Jane Harper: Luonnonvoimat

”Juttu on, että hän joutuu takaisin oikeuteen, jos sinä...” Bree vaikeni. Odotti. Ei vastausta. ”Alice, kuunteletko? Tiedän että Beth löi sinua, mutta hänelle käy tosi huonosti, jos tätä ruvetaan viemään eteenpäin.”

”Mitä sitten?” Alice puhui vihdoin. Huulet tuskin liikkuivat. Hän ei vieläkään nostanut katsettaan.

”Älä vie tätä eteenpäin, jooko? Pyydän.” Breen äänessä oli pohjavire, jota Jill ei ollut ennen kuullut.

 ”Meidän äiti on huonossa kunnossa. Hän otti sen tosi rankasti viime kerralla.”

Ei vastausta.

”Alice, ole kiltti.”

”Bree.” Alicen äänessä oli outo sävy. ”On ihan turhaa pyydellä palveluksia. Saat kiittää onneasi, jos sinulla on  vielä ensi kuussa työpaikka.”

”Hei!” Bethin ääni kajahti kovana ja vihaisena. ”Älä rupea uhkailemaan. Bree on raatanut niska limassa sinun hyväksesi.”

Alice nosti katseensa. Sanat liukuivat ulos hitaasti ja tarkoituksellisesti ja leikkasivat pimeyttä kuin lasia. ”Turpa kiinni, vitun läski.”

Jane Harperin toinen rikosromaani Luonnonvoimat (Force of Nature, Tammi 2020, suomennos Tuulia Tipa) vetää täysin vertoja hänen loistavalle trillerilleen Kuiva kausi: jälleen olemme Australiassa ja mitä suurimmassa määrin luonnon armoilla. Kaiken piti olla niin turvallista ja Executive Adventures, joka järjesti räätälöityjä aktiviteetteja henkilöstökoulutuksiin ja ryhmäytimistehtäviin, oli näin myös vakuuttanut ohjelman vetäjä Ivan Chase suulla. Kaikki osallistujat ovat BaileyTennantsilta, josta ovat kiinnostuneet myös keskusrikospoliisin tutkija Aaron Falk ja hänen parinsa Carmen Cooper. Tähtäimessa on etenkin toimitusjohtaja Daniel Bailey ja tietoja saadakseen tutkijapari vähän painostaa Alice Russelia ennen maastoretkeä.

Torstaina matkaan lähtee kaksi hyvin varustettua ryhmää samasta firmasta. Miehet omana ja naiset omana ryhmänä. Toimitusjohtaja Bailey on luxusmakuupusseineen mukana miesten ryhmässä. Naisia on viisi ja yksi heistä on Baileyn sisar Jill, joka henkisesti johtaa naisten ryhmää vain joutuakseen huomaamaan, että hän menettää jossain vaiheessa otteensa. Bree ja Beth ovat kaksosia, mutta Beth on saanut työpaikkansa vain Breen ansiosta,  Alice on Jillin jälkeen firman hierarkiassa jo keskijohtoa, Bree on nouseva tähti. Lauren on vähiten kunnianhimoinen ja hänen ajatuksensa pyörivät lähinnä tyttären vakavan psyykkis-fyysisen sairauden ympäirillä. Retkueen on tarkoitus olla tasa-arvoinen, mutta tulevat olosuhteet kyllä näyttävät mitä kukin katsoo olevansa. Ryhmällä on kunnon teltat, retkimuonat, kartat ja ainakin yksi kompassi. Puhelimia ei saa olla mukana, sillä tarkoitushan on olla pois somesta ja nostattaa ryhmähenkeä raittiissa ulkoilmassa aina sunnuntain noutamiseen saakka. Voi vitsi, miten tällainen on aina kiinnostanut minua! Näen tämän kyllä aina saarella, mutta vuoristo on heti vahva kakkonen. Kyseessä on kuuluisa retkelyalue Giralangissa, jossa polkuja tulee ja menee, mutta kartat auttavat. Kaiken kruununa ovat Mirror Fallsin putoukset, joiden vesi tähän aikaan vuodesta, kylmällä kaudella, ryöppyää valtavalla paineella. Hyytävän kylmä vesi ja putoukset, jotka heijastavat omaa kuvaansa. Alue on niin suosittu, että sen kiinnostavuutta ei ole onnistunut tuhomaan edes paikan synkkä varjo. Useammasta naismurhasta tuomittu Martin Kovac oli majaillut alueella. Eliza, Victoria, Gail ja Sarah oli murhattu, mutta Sarah Sondenbergin ruumista ei oltu löydetty vieläkään.

