulisi
listaykkönen. John ei uskonut kollegaansa ja lupasi esiintyä Eltonin kanssa,
mikäli niin taphtuisi. Britanniassa single ei menestynyt lainkaan, mutta Yhdysvalloissa
siitä tuli vuonna 1971 ilmestyneen ”Imaginen” jälkeen hänen ensimmäinen
miljoonarajan ylittänyt äänitteensä Yhdysvalloissa.
Haluan lopettaa tämän kirjan siihen tunteeseen, jota me
varhaisteinit aikanaan koimme. Se oli uutta, erilaista, romanttista, joskus
rajuakin, mutta aika kilttiä kuitenkin. Ray Connollyn teos tarjoaa monelle ikimuistoisen
aikamatkan, jossa saa sekä hämmästyä että muistella. Kirja on Johnista, mutta
John oli Beatles, kuten jokainen heistä neljästä!
Kiitospäivänä 1974 Elton John sitten pyysi Johnin
varhempaan vetoon viitaten tulemaan kanssaan lavalle laulamaan ”Whatever Gets
You thru the Night” ja:
Yritimme keksiä , mihin biisiin voisimme lopettaa, että
pääsisin täältä pois sairastamaan”, John vitsaili, ”ja ajattelimme vetää
biisin, jonka on tehnyt sittemmin minusta vieraantunut entinen kihlattuni Paul – Se
on vanha Beatlesin kappale, ja osaamme sen hädin tuskin.” Eltonin soolokitaristi kiusoittelee yleisöä
soittamalla kappaleen ”I Feel Fine” intron, ja sitten John alkoi laulaa Eltonin
kanssa kappaletta ”I Saw Her Standing There.”
*****