Heikki Mäkinen: Sarjamurhaajan tunnustus

Sinä yönä äiti ei tullut lainkaan  ”töistä” kotiin, mutta isällä oli silti rahaa ja viinaa. Siskoni sanoi kuulleensa isän käyneen yöllä ulkona ja tulleen muutaman tunnin päästä takaisin aivan juovuksissa. Onneksi isä oli kuitenkin sammunut sohvalle, eikä ollut mennyt siskoni huoneeseen...

Heikki Mäkisen Sarjamurhaajan tunnustus (A+ Kirjat 2020) tuli minulle juuri kun olin valmistautunut keräämään voimia syyskirjasadon uutuuksiin.  Ajattelin ja ilmoitin myös kirjailijalle, että lopetan kymmenen sivun jälkeen kuten tapani on ellei kiinnosta. Kirjan on vietävä heti, kuten vaikka Ben Kallandin Vien sinut kotiin, jossa on yhtä unohtumaton alku kuin vaikka Ian McEwanin Ikuisessa rakkaudessa. Kauhistus: Kirjan ensimmäiset sivut olivat kuin Malediivien matkojen mainosmaalailua. Keskiössä itsetietoinen herra odottamassa luokseen naista, jonka on tavannut kerran aikaisemmin. Minulle Marcus Wallius oli kirjassa se liian haalea kylpy, jota en kaivannut trilleriini. Niin...paitsi jos hän olisi ollut murhaaja. Onneksi se oli vain ensimmäinen lyhyt luku Tapaaminen, joka päättyi hyvin nopeasti, sillä Cheryl Berggson saa määräyksen saapua nopeasti työpaikalleen, jossa vanha sarjamurhaajatapaus on syystä avattu uudestaan. Murhahan ei vanhene koskaan! Nyt on pidätetty Amos Harris, entinen sotilaspoliisi, joka sopii täydellisesti aikaisemmin tehtyyn profiiliin paitsi, että hän on musta.

Samoihin aikoihin vanhemmat pojat alkoivat kiinnnostua siskostani. Hänestä olikin kasvanut oikea kaunotar. Niinpä jouduin aika usein hätistelemään innoikkaimpia poikia pois hänen kimpustaan. Joskus jouduin hänen takiaan jopa tappeluun, mutta olin kyllä oppinut pitämään puoliani melko hyvin.

Kerron nyt, miten onnekas olin jatkaessani Mäkisen kirjan lukemista, sillä sain paitsi jännitystä myös kaiken kattavan finaalin, joka käsittelee minua koko ikäni kiinnostanutta aihetta. Kartan kuin ruttoa nyt paljastusta eli sitaatit on valittu hyvin huolella ja juonen peitän varsin täydellisesti. Heikki Mäkinen kirjoittaa erittäin sujuvasti ja mikä parasta, hän yllätti tällaisen paatuneen dekkarien lukijankin. Tosin nyt olen true crime –fani, kiitos Michelle McNamaran Katoan yön pimeyteen sekä Hallie Rubenholdin Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit. Long Islandin murhat tapahtuivat 2003-2013. Minusta tätä teosta voi lukea true crime –kirjana, kunhan unohtaa sen, että New Yorkin murhaetsivä muka kyselisi puhelimessa neuvoja mieheltä, jonka on tavannut kahdesti! Cheryl Berggson on ammattilainen kaikellaan ja sen lisäksi hänellä on vahva intuitio.

Pidätetyn nimeksi tulee kaiken jälkeen Amos Harris ja hän vaikenee kaiken aikaa myös uuvutuskuulusteluissa. Hän ei sano sanaakaan. Hän ei edes nosta katsettaan, kunnes Cheryl kuulustelee häntä yksin sanoen olevansa melko varma hänen syyttömyydestään. Cheryl varoittaa kuitenkin, että syyttäjät saavat hänelle helposti elinkautisen. Jopa kuolemanrangaistus voidaan palauttaa niiden tapausten osalta, jotka ovat tapahtuneet ennen kuolemanrangistuksen kieltämistä. Tällöin Amos nostaa katseensa ja tekee sen tästä lähin Cherylin kohdalla silti sanomatta sanaakaan.

Minun äitini kuoli aika pian sen jälkeen, kun olin täyttänyt 13 vuotta. Virallisesti äiti merkittiin rekistereihin vain kadonneeksi, sillä hänen ruumistaan ei koskaan edes löydetty. Tosin eipä sitä kyllä etsittykään, ainakaan toden teolla.

Lukijan kannattaa muistaa, että tuolloin ei ollut vielä DNA -käytäntöä, mutta se tuli kirjan tekojen aikaan. Harris oli menestynyt erittäin kiitettävästi Vietnamin sodassa ja hän tajusi hyvin äkkiä, että kouluttamattomana hänelle paras työpaikka olisi armeijassa. Sinne hän jäikin aina siihen asti, kunnes kuuli kaikilta viranomaisilta otettavan DNA -näytteen rekistereihin vertailuja varten. Amos tajusi lähteä. Harrisin suositukset ovat niin hyvät, että hän saa pian toisen työpaikan. Amosin ollessa Vietnamissa hänen rakas siskonsa joutuu valtatieaaveen uhriksi juuri ennen kahdeksantoistavuotissyntymäpäiväänsä. Nyt Harris menetti hänet ainoan, jota oli koskaan pyyteettömästi rakastanut. Hän oli pikkupojasta ottanut isältään nyrkistä mieluummin kuin antanut tämän koskea siskoonsa. Amosilla oli toinenkin rakas, mutta sen tutkijatkin saivat tietää vasta paljon myöhemmin.

Tutkintavankeuden aikana Harris löytää vanhan Remingtonin ja kirjoituspaperia. Hänellä on päivässä tunti aikaa kirjoittaa sanoja, joita hän ei halunnut ääneen sanoa. Syntyy pitkä kirje...Hieno veto kirjailijalta tuoda Harrisin ääni esiin kirjeinä. 

Kirjailija Heikki Mäkiseltä on tätä ennen ilmestynyt Pahan atolli. Sarjamurhaajan tunnustuksessa hän lopussa selvittää kiinnostustaan pahuuteen eli sama kiinnostus minulla. Hän mainitsee myös aihetta käsitteleviä kirjoja ja kuvailee psykopaatin piirteitä. Monethan meistä myös taitavat tietää psykopaattien olevan yleisiä menestyneimpien talousrikollisten joukossa. He eivät ole tyhmiä, mutta kyvyttömiä myötätuntoon. Tässäkin tarinassa empatian puute loistaa poissaolollaan vai loistaako?

Lopuksi haluan tässä vielä kerran pyytää Tinalta anteeksi, koska hänen kärsimystään en pysty mitenkään lieventämään. Olen kuitenkin varma, että hän lopulta voi ymmärtää tämän viimeisenkin ratkaisuni.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Länsirannikolla: äidin puutarhassa, villasukkia suvessa, perheaterioita ja siskoilua

Länsirannikon reissun satoa aloin purkamaan viemällä ensin tämän tekstin äidin puutarhakuvaan facebookin Piha ja puutarha -ryhmään. Siellä selvisi, että tuo iso komea kukka, joita edessä on kaksi ja joka ei vielä kuki on komeamaksaruoho. Sillä on toinenkin nimi ja se on rakkauden yrtti, kukan nimi on ruotsiksi kärleks ört! Tässä kuva viime vuodelta ja sitten tämän päivän teksti tähän kuvaan:

Puutarhailu kulkenee paljon geeneissä. Isoäitini Hilma oli puutarhaihminen, äitini, 92 vee, on edelleen innokas puutarhailija, minä olen aloittanut oikeasti 11-vuotiaana, mutta se oli sen aikaista kasvimaan pitoa, vähän hajuhernettä ja sellaista somisteena juureksille, mutta jo 34 vuotta olen saanut luoda omaa puutarhaamme hillittömällä innolla ja nyt myös siskoni on vähitellen innostunut. Kaiken huipuksi tyttäremme osti rakkaansa kanssa 100 -vuotiaan vaaleanpunaisen puutalon ja minä tongin siellä kuin puutarha-arkeologi, sillä joku talon omistaneista on ollut innokas ja taitava puutarhaihminen. Meri luo nyt mieleistään, mutta halunnee säästää myös jotain alkuperäisestä. Häntä kiinnostaa japanilainen puutarha. Minä olen toistaiseksi saanut viedä sinne vain esikoita, kieloja ja ristinummiruusun, tosin krookustakin taisi lähteä mukaan ja valkoista scillaa. Nyt vientiään odottavat mummon ruukkuihin puutarhastaan siirtämät lyhtykoisot, joissa on jo valkoiset lyhdyt, mutta väri muuttuu oranssiksi ja on sitä vielä lumillakin! Minulla on siitä todistekuva, mutta jätän kai nyt lumen pois vielä, ja tarjoilen tämän viikonloppuna äitini puutarhasta ottamani kuvan. Värikimara jatkuu myöhäiseen syksyyn äidin länsirannikon pikkupuutarhassa, sillä halusimme jättää välttämättä sinnekin vielä lyhtykoisoa (äiti olisi taas vaihtanut kaiken!) ja nuo kuvan leimukukat ovat äitini äidiltä eli isoäidiltäni. En ikinä muista mikä on tuon kukan nimi, jota on tuossa näkyvissä, mutta ei kuki vielä, se on kukkiessaan vispipuuron värinen ja kukkii pakkasiin asti...Niitä on tuossa näkyvissä 1-2 ja sitten on sivummalla yksi, ei näy kuvassa. Varmaan joku tietänee...? Siis tässä kuva entisen ison puutarhan pitäjän pienemmästä puutarhasta, jota katsoessani mieleeni tulee auttamatta, että äidilläni on ns. puutarhasilmää. Ja mikään ei jää ikuisesti paikalleen, vaan äidillä trendit vaihtuvat sen mukaan, mitä hän sattuu keksimään. Miettikääpä olisiko ahkeralla puutarhailulla osuutta äidin virkeytteen!Pidämmekö me vielä puutarhaa kun olemme yli ysikymppisiä!

Kävin treffaamassa vanhaa lapsuudenystävääni Tuula-Marjaa ja vein mukanani muutaman kirjan, koska Tuula-Marja lukee vähintäin yhtä paljon kuin minä. Siinä kahviteltiin ja vaihdettiin kuulumisia. Kivaa! Sain sitten valita hänen kutomistaan villasukista mieluisimmat ja ehkä nämä ovat ihanimmat koskaan♥ En ole kovin palelevaista sorttia, mutta villasukat ovat osa kotoilua. Aina tulee se ilta suviterassillakin, kun tekee mieli kääriä huopa ympärille ja laittaa villasukat jalkaan. Minä tosin en raaski näitä käyttää ennen joulua!

Tuula-Marjalta lähdimmekin nauttimaan herkullisesta siika-ateriasta poikani Jaakon luokse. Tarjolla oli paistettua merisiikaa, tartarkastiketta, uusia perunoita ja melonisalaattia. Juu, myönnän, että söin tämän koko timjamilla koristellun annoksen, sillä niin hyvää se oli, että sanotuksi ei saa. Makutuntuma oli siis timjami, jota oli myös kastikkeessa. Sain uuden yrttiherkun! Sunnuntaina Jaakko puolestaan tuli mummolaan ja sisko myös, jossa me Lumimiehen kanssa tarjosimme perinteisesti uunilohta ja uusia perunoita.Talvella valmistamme sunnuntaille tämän maailman parhaan lohilaatikon. Oli muuten vaihteeksi kiinnostavaa syödä paistettua siikaa, sillä meillä siika nautitaan yleensä graavina, mutta kyllä merisiika on kalojen kunkku.

Lauantaina piipahdimme mm. Reposaaressa, joka on ihan suosikkisaareni. Viimeksi kuvasin saaren taloja lounaan jälkeen ja sainkin aika ihania kuvia, mutta nälkä saareen kasvaa kerta kerralta...Leena-Kaisa Laakson Puutalotarinoita muuten alkaa Reposaaresta, sillä en ole ainoa, josta tuntuu, että 'siellä se koti on.'

Kohotimme tyrnidrinkit merelle ja Reposaarelle! Luonnollisesti nautimme Merimestan kalapöydästä ja enpä tiedä kuinka monta kymmentä kertaa näin olemme jo tehneet. Paikka on äidillekin kovasti mieleen, joten menemme sinne jo kuin kantapaikkaan ja oma pöytä aina odottaa...

Kukaan muu kuin siskosi ei voi tietää niin hyvin, mistä tulet, mistä juurista ponnistat. Kukaan muu ei voi jakaa kanssasi lapsuusmuistoja perhepiiristä. Kukaan muu ei voi sanoa minulle: 'Leena, katselin miten vedit kajalit ennen postilaatikolle menoakin!' ja kukaan muu ei muista tarinaa jouluhiirestä, joka livahti...Vesissä silmin saamme nauraa, miten meidän piti istua ukkosella mökillä autossa kumisaappaat jalassa tuntikausia...Siskokset ottavat myös yhteen, he riitelevät ja sopivat. Aikaa myöten he tajuavat, että elämä on ajan katoava virta, jossa vain he voivat jakaa keskenään tiettyjä muistoja. Hetkistä kannattaa pitää kiinni, sillä ei tule toista siskoa, ei toista 'meitä'. Kaikki on tässä ja nyt.

Länsirannikkoterveisin

Leena Lumi 

Camilla Grebe: Varjokuvat

Tätä tarinaa kirjoittaa muistiin varjojen mies. Hän kirjoittaa varjot näkyviksi, antaa niille nimet, elämän ja joskus myös kuoleman. Ensin oli nainen, Elsie Svenns, joka tuli Saksasta pakoon Hitlerin kirja-ja ihmisrovioita. Hänestä tulee poliisisisar ja tarinan ensimmäinen sankaritar. Harvinainen ammatti 1944 naiselle ja sitä jatkavat eri vuosikymmeninä toiset naiset, jotka puskevat kuin läpi harmaan kallion voidakseen saada tehdä heille tärkeää työtä. Ylin poliisijohto voi olla hyvinkin karsastava naiselle poliisina ja tehdä hänen elämänsä hankalaksi. Silti varjoihin siirtynyttä seuraa uusi urhea nainen ja jossain pieni poika, jonka side naisiin on samaa verta, mutta elämä ahdistaa. Niinpä hän tarttuu toisella kädellä isoäitinsä Elsie Svenssin käteen, hakee kuin voimaa hänen hymystään ja alkaa kertoa...

Camilla Greben Varjokuvat (Skuggjägaren, Gummerus 2020, suomennos Sari Kumpulainen) on yhtä hyvin historiaa haviseva trilleri kuin historiallinen jännitysromaani, sillä runsas teos kattaa laajasti naispoliisityön menneestä nykypäiviin aikakausien rikoksiin punottuna. Grebe kuljettaa mukana meillekin tuttuja henkilöitä ja heidän yksityiselämäänsä, sillä koskaan ei voi tietää, kuka on suraava uhri ja kuka on rikollinen, joka murhaa pienten lasten yksinhuoltajaäitejä. Kauhistava rikollinen, jonka kaari on pitkä, sillä ilmassa on vahva epäilys samasta tekijästä huolimatta laskutoimituksesta, jonka mukaan sama tekijä olisi todellakin jo hyvin, hyvin iäkäs. Hanne Lagerlind-Schön profiloi ja tekijä saa olla varuillaan, sillä Hannen intuitio on pettämätön ja kuuluisa.

Hanne nauttii elämästään Owen kanssa, mutta kaiken muun ajan hän pohtii Hornan murhaajaksi nimettyä miestä, joka on kyennyt pakoilemaan poliisia kaikki nämä vuosikymmenet. Nyt kun kollega on kadoksissa, Hannen intuitio alkaa väreillä...

Alkaa hirvittää, sillä ensin Kun jää pettää alta, sitten Lemmikki ja Horros, ne toivat henkilöhahmot liki ja heihin suorastaan kiintyi. Oma suosikkini on tietenkin...

Jossain toisessa elämässä rikosylikonstaapeli Linda Boman ja Hanne voisivat olla parhaat ystävät. He voisivat olla perheystäviä, mutta Owen tuntien siitä ei tulisi mitään...

Ajatus katkeaa siihen, koska Owe ei takuulla pitäisi Lindasta. Niin hienosteleva ja ikävä piirre kuin se onkin, hän suostuu seurustelemaan vain älykkäiden ihmisten kanssa. Lindassa on valtavasti hyviä puolia, mutta älykköä hänestä ei saa tekemälläkään, mutta heillä kahdella on hauskaa yhdessä ne hetket, kun kauheat teot ovat poissa mielestä. Samaan aikaan kun lehdistö mässäilee Hornan murhaajan paluulla katoaa murhaajajahdissa Britt-Marie, joka kantaa biologisen äitinsä Elsien kihlasormusta. Britt-Marie on kärsinyt koko työuransa Komisario Sven Faberbergin naisia näyttävästi halveeraavasta asenteesta, mutta nyt ajat ovat toiset ja sille ei edes kärttyinen, iäkäs Faberberg voi mitään. Sattuneesta syystä tässä kirjassa kiinnosti minua kovasti asennemuutos, joka ensin jyrkkeni 1969 ja sitten hyväksyi naiset tasavertaisina miesten rinnalla poliisityöhön.  Niin se meni.

Camilla Grebe on tehnyt hienoa työtä ja luettuani kirjasta hänen lopetussanansa, tajusin, miksi trilleri oli jotenkin erilainen. Grebe oli päättänyt jättää pois tietoa poliisin organisaatiosta ja työskentelytavoista.

Kiinnostavaa, sillä miten monasti olen sanonut, että ’ehkä kaikkia lukijoita ei kiinnosta jos päällimmäisenä on poliisin operatiivinen toiminta.’ Näin etenkin tässä kirjassa tilaa jää enemmän uhreille. Mistä he versoivat ja miksi heidät valittiin, sillä eihän nyt naiseus ja yksinhuoltajuus voineet olla ainoat syyt uhriutumiselle. Tarina on polveileva, kunnes juonne henkilöstä toiseen alkaa hohtaa. Aluksi se on vain hiillos, lopulta roihu, mutta uskokaa tai älkää, minäkin veikkasin väärin! Kirjan psykologinen intensiteetti vei minua lujaa, törmäsin myös naisrikosylikonstaapeliin, joka oli naiselle peto. Ja kun aloin hahmottaa Hannen mieltä...

*****

Tästä ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Kirja hyllyssä   Lukutuulia  Jokken kirjanurkka   ja  Kirjarouvan elämää

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Lomalle, somevapaalle, live-elämään, heinäkuun iltoihin....Luvialle, Lohjalle, Yyteriin, Reposaareen...

Jään nauttimaan suvesta sen kaikilla aromeilla. Varmaan parissa pätkässä eli jos ehdin menemisiltä lukea, tuon Camilla Greben Varjokuvat blogiini heti kirjan luettuani. Luen nauttien eli olen aloittanut jo enkä yhtään ihmettele, että kirja on valittu Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi 2019! En lue muiden postauksia ennen kuin oma tekstini on Lumissa.

Kävi niin, että en ole nähnyt missään WSOYn katalogissa tätä Sofie Sarenbrantin teosta, joten menin ja ostin sen lomalukemiseksi. Luin heti aamukolmeen tekemättä yhtäkään muistiinpanoa, sillä lomakirjat ovat levoksi tarkoitettuja. Seuraavana iltana vedin kirjan loppuun eli voin antaa vahvan suosituksen hyvästä trilleristä hänelle, joka ei ole tätä vielä lukenut. Kantta myöten pidän tässä kaikesta! Huomasin että menossa on sarja eli katsotaan ehdinkö aikaisempiin. Edellinen oli jo kädessäni hintaan 25 euroa, mutta katson kestääkö trilleriystäväni hermo eli jos hän ostaakin sen, annan tämän hänelle sitten lainaan:)

Syntipukkia edeltävä on siis Kerjäläinen. 

Niinpä lomalukemiseksi valikoitui Gummeruksen arvostelukappale Camilla Greben Varjokuvat -dekkari. Tämän tuon blogiini kun olen ensin saanut nautiskellen lukea. Grebe on kova sana trilleristille. 

Kaikkien näiden kirjojan kannet ovat tosi hyvät eli kiitos WSOYlle ja Gummerukselle panostamisesta myös kansiin♥

Me ajellaan sinne sun tänne, mutta ollaan aina välillä piipahtamassa kotosalla. Olen ollut aika väsynyt eli oma syy, kun lukee aamukolmeen...,myös iso puutarha on vaatinut veronsa ja nyt on tulossa useampia menemisiä, joita on suunniteltu kauan. Saan tavata mm. äidin pitkästä aikaa...ja montaa muuta. Pöllöwaarin viinipihalle on menoa ystävän kanssa ja Lohjakin kutsuu. Kiitos naapurin Eevan voimme liikkua Suomen suvessa, tulla ja mennä♥

Kuulen vanhan, tutun kutsun....Yyteriin, Yyteriin...

Mukavia suvipäiviä ja etenkin hämärtyviä tunnelmailtoja teille kaikille♥

Love
Leena Lumi

Torstain tuikahduksia eli sitä sun tätä!

Torstain tuikahdus heti aamusta oli facebookissa blogikollegan Maria Leideniuksen eli kirjablogi Sinisen linnan kirjaston kuva Maevy Binchyn Ystävyyden piirin takakannesta. Marialta oli otettu kirjaan sitaatti ja myös minulta, vaikka en ole kirjaa blogiin lukenutkaan - vielä, mutta olen siitä usein maininnut, miten luen kirjan uudestaan ja uudestaan. Oma pokkarini on nyt lainassa, mutta palautuu aikanaan. Kuva on Marialta, kiitos♥ Ystävyyden piiri koskettaa: Olen itse osa ystäväpiiriä, jotka aloimme olla yhdessä noin kymppivuotiaina ja aika tiiivistä oli yhteiselo vielä, kun kukin vuorollaan täytti pyöreitä. Saimme yhdessä valkolakkimme muutaman vuoden välein, samoin löysimme osa parimme porukasta ja... Samatahtisuus teki helpoksi viettää uudet vuodet, vaput ja kuunpudottajaiset eli ei ollut seurasta pulaa ja samoin lapset menivät siinä mukana. Esikoisemme olivat suunnilleen samanikäisiä ja meillä kolmella nuorimmaiset kaikki tyttöjä:

Me kolme ja meidän 'babyt' ♥ Keitähän he olivatkaan, jotka rakastuivat kiitos porukkamme...Vasemmalla Sirkku, jonka kanssa olimme lukiokavereita tämän ystävyyden piirin lisäksi, keskellä minä ja oikealla Tuula-Marja, tyttäremme  Merin kummitäti, hän, jonka kanssa vietimme keskikoulun samassa koulussa, lausuimme, T-M P. Mustapäätä ja minä Leinoa, olimme ensimmäisessä kesätyöpaikassamme Katilan sokerijuurikaspellolla...En ikinä unohda, miten pitkältä yksi sarka tuntui aamulla. Tuula-Marjan isä vei meidät sinne aamuisin ja saimme kodikkaasti kuulla miten paljon enemmän syömme kuin tienaamme, sillä meillä molemmilla oli himo ruisleipään kotimaisilla tomaateilla ja ne olivat alkusuvesta tosi tyyriitä ja kai meillä oli jotain jälkkäriäkin.

Tuula-Marja ja minä teinikastajaisissa. Meidän piti olla Suhina Lempejä...Juu, tiedän, nuoret eivät tiedä tuosta hahmosta mitään:) Ensi viikolla tapaamme!

Varjoliljatkin alkavat jo olla ohi. Vien ehtiessäni kuvia tänne eli näemmä en ole saanut aikaiseksi tälle viehkeälle ja minulle aika uudelle kasville kunnon osastoa....Kaikki alkoikin aika omituisesti, sillä tilasin vain valkoisia, mutta sainkin punaisia.

Sain korvauksena valkoisia reippaasti, mutta punaiset ovat kuin vahvempia. Tämä kuva yrittää olla vitsi eli kolmas puutarhataso, hedelmäpuutarha eikä kukkaniittyä missään. Annoin vihdoinkin Lumimiehen leikata kunnolla, mutta kuva josta nousee yksi komistus, on suuriruhtinattaren haudalta ja on niitä enemmänkin...Tästä vain näkee, että kukan takana on yllätyspuu, jonka saimme Eevalta eli tammi sai siirron muualle, niitä riittää, mutta tässä on nyt kastanja! Muuratsalon saari saattaa olla III-vyöhykettä, vaikka Keski-Suomi on muuten IV:sta eli meillä on kasveja aika kaukaakin tullut. I-vyöhykkeen magnolia voi edelleen hyvin.

Tässä aina sama kulma, josta voi nähdä kalliomme ja tuon köynnöshortensian yläterassin kulmassa, jossa ruokakatoksemme. Kallion reunassa kasvaa valkoista hortensiaa Sissinghurstin tyyliin, kiitos Hannelen! Horsmat eivät tuossa vielä hyvin auki...

Eilen tällaista vaikka tähän keskipihan kohtaan osuu täysi aurinko. Muuten puutarhamme on puolivarjoinen paitsi etupiha. Keväällä tällä kohtaa valkovuokkoja ja vaeltaneita scilloja...

Varjolilja ja yökkönen...Alkavat tulla mieleen huumaavat heinä-elokuun illat, joita voi hyvillä keleillä jatkaa vielä syyskuullekin. Suomen syyskesä on ainutlaatuinen♥

Tämä touhu vielä menossa eli räystäspääskyt syöttävät poikasiaan. Kuva lankoni Pekka Mäkisen.

Emoilla on vielä touhua...Meillä valmistettu eilen kolmas satsi joululikööriä ja ihan oikeesti, siskoni kysyi, mitä haluan joululahjaksi?!! Tiesin heti:

Wrendalen Winter Mice♥

Eletään nyt kesä ja syyskesä ensin nauttien. Yritän olla tuomatta joulua tänne ennen lokakuuta! Merimme meren rannalla jossakin, mihin ei nyt voi lähteä, mutta aina voi kantaa unelmia♥

Lumoavaa loppuviikkoa kaikille♥ Ilmoitan alustavasti, että olen jäämässä lomalle, mutta en ihan vielä, mutta merta kohti on minunkin mieleni.

Love
Leena Lumi

PS. Lukekaa myös Binchyn Tulikärpästen kesä!

Kaksi erityistä kirjaa, kaksi erityistä kommenttia!

Tiuku14. heinäkuuta 2020 klo 15.19

Olen järkyttynyt.

Seuraan Hesaria, käyn kirjamessuilla, kuuntelen YLE:n kulttuuriohjelmia radiosta ja pidän silmäni auki kirjastoissa. Silti en tiennyt mitään tästä kirjasta. Onko tämä ollut esillä missään muualla kuin kirjablogeissa? Kirjablogeja seuraan laiskanlaisesti, yleensä vain silloin kun olen lukenut kirjan, josta haluan keskustella. Sitä kautta tämänkin löysin. Olit kommentoinut Suvi Ratisen Matkaystävää jossain blogissa ja maininnut ohimennen tämän kirjan. Kiitos, muuten en olisi koskaan tätä tullut lukeneeksi.

Dramaattinen, älykäs, taitava. Sitä kaikkea tämä kirja on. Pitkään aikaan en ole lukenut mitään yhtä vaikuttavaa. Ja siksi tuntuukin niin väärältä, että kirja ei julkaisuhetkellään saanut ansaitsemaansa huomiota. Eikö Atena Kustantamo aikoinaan tajunnut, mikä helmi heillä oli käsissään? Vai jyräävätkö isot kustantamot pienempien teokset järjestään jalkoihinsa?

Kuinkakohan muutakin tuntemattomaksi jäänyttä mestariteosta on minulta jäänyt lukematta vuosien saatossa?

Leena Lumi14. heinäkuuta 2020 klo 16.37

Tiuku, ja syystä! Olen ihmetellyt, miten 'suuri media' kohtelee tätä kirjaa. Tämä oli ilmestymisvuonnaan 2017 lukuvuoteni neljänneksi paras kirja kaikista sinä vuonna lukemistani. Kirjabloggaajat ovat tätä ainakin lukeneet. Nostan tätä alati kirjallisuuden ryhmässä esimerkkinä kirjasta ja miten sen pitää heti alusta ottaa lukija hyppysiinsä. Samalla tägään Kallandin eli pidän hiillosta yllä kaiken aikaa. Kiva kuulla, miten mutkankin takaa voi löytää helmen eli minulle tämä vain oli niin vakuuttava teos, että kannan Vien sinut kotiin vähän kaikkialle. Ole hyvä♥

En voi vastata Atenan puolesta, mutta odotin toki kirjalle suurempaa panostusta mainontaan. Sitäkin tapahtuu, että pienet jäävät isojen jalkoihin.

Teen tästä nyt jutun ja käytän kommenttiasi siinä. Tuon hiukan vastaavanlaisen kirjan esiin, ehkä sekin voisi olla sinulle helmi♥ Kiitos tästä tärkeästä mielipiteestä sinulle♥

Minulla on aivan samanlainen pelko, että jotain tosi tärkeää jää lukematta...

Ben Kallandin Vien sinut kotiin

Heikki28. toukokuuta 2020 klo 23.58

Olen suositellut tätä kirjaa monelle. Niin lämmin tarina jossa tuoksuu Italian maalaisruoka viini ja valkosipuli kaiken kauheuden keskellä. Paras kirja jonka olen lukenut toisesta maailmansodasta. Uskomaton tarina joka päättyy suureen suruun kaiken ilon keskellä. Pino Lellan tarina on jotakin poikkeuksellisen kaunista. Sota päättyy ja onnistut vaikka missä mutta sydämesi jäi johonkin.

Leena Lumi29. toukokuuta 2020 klo 6.51

Heikki, kiitos innoittavasta viestistäsi ja olemme mieheni kanssa molemmat niin samaa mieltä! Tässä tarinassa on taikaa ja kaiken lisäksi se tosi! Palavan taivaan alla oli minulla viime vuonna kuudenneksi paras teos kaikista 2019 lukemistani kirjoista: https://leenalumi.blogspot.com/2019/12/vuoden-2019-parhaat-kirjat-leena-lumissa.html

Mukavaa suven jatkoa sinulle!

♥♥

Mark Sullivan Palavan taivaan alla

Kiitollisena näistä kommenteista♥

Leena Lumi

Likööriä nyt kauden marjoista ja hedelmistä muhimaan!

Nainen joka kantaa joulunaikaa sydämessään kautta vuoden, on nyt laittanut kellariin muhimaan jo neljä purkkia kirsikkalikööriä. Paras satsi menee aina äidille eli viedään vasta marras-joulukuulla. Yksi jää itselle ja yksi tai kaksi menee lahjaksi. Näitä varten on jemmassa erityisiä pulloja. Päätin nyt jakaa tämän, sillä tämä on loistavan makuista, en voi sitä kieltää! Ja juhlakauteen sopivaa värinsä ja makunsa puolesta. Nautitaan kristallilaseista...Tarkkoja mittoja ei ole, mutta paljastan pari seikkaa, jotka vaikuttavat makuun.

Tiiviskantiseen puhtaaseen purkkiin ladotaan kirsikoita, joista otetaan vain ruoti pois. Kippaan mukaan pienen rasian hyviä vadelmia. Sokeria tulee runsaahkosti, mutta en laita lähellekään sitä määrää, mitä näin eräässä ohjelmassa italialaisen herran laittavan kun latoi purkkiin persikoita etc., sillä korvaan osan sokerista vanhanajan vaniljasokerilla. Kirkas viina joka tähän tulee on aina Leijona. Se ei maistu läpi yhtään!

Purkit sitten kellariin ja noin kerran viikossa käännän ylössuiten, että sokeri liukenee kaikki ja maut tasaantuvat. Yleensä aloitan tässä satovaiheessa valmistuksen ja joulukuulla sitten pullotus ja äidille viemään. On kiva maistella hänen kanssaan ja katsoa, miten suu menee: siinä on meidän tarkin mittari, onko vuoden satsi onnistunut vai olisiko peräti parempaa kuin viime vuonna. No, ei voi olla, sillä viime vuoden joululiköörimme oli sarjaa deluxe! 

Tätä voi laittaa sitten vaikka kuinka fiiniin pulloon tai koristella sellaisen itse. Meillä on nyt menossa luumupuissa vaihtovuodet eli vanhat ovat kuivuneet ja uudet vasta tulossa, paitsi siniluumu, mutta sen syömme sillään tuoreena. Punaluumupuita on istutettu kaksi, mutta eivät anna vielä satoa. Sen sijaan äidillä, jos tulee punaluumusta runsas sato,  teemme koerän ja sen nimi on sitten Joululikööri: Olen eräänä unettomana aamuyön tuntina keksinyt, miten saan mausta oikein jouluisen, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

Tietenkin jokainen voi valmistaa liköörinsä vaikka mistä. Vinkkaan sen verran, että kerran eräs maatalon rouva ja minä valmistimme meidän kirsikoista ja hänen mustikoistaan viiniä. Rouvalla oli taito ja välineet ja hän teki siitä inan vahvempaa eli sellaista seurusteluviiniä. Siitä tuli niin hyvää, että kun isäntä täytti pyöreitä, meidän luomustamme tarjottiin tervetulomaljana. Tuon voisi soveltaa hyvinkin myös likööriin eli mustikka ja kirsikka olivat yllättävän hyvä pari.

Oijoi, nyt tuli ikävä jouluruusuja, joulun herkkuja, joulun hitaita viipyileviä päiviä, kuusta, joka on aito, mutta ei varise vielä nuuttinakaan ja tietysti sitä ihan kaikkea mikä liittyy vuodenaikajuhlista suloisimpaan♥

♥♥♥♥♥

Ruokareseptit Leena Lumissa

Jätän ovet auki puutarhani tuoksuille, yölle, muistoille, yöperhosille...

Jätän ovet auki puutarhani tuoksuille, yölle, muistoille, yöperhosille...
tulla muisto muistolta, henkäys henkäykseltä, tuoksu tuoksulta

vaahtoa kuolleen meren sienessä, yön sylkeä reidelläni, iiristen tuoksua

mustarastas ei enää laula

on yöperhosten aika, kiitäjien kiima, yöseitin liima, valkean rungon piina

ah! sinä tulit

Miksi kyyneleet?

- Leena Lumi
kuva George Ypes

Historia de un amor

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Jotkut ihmiset ovat tuomittuja epäonnistumaan. Mitä tahansa he tekevät, mitä ikinä yrittävät, heidän edessään palaa helvetin tuli. Jos he voittavat lotossa, seuraavana päivänä iskee syöpä. Joillekin vain valikoituu sellainen elämänkohtalo, ei voi tietää miksi, niin vain on. Meissä tällaisissa pitäisi olla varoituskolmio.

Norjalalaisen Heine Bakkeidin dekkari Paratiisin kutsu (Møt meg i paradis, Into 2020, suomennos Jonna Joskitt-Pöyry) saapui luokseni kutsumatta ja jonkin verran puutarhailua virtasi ennen kuin siihen tartuin, sillä en ollut lukenut Thorkild Askesta kertovan sarjan ensimmäistä osaa Meren aaveet, aavistelin tiettyä kovaksikeitettyä menoa ja ärsyynnyin takakannen infosta, jossa luvattiin mm. vetävää huumoria. Minulla jännitys ja huumori eivät voi olla samassa trillerissä ellei kyseessä ole Sebastian Bergman, tuo Hjorth&Rosenfeldtin luoma häntäheikki profiloija, johon kaikki naiset ihastuvat. No, kuinkas kävikään!

Paratiisin kutsu oli luettava loppuun jopa minun, mutta silti olen sitä mieltä, että liikaa tavaraa eli psykologisen dekkarin rakastajalle tämä oli kovaa kamaa. Paljon murhia, osin aika raakaa menoa ja olin hiukan hukassa päähenkilön kanssa, kun hän oli entinen poliisi, juuri vapautettu vankilasta, mutta niin vain alkoi hoitaa rikostutkintaa. Hän tavallaan oli auttamassa kirjailija Milla Lindiä tarinan taustoituksessa, naista, joka todellisuudessa etsi hylkäämäänsä tytärtä ja naista, joka muistaakseni hänkin löytyi Asken sängystä! Monta naista sieltä löytyi, mutta sentään eri aikaan!

Se mistä syystä Thorkild oli menettänyt poliisin oikeutensa ja oli joutunut vankilaan johtui siitä, että hän oli tahattomasti ajanut erään naisen, rakastettunsa kuoliaaksi. Paha onni vainoaa häntä ja nyt hän on niin posttraumatisoitunut, että ei selviä ilman kovia lääkkeitä, joista vain kovimmat kipulääkkeet tuntuvat auttavan häntä. Niiden edestä hän on kirjassakin valmis tehtävään kuin tehtävään. Hän on ihastuksesta Freyhin, jonka kuolema oli hänen syynsä, jättänyt vaimonsa Ann Marin, joka puolestaan ei millään voi unohtaa häntä. Ann Mari on sen verran houkuttava tapaus, että Asken esimies Gunnar Ore on jo kohta hänen kanssaan asumassa ja hyvin rakastunut naiseen, jonka mieli seikkailee vielä menneessä. Gunnar asettaa kuitenkin ansan, sillä hän epäilee...

”Ei olisi pitänyt tulla”, sanon ja yritän vetäytyä.

Ann Mari tarttuu käteeni ja panee sen vatsalleen, arpensa päälle. ”Tulit kumminkin.”

Hän kääntyy kyljelleen, tarttuu minua vyötäröltä ja hivuttautuu liki. Hänen huulensa tuovat mieleen sateen, lämpimät pisarat, joiden ensikosketus kihelmöi ja kutittelee kasvoja, yltyvän sateen, joka vangitsee minut säihkyvien vesikaltereiden sisään. Polttavan sateen.

Tämä kohta! Tässä unohdan kirjan toiminnan ja sen mitä tytöille tapahtui. Heine Bakkeid osaa kirjoittaa! Hän vain haluaa kirjoittaa kovaa ja pehmeää ja niiden liitto on trillerissäkin hyvä, mistä ikiaikainen todistus on Antti Tuomaisen Kaivos, jossa rakastuin murhaajaan! En voi lukea Kaivosta kyynelehtimättä...Bakkeid pystyy halutessaan tekemään minulle saman...

Jos kirjaan oikein paneutuu, voi tajuta hyvinkin, miksi Aske on niin sekaisin. Se ei ole aina vain lääkkeistä, sillä hän joutuu olemaan niitä ilmankin, sillä hänen outo psykiatrinsa leikkii hänen kanssaan kissa ja hiiri –leikkiä, vaan hänellä on ollut tosi rasittava kokemus yhdessä tohtori Ohlenborgin kanssa Yhdysvalloissa haastattelemassa sarjamurhaajia.

Aika tohtori Ohlenborgin kanssa tuhosi minut, ja minä toin sen tuhon mukanani Norjaan ja aloin kylvää sitä läheisiini. Niin ei saa käydä nyt.

Yllä mainittua ei ole vähätteleminen, sillä jos luette tällaisesta asiasta faktaa vaikka Jack El-Hain kirjasta Göring ja Psykiatri Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa, saatte kuvan, mitä tuollaisesta voi seurata tutkijalle. Olemme nyt kuitenkin trillerissä, jota on kehuttu Jo Nesbøn kirjojen veroiseksi. Vaikka luen paljon dekkareita, Nesbø ei ole yltänyt listoilleni, mutta fanituksesta päätellen hän on kova sana.

Paratiisin kutsu ei ole huono, se vain haluaa kohderyhmänsä. Oma kirjani tietää jo minne menee, sillä tällaiselle on kysyntää. Kova meno ja otteet ovat toisille juuri ne oikeat jännitysromaanin merkit ja tässä sitä on kivalla softilla ripauksella. Ja painotan: Bakkeid osaa kirjoittaa!

Käsitellään nyt sitten se huumorikin vielä, kun en sitä niin jännityksen sekaan kaipaa paitsi Sebastian Bergmannin kohdalla. Muuten, Bakkeidissa on hiukan Sebaa, sillä harvoin hän yksin herää. Nauroin yhdessä kohdin ja se oli silloin kun pahin oli tapahtunut ja Gunnar Orella on aikaa alkaa ihmetellä Asken naisiin vetoavaa olemusta, josta hän ei näe mitään merkkiä.

”Miksi?” Gunnar kääntyy minuun päin. ”Miksi hänen täytyi saada tavata sinut, vaikka hänellä oli jo minut ja vaikka sinä olit...., yrittänyt useasti itsemurhaa ja jäänyt pillerikoukkuun? Miksi hän halusi mieluummin nähdä tuollaisen tyypin kuin minut? Voitko selitää, en ymmärrä. Ann Mari, Frei, Milla, mitä sellaiset naiset luulevat sinusta löytävänsä?”

”Minussa he tietävät mitä saavat.”

”No mitä?” Gunnar tivaa ja tuijottaa minua katseella, josta kuvastuu yhtä aikaa halveksunta ja vilpitön hämmennys.

”Miehen, joka loukkaa heitä yhä uudelleen ja pettää hädän hetkellä. Sekin on omanlaistaan turvaa. Että tietää sen heti kättelyssä. Olen turvallinen kärsimyksen lähde. Sekä heille että sinulle.”

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita...

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä, 
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra, 
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli yön hunnun
ja tunteen ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin saattaa hän iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra,
ja itse sun haavojasi haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliin tulla.

- Eino Leino -
L.Onerva Toinen toisillemme (Otava 1986)
kuva Albert Edelfelt

Huomenna on Eino Leinon, runon ja suven päivä!

Huomenna vietämme Eino Leinon, runon ja suven päivää. Eino Leino on Suomen kansan sydänten tulkki: Arvostan, ihailen♥ Tätä ette tienneet. Minä ja ystäväni olimme äidinkielen maikkamme mielestä paitsi hyviä kirjoittajia, myös armoitettuja lausujia. Minä en omalta kohdaltani kauheasti tykännyt viime mainitusta, mutta niin minä likka vain vetelin Leinoa oikein pianosäestyksellä isossa salissa kerran jos toisenkin ja ne olivat myös muille kuin oppilaille tarkoitettuja tilaisuuksia. Ystäväni sai Mustapään ja läkkiseppä Lindbladin, minä Leinon. Kerran sitten esitin lavalla yksin koko Hymyilevän Apollon ja minua säesti itse Aulikki Eerola (os.Antola). Jälkikäteen ihania muistoja ja aikaa myöten Leino on auennut aidosti.

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää teille kaikille!

Leena Lumi

Köynnöshortensiasta kesä-heinäkuulla...

Paljon kuvia, mutta liian vähän aikaa näitä kovasti seuloa. Liitän köynnöshortensian kun ehdin Leena Lumi's Flower Poweriin omaan osastoonsa. Nyt vain näitä nopeita otoksia ja muutama lause. Jokin talvessa ja suvessa on ollut köynnöshoretensialle mitä otollisinta, sillä ne ovat tiheitä ja kukinta on ylen runsasta. Tämä kuva kertoo aika paljon. Eteläseinää jo mennään, mutta mikä tärkeintä, suunnitelmamme on mennyt kuten piti: Yläterassimme on kuin lehtimaja eli ruokakatoksemme on terassin kauimmassa päädyssä ja koko matkan kukkii, samoin olemme saaneet alaterasille rakennettua pergolan köynnöshortensian voimin ja siellä tähtinä katossa (yläterassin lattiassa) ovat ledit. Joukossa villiviiniä, vaikka sen hurma on niin lyhyt, mutta se sitten vasta jotain onkin:

Villiviinikaari on osa syyspesäämme:

Nyt näköala tässä ei ole enää näin, vaan 

kuten tässä viime vuonna eli hortensia kohtaa jo villiviinin, mutta viime vuonna kukinta ei kuten tässä

kymmenen minuuttia sitten ottamassani kuvassa, jossa vain auringonvalo yrittää kadottaa runsaat kukinnot, mutta klikatkaa kuvaa suuremmaksi. Kasvi siis rönsyää yli kukkivana...

Ja nyt sama nurkka pari tuntia sitten kun ruokailimme terassilla. Tämä pikkuinen halusi syödä meidän päädyssämme, sillä isommat osaavat antaa vähän liiankin kovaa kyytiä. Klikkaa suuremmaksi ellet huomaa. Mikä tuossa on syödessä köynnöshortensian kukkien joukossa...

Tässä sama kauempaa ja tuossa kartiovalkokuusen alla kallionauhusrinne.

Tässä likempää eli nauhukset ovat jo yllättävän pitkällä, syyssuven kukat.

Eteläseinälle kasvamassa...

Tässä kuvattuna alaterassin ruokakatoksen päädystä. Teräspalkit on verhottu puurivoilla, sillä köynnöshortensia ei pidä raudan kylmyydestä. Se kiipeää mielellään myös puita kuten meillä mäntyä ja pihlajia.

Ja syleilee mieluusti kalliomme päädyn suurta kiveä.

Verhoaa jo itäpäädyn keittiöseinääkin ja on kuin suviverhot kukkineen sisältä katsottuna. Merin kivinen leikkimökki näkyy alapuutarhassa.

Jälleen eteläseinällä, jossa voimme kuvitella tämän kaiken ruskavärissä, sillä villiviini on lähtenyt 'leikkiin' mukaan ja saahan köynnöshortensiakin keltaisen ruskavärin, parina vuonna väri muuttui ensin limeksi...

Länsipäädyn valaisin saa koristelua.

Samoin kuin pohjoispäädynkin, joka on kuvattuna aikaisemmissa tarinoissa tästä monipuolisesta kasvista syysvärissään.

Mitä tämä vaatii. Me annamme keväällä omaa kompostia kasvuunlähdölle. Kesä-heinäkuulla lannoitan tämän kuten kaikki hortensiat kaksi kertaa rodo-havulannoitteella ja syksyllä sitten syyslannoitusta hyvän talven varmistamiseksi. Helppo, paljon antava, hurmaava kasvi!

köynnöshortensiaterveisin 
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Jatkoa eli Lumimies kävi kuvaamassa sateessa:

Tässä näyttää paljon samalta, mutta näkee mm. miten kivi asettuu kallioomme nähden, mikä pesä kallionkolo voikaan olla, jos se vain olisi kuiva, mutta kerran sinne juoksi lumikko! Näkee myös murheenkryynin, jossa kasvavat keltakurjenmiekat, kullerot, nyt jo kukintansa lopettaneet, päivänliljat sekä suuret kuunliljat, joiden alla siilien on mukava syödä sapuskansa.

Oikealla ensin hortensiakivi ja sitten seuraa kallionauhusrinne ja vasemmalla 'terdet', jossa alaterassin pääty tiheällä hortensialla toimii pergolan seinänä. Tuosta alkavat myös pergolan tähdet eli pienet ledit, jotka näkee vierasmakkarissa nukkuva niin halutessaan. Makkarin ikkunan alle, joka on varsin pimeä paikka, kiitos näiden kasvien, olen keksinyt vihdoin istuttaa murattia ja se näkyykin siinä viihtyvän. Tästä kohtaa kallio laskeutuu loivasti vielä pitkälle...

Jännä nähdä, mitä kiveä rakastava köynnöshortensia tekee, kun se kasvaa jo nyt osin sen yli..., mikä näkyy ylhäältä laskettuna kymmenennessä kuvassa. Saunan jälkeen tullaan ulos vilvoittelemaan pergolan piiloon jäävästä vasemmasta ovesta. Vieraamme Itävallasta ei voinut tajuta saunasta tultua, että siitä vaan pokkana pihalle, jossa istuin- ja pöytäryhmät. Lopulta hän innostui niin, että kysyi saako lähteä pyyhe ympärillään kiertämään puutarhaan eli alaspäin. Me nauroimme, että 'ota pyyhe pois, kukaan ei näe!'

Oikeassa yläkulmassa näkyy pihlajan oksa. Sitäkin pihlajaa kiven köynnshortensia on lähtenyt itsestään kipuamaan ja toista toisella puolella kiveä. Huomasimme jopa hortensian kukkia pihlajan oksien välissä. Tämä on paahtavaa länsipuolta eli siksi talomme edessä on jo kauan ollut vaahtera. Markiisit jouduimme poistamaan, kun tuli yläterassille ruokakatos, mutta kahdet kirsikkapuiset sälekaihtimet on tilattu olohuoneeseen, sillä kevään rökitys ennen kuin vaahtera saa lehdet on mahdotonta ja meillä vain kevyet sivuverhot, joista yksi auki valkoisella seinällä ja sen takana vähän monta pikkulediä, mutta eivät ne nyt ole päällä, mutta kohta kyllä...,sillä tuovat armotonta kodikkuutta ja satumaisuutta huoneeseen.

Tarkkasilmäinen voi nähdä suuremmaksi klikkaamalla vähintäin kaksi teräspylvästä, jotka tukevat yläterassia. Niitä verhoavat tietenkin köynnöshortensiat, jotka osin roikkuvat kauniisti pergolan verhoina. Kalliossamme on syvänteitä, joista eläimet käyvät juomassa. Keväällä siellä päivästä toiseen uiskenteli sorsapari!

En voi luvata, että tähän loppuu tänä vuonna, sillä sen ratkaisee syksy ja millaisen ruskan saamme. Kiitos Lumimies♥

Heipat seuraavaan köynnöshortensiapäivään!