Ryhmät lähetetään matkaan erikseen ja kaikki näyttää hyvältä. Tosin miesten ryhmä ei pääse heti lähtemään, sillä toimitusjohtaja Bailey on myöhässä. Chase lähettää naiset matkaan, mutta ottaa sitä ennen heistä ryhmäkuvan, jossa pyytää kaikki näyttämään kuin olisivat toistensa parhaita kavereita. Heti alussa käy ilmi, että kaikkien kunto ei tunnu kestävän kovinkaan hyvin nousuja eikä sateen liukastamia polkuja, mutta niin vain ensimmäinen ilta vietetään nuotiolla ja teltat ovat pystyssä. Miehet käyvät heillä vierailulla viinipullojensa kanssa eikä kukaan saata aavistaakaan, että tämä sama ryhmä ei tässä kokoonpanossa kokoonnu enää ikinä.

Luonnonvoimat näyttävät mahtinsa viiden naisen ryhmälle. Sataa satamasta päästyä ja lopulta kellään ei ole enää mitään kuivaa yllään. Kipeät rakot ovat ryhmän pienin ongelma, sillä kukaan ei oikeasti osakaan käyttää kompassia ja lopulta naiset ovat vailla mitään asetta täysin luonnon armoilla. Pahinta on, että mitään mökkiä ei löydy, ruokaa on yksi ainoa suklaapatukka, juomavesi on loppu, yhtä puree mattopyton...Australian armoton luonto näyttää sekä kauneutensa että kauheutensa. Se riisuu naiset alasti. Ei mitään titteleitä, ei miellyttämishalua ketään kohtaan, vain alkukantainen tarve itse selvitä hengissä. Sofistukoitunein Jill, jolle jo teenlehti saattoi aikaisemmin olla lionnut liian kauan vedessä on kiihkoisin juomaan kantoon satanutta roskaista sadevettä. Loistavan Breen kaksoissisko Beth, entinen narkkari, on ehkä ryhmän intuitiivisin.

Beth ei ollut varma, olivatko toiset huomanneet sen, mutta aikaisemmin hän oli aistinut hienoisen muutoksen ilmapiirissä. Siinä hautui jotakin alhaista ja perustavanlaatuista ja lähes alkukantaista, mikä teki palasesta kuivaa leipää ja juustoa taistelun arvoisia palkintoja.

Ja tämä jo perjantaina, vasta vuorokausi lähdön jälkeen. Hänkään ei voisi vielä uskoa, että

viisi lähtee, vain neljä palaa

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kartanon kruunaamaton lukija ja Kirjarakkautta

*****

Dekkarit Leena Lumissa

KIRJA-ARVONTA sille, että voitamme koronan ajattelemalla muita eli eläköön epäitsekkyys! Ja sille, että teitä on ollut käymässä Lumissa jo yli 3 miljoonaa! Ja sille, että Lumi-blogi täytti ystävänpäivänä 11 vuotta!

Meillä on pieni perhe ja asumme toisistamme kaukana. Nuoremme asuvat Lohjalla ja muu perhe länsirannikolla. Me täällä Päijänteen saarella. Nuoret ovat nyt kulkuesteiden takana: Kiitos hallitus♥ Sattuu, mutta vakava sairaus vaatii kovat lääkkeet. Olen ollut kolme kevättä kahden leikkauksen ja sytostaattien takia enemmän tai vähemmän voipunut. Nyt kun olisi ollut voimia, oli ohjelmaa vaikka muille jakaa. Pääsiäisenä oli tarkoitus olla viikko Lohjalla auttamassa nuoria heidän 1929 rakennetun vaaleanpunaisen puutalonsa remontissa, lauantaina oltaisiin oltu Ikeassa tyttären kanssa. Äitienpäivänä oli äidin ja siskon tarkoitus tulla meille ja toukokuun lopulla olisi ollut tyttären maisteripromootio, joka nyt on siirretty hamaan kaukaisuuteen. Ja syksyllä olimme suunnitelleet...Me emme voi tietää, kauanko tämä kestää, mutta toivon syvästi jokaisen kansalaisen noudattavan valtioneuvoston ja presidenttimme Sauli Niinistön ohjeita. Presidenttimme vetoaa kaikkiin lukutaitoisiin ihmisiin: 

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö vetoaa painokkaasti kansalaisiin, että ne tottelisivat annettuja ohjeita ja määräyksiä koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi. Hän ei ymmärrä, jos määräyksiä tahallaan laiminlyödään. Ohjeita on annettu presidentin mukaan riittävän monta kertaa.

– Jos se ei ole jollekin vielä perille mennyt, alkaa se tuntua tarkoitukselliselta välinpitämättömyydeltä. Ja minä en sellaista halua ollenkaan hyväksyä, sanoo Ilta-Sanomien haastattelussa.

Presidentti myös huomauttaa, että vaikka Suomi on poikkeusoloissa jo nyt, varastossa on järeämpiäkin aseita koronaa vastaan.

– Meillä ei ole vielä edes kaikista tiukin valikoima, jos verrataan esimerkiksi Ranskaan. Vielä on toimenpidevarastoja, Niinistö vihjaa. Ranskassa on voimassa mm. kattavampi ulkonaliikkumiskielto. (IS, Verkkouutiset)

Presidenttimme on niin oikeassa jälleen kerran!!! Nyt on poikkeusolot ja se vaatii kaikilta uhrauksia. Minäkään en voi tietää, milloin näen 93 -vuotiaan äitini seuraavan kerran, vaikka ei ole mitään rajaesteitä länsirannikon suuntaan! Ei tulisi mieleenkään lähteä hupiajelemaan länteen, vaikka olisi kuinka kova ikävä. Mikä kumma siinä on, että muiden ihmisten henki ohittaa omaan napaan tuijottelun! Ja kun pääministerimme Marin määräsi uusimaalaiset lähtemään heti koteihinsa, kenen typeryys ja itsekkyys oli niin tyrmäävä, että hän ei totellut? Keitä he oikein ovat? Ovatko empatiakyvyttömiä? Tietoisesti vain itsestään välittäviä? 

Koronatalkoisiin kaikki on tämän kirja-arvonnan yksi teema eli nyt taisteluun saadaksemme kaiken välinpitämättömyyden loppumaan per heti!

Kiitos lukijani, te 3 miljoonaa kävijää♥ on toinen teema eli kiitos teille: Olette olleet nämä viimeiset vaikeatkin vuodet lyhtyjäni pimeässä♥

Ystävänpäivänä oli Leena Lumi -blogin 11-vuotissynttärit, jota on itsenkin vaikea tajuta: Tälle annoin vain pikkusormen, mutta se vei koko naisen.

Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 19.4. klo 12. Osallistua voivat vakituisiksi lukijoikseni kirjautuneet lukijat. Ellet löydä itseäsi kohdasta 'lukijat', voit liittyä, eikä se maksa mitään.

Palkintoja jaetaan VIISI eli tämä on minun tapani olla mukana voittamassa koronaa: Pysykää kotona ja lukekaa♥ Suomessa postittaminen on kallista, mutta haluan olla kantamassa korttani yhteiseen kekoon. Jokaiselle tulee yksi arvontalippu. Voittaja saa  valita ensin, sitten toiseksi tullut etc. Olethan ystävällinen ja seuraat arvontaa. Ilmoita myös sähköpostiosoitteesi ellei sinulla ole aktiivisesti päivittyvää blogia. Ellei voittajasta kuulu, rivi nytkähtää eteenpäin saman päivän iltana eli su 19.4. klo 18. Koko jono ei voi seisoa yhden takia.

Lumissa on kommenttivalvonta, joten osallistuminen tulee näkyviin kun olen koneella. Yritän lukea teille lisää alla olevaan kirjapalkintolistaan, mutta vietän aikaani myös puutarhassa, joten malttia...

Kirjat ovat kertaan tai kahteen luettuja ja niin siistissä kunnossa, että niitä voi antaa lahjaksi.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Erin Carlson: Meryl Streep Valkokankaan kuningatar Minerva kustantamo lahjoittaa tämän kirjan ylimääräisenä tähän arvontaan. Kiitos Minerva♥   varattu!

Leena-Kaisa Laakso: Puutalotarinoita

Paula Ritanen-Närhi: Unelmia puutarhasta Suunnittele ja toteuta  varattu!

Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää

Philip Roth: Mieheni oli kommunisti

Fernando Aramburu: Äidinmaa

Titta Kuisma, Laila Nevakivi: Lapsen oma metsäkirja  varattu!

Santa Montefiore, Simon Sebag Montefiore: Lontoon kuninkaalliset kanit Suuri timanttijahti

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Jouko Heikura: Lahja äidilleni  

Ulrica Nordström: Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa

Leila Tuure: Tuulentuojat

Katri Vala, Sinikka Hautamäki: Onnen lupauksia

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

David Suchet: Sanoin ja kuvin Omaelämäkerta

Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa

Raili Mikkanen: Hilja

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Heidi Köngäs: Sandra  varattu!

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni

Fiona Barton: Epäilty

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Jane Harper: Luonnonvoimat 

Lisa Jewell: Löysin sinut

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Anna Ekberg: Kadotettu nainen

Peter James: Totuuden kirous

Antti Tuuri: Levoton mieli

Marie-Hélène Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä  varattu!

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Tim Weaver: Kadonneet jäljet

Anu Patrakka: Totuuden portaat

Heather Morris: Cilkan tarina

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Anna Ekberg: Uskottu nainen

Claudie Gallay: Odottamaton kauneus

Martti Backman: Harriet ja Olof Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Herman Koch: Pormestari

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Sonia Paloahde: Aavistus

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset  

Erin Kelly: Kiviäidit  

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Iloista arvontamieltä♥

♥:lla Leena Lumi

PS. Jos ehtii tulee vielä puutarhakirja tai kaksi...

Sinä istut siinä ja...

Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.

Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan,
- Rakas, vielä on hallaiset illat.

- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Pekka Mäkinen

Titta Kuisma, Laila Nevakivi: Lapsen oma metsäkirja

Katso! Täältä minä tulen! Nuppu-liituri huudahti ja irrottautui kuusen rungolta. Nuppu liiti metsässä leijan lailla kohti haapaa, missä Nupun äiti oli. Nuori liito-orava tarrautui rosoiseen haavanrunkoon pikkukätösillään.

Kylläpä sinä liidit hienosti, äiti kehui.

Minä olen tehnyt retkiä niin kauas, että voisin lähteä jo maailmalle, Nuppu sanoi tomerana.

Niin, sinä lähdet etsimään itsellesi oman metsän ja kodin, äiti nyyhkäisi.

Aika on kulunut nopeasti, vasta keväällä synnyit ja nyt olet jo noin iso.

Minun tulee ikävä sinua äiti, Nuppu huokasi ja katsoi äitiä, mutta reipastui sitten. Minä liidän vielä tänään matkoihini.

Kysy rohkeasti neuvoa muilta eläimiltä, joita tapaat, mutta varo viirupöllöä ja näätää, etteivät ne syö sinua!

Kyllä, äiti. Nyt näkemiin! Nuppu hihkaisi ja suuntasi suuret silmät sepposen selällään kohti elokuun tummuvaa iltaa.

Laila Nevakiven ja Titta Kuisman Lapsen oma metsäkirja (Minerva 2020) on niin suloinen sekä tietoisa teos, että melkein en sanotuksi saa! Nevakivi on kirjan kuvittaja ja Kuisma tarinan kertoja. Laila Nevakivi on palkittu lastenkuvittaja, joka tunnetaan luonto- ja satukuvistaan. Titta Kuisma on lastenkirjailija, tietokirjailija ja luontokasvattaja. Tekijöiltä on aiemmin ilmestynyt mm. Lapsen oma lintukirja sekä Lapsen oma luontoretki.

Pidän monista lastenkirjoista, mutta tarina Nupun matkasta kohti omaa pesäpuuta ja elämää, aivan erityisesti koskettaa minua monestakin syystä. No, tietysti liito-oravat♥ Luettuani Benjam Pöntisen Liiturin olin aivan myyty ja kuinka ollakaan hän on kirjan toinen asiantuntijakommentoija yhdessä Aulikki Laineen kanssa.

Pidän hyvin monista eläimistä paljon ja mm ruokimme oravista metsäkauriisiin lehdossamme villieläimiä. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on kaikkein suloisin villieläin, taitaisin sanoa liito-orava, vaikka en ole sellaista ikinä luonnossa nähnyt. Kirja on niin huikea liito-orava- ja metsätietopaketti, että satumainen tarina vakuuttaa aikuisenkin luontoharrastajan. Tärkeää on tietää liito-oravan olevan uhanalainen laji, mutta Nupun matkan myötä saamme tietää sellaistakin, mitä monet eivät ehkä ole tienneet. Kun meiltä jouduttiin kaatamaan lahovian takia lehdostamme ikivanha haapa, itkin. Onneksi vielä jäi yksi vanha haapa, mutta kaksin olisi ollut parempi. Jätin reippaan haavikon kasvamaan, mutta ennen kuin ne kelpaavat tikoille, lepakoille ja liiturelle, sinne on matkaa.

Jos liito-orava on minulle sydämenasia söpöilyssä, sitä on puissa haapa♥ Juuri se puu, jota monet kaatavat pois, koska sen norkot sotkevat keväällä niin isosti. Myönnän sen, mutta jos on vähänkään tilaa, laittakaa edes yksi haapa jonnekin nurkkaan kasvamaan! Tämän minä tiesinkin jo, mutta nyt kaikille:

Haapa on liito-oravien ja satojen muiden eliölajien lempipaikka. Ne elävät ja lisääntyvät haapapuussa sekä saavat siitä ravintoa. Haapa onkin luonnon monimuotoisuuden kannalta Suomen tärkein puulaji.

Olemme hyvin liki seuranneet miten ensin puuta asuttavat tikat vuosi vuoden jälkeen ja voivat muutkin linnut tikan jättäessä puun sinne tehdä pesänsä. Sitten voivat saapua lepakot, vaikka meillä on kyllä rakennettu oikein lepakkojen asuntola, jonka rakennusmalli on kirjassa sivulla 63, jossa esitellään myös muiden lentävien eläinten asumuksia. Ja jos tuurissaan on, sitten saapuvat liito-oravat! Sitä emme ole saaneet ainakaan vielä kokea...

Matkallaan kohti omaa pesäpuuta, Nuppu kohtaa liiturimetsän eliöitä, joita mm. haapaperhonen, harmaapäätikkka, kevätlinnunherne, metsäkerrossammal, käenkaali, harmaaleppä, pikkusieppo...Nuppu kohtaa hyvin erilaisia metsiä ja niiden luontaista eliöstöä. Männikössä kukkuu käki ja kasvaa puolukka. Sekametsässä on sekä havupuita että lehtipuita ja sieltä poimimme mustikat, näemme suloisen punarinnan ja komean ukkoetenan, mutta myös äidin mainitseman viirupöllön. Nupun matkassa olemme nyt menossa kohti lehtoa, jota Suomen metsäalasta on vain yksi prosentti! Siellä virtaa vesi, kukkivat sini- ja valkovuokot sekä kielot ja talvikit. Pensaista siellä viihtyvät ainakin meillä lehtokuusamat, etelämpänä maassamme pähkinäpensaat. Kotkansiipi on suurin Suomessa kasvava saniainen ja se onkin suuri! Lehdossa laulavat satakieli ja sirittäjä, mutta meillä myös vahva populaatio mustarastaita, hämärän hetkien laulaja. Se mikä tekee lehdosta lehdon on tietysti sen erityisen rehevä maaperä, josta nousevat ylös korkeuksiin suuret metsälehmukset. Meillä niiden korkeus on yli kolmekymmentä metriä ja ikä on noin 150 vuotta! Mustakerttustakin voi kuulla lehdossa...Nupun matkatarinasta voimme lukea, mitä varten me tarvitsemme metsiä, miksi ne ovat meille välttämättömiä! Astakin löytyy makoilemasta sammaleella ja saa samalla iholleen hyviä pöpöjä.

Nuppu tekee elämänsä pisimmän liidon ja lentää haavankoloon lepäämään päiväksi. Illalla kun sen on aika lähteä, se kuulee rapinaa ja:

Petomainen käpälä kurkotti sisään hämärään koloon.

Taidat olla siellä, minun iltapalani! Näpä-näätä murahti.

Nuppu vetäytyi alas kolon pohjalle, niin liki puuta kuin vain pystyi ja oli aivan hiljaa. 

Näpä-näädän käsi haroi ilmaa. Onneksi se ei yltänyt liito-oravaan. Siitä huolimatta Nuppua pelotti kauheasti. 

Ulkoa kiiri lasten iloisia ääniä. Sitten kuului koiran haukahdus! Asta ja Joonas kävelivät tietä pitkin liito-oravapuun läheltä ja juttelivat keskenään. Jake-koira oli mukana. 

Vuh vuh, Jake haukahti uudelleen ja pysähtyi tienreunaan.

Näpä-näätä häiriintyi ohi kulkevasta seurueesta. Höh, se tuhahti ja veti tassunsa pois kolosta. Pian se hypähti haavasta toiseen puuhun ja katosi metsään.

Lapsen oma metsäkirja on metsätietoteos, siinä missä Nupun tarinakin. Yhdellä aukeamalla esitellään metsän isoja ja pieniä eläimiä kuten vaikkapa metsäkauris, jollaisia meilläkin käy ja löytyipä suvella päivällä nukkumastakin lehdostamme. Meillä on rauhaisaa, sillä on luontopiha, jossa eläimiä ei häiritä. Vinkki: Lukekaa Riku Cajanderin kirja Luontopiha! Kirjan uudistetusta painoksesta löydätte tietoa täältä Kauriskuva antaa osviittaa seuraavasta sivusta, jossa esitellään eri eläinten jätöksiä eli kakkoja.

Liito-oravan kakka on kuin riisinjyviä puun juurella ja usein niitä löytyy juuri haapojen tai kuusten alta. Kannattaa muistaa, että kuusi viihtyy lehdossa. Mäyrät kakkivat pökäleen pökäleen päälle eli niillä on tavallaan huussi!

Nuppu on vähän onneton, sillä se ei näe muuta kuin nuorta metsää. Mutta kun hätä on suurin on apu usein lähellä. Liituria lähestyy iso siniritariyökkönen, yökeiju, joka oli valmis kertomaan Nupulle, mistä tämä löytäisi vanhaa metsää. Iloisena Nuppu lähti matkaan!

Yökköset♥ Oletteko huomanneet miten kauniita ovat yökköset!

Onni-haapa parhaillaan heräili päivään aamuhämärissä. Yllättäen se näki suuren odotuksensa täyttymyksen: Sitä kohti liiteli liito-orava! Nuppu kurkisti tikankoloon ja totesi paikan mitä parhaimmaksi hänen omaksi kodikseen. Haltioissaan Onni toivotteli Nuppua kovasti tervetulleeksi. Ruskaisen syksyn, talviruoan keruun ja hiljenevän lumen maisemassa voimme pohtia vaikka puiden ikää:

Olen nähnyt komeimmat metsät ikinä aivan muualla kuin Suomessa. Tarkoitan sellaisia metsiä, joita ei pidetä puupeltoina vaan niissä kasvavat elinvoimaiset ikivanhat puut. Sellaisessa metsässä on taikaa ja voimaa, jota se tarjoaa eläimille ja kaikelle eliöstölle. Meillä vanha puu katsotaan liian usein riskiksi vaikka asiantuntija kuinka vakuuttaisi sen olevan terve ja turvallinen. Jos jossain on säilynyt yksittäinen vanha tammi, sitä kiiruhdetaan katsomaan kuin suurta ihmettä, vaikka se ihme voisi olla omalla kotipihalla! Suomen vanhin puu on mänty. Sen ikä on lähes 800 vuotta. Iäkästä mäntyä kutsutaan kilpikaarnapuuksi! Tammet voivat kasvaa vaikka tuhatvuotiaiksi, mutta niitä olen kohdannut muualla kuin Suomessa. Vanha metsä on luonnon syli, jossa sielu ja mieli rauhoittuvat! Vanha metsä on maailman parasta stressilääkettä. Jos on syystä tai toisesta kaadattamassa vanhaa puuta, kannattaa miettiä, miten kauan on vienyt puun tulla kokoonsa ja ikäänsä. Lapsen oma metsäkirja on mielestäni mitä parhainta luontokylpyä eli lapsi oppii arvostamaan puuta sillään, sen kauneutta, suojaa, ruskalehtiä, kevään uusia vihreitä lehtiä, sen rungon lämpöä, sitä virtausta, jossa virtaa itse Äiti Maa! Ja entäs sitten tammenterhot ja erilaiset kävyt, joista vaikkapa lehtikuusen hurmaavat rennot oksat käpyineen ovat meillä vuodesta toiseen ilahduttaneet joulukoristeina. Ja mitäs sanotte tilhien tiukukelloista kun ne saapuvat pihlajanmarjoja syömään: Sitä konserttia kaipaa aina vain. Kuten huomaatte, olen yhden intohimoni äärellä ja tämä kirja on tilaisuus opettaa lapsi Nupun seikkailun myötä arvostamaan ja rakastamaan luontoa sitä häiritsemättä ja vahingoittamatta!

Oih, yllättäen on saapunut kevät! Jotain ihanaa on tapahtunut laulavat lintuset kilvan ja kaikkialta putkahtelee eläinvauvoja. Ilmassa tuoksuu näsiä, lehdolle tyypillinen kaunis, mutta myrkyllinen kasvi. Purokin laulaa kilvan lintujen kanssa ja Onni-haapa hihkuu:

Meille tuli kaksi vauvaa!

Tyttö saa nimekseen Liina ja pojasta tulee Elmeri, Nuppu hymyili onnellisena.

Nuppu katosi takaisin kolon suojiin ja ryhtyi imettämään pikkuisiaan, joiden silmät olivat vielä ummessa. Nuppu pääsisi näkemään poikastensa kauniit nappisilmät vasta kolmen viikon päästä, jolloin ne avautuisivat.

No siinäpä odotettavaa, sillä onko mitään yhtä ihmeellistä kuin liiturin silmät. Liiturin suuret, pyöreät silmät, joista heijastuu koko ihmeellinen luonto hellästi ihmeteltäväksi. Mitä enemmän kannamme luonnostamme vastuuta sitä vahingoittamatta, sitä suurempi ilo elää kiinni luonnossa, olla itse osa luonnon kaikkeutta♥ Kiitos matkasta Nuppu♥

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Vaellan kuin raskaan merilevän alla. Tiedän leninkini olevan mauton ja se paljastaa tukevan vatsani. Yritän saada happea, haukon sitä kuin yrittäisin juoda ilmaa. Nimeni on Kuka Tahansa tai Olive Kitteridge, joka on täydellisesti epäonnistunut jossakin vaikka ei tajua missä. Olen eläkkeellä opettajan työstäni ja tiedän monista perheistä paljon. Tunnen vieläkin oppilaani  ja tiedän heidän heikkoutensa siinä, missä vahvuutensakin. Yritän olla piikittelemättä ketään. Onneksi kukaan ei osaa lukea ajatuksiani. Ne ovat villejä, vapaita ja usein pahantahtoisia. Syystä tosin, sillä eivät kaikki ihmiset ole niin kohteliaita ja mukavia kuin ovat olevinaan. Me olemme Henryn kanssa onnistuneet. Rakensimme kaksi taloakin itse. Toisen meille ja toisen Chrisille, ainoalle lapsellemme. Hän voi asettua siihen asumaan sitten, kun menee naimisiin ja saa lapsia. Tänään on Chrisin hääpäivä ja alkoi uuvuttaa. Vetäydyin vähän tähän sängylle lepäämään odottamaan sitä hetkeä, kun pääsen kotiin ja saan riisua kaiken puristavan ympäriltäni pois. Ikkuna on auki ja pihalta kuuluu outoa keskustelua, kuiskuttelua, varoen heitettyjä asioita...Jotain heidän Chrisistään, jotain hänestä...Oliko se Chris joka tuli viime vuonna joulun aikaan, ennen kuin merilevä tri Sue oli tullut hänen elämäänsä, oliko se Chris, joka sanoi hänelle: Joskus tekisi mieli tehdä loppu kaikesta...

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge (Olive Kitteridge, Tammi 2020, suomennos Kristina Rikman) vetää lukijalta täysin maton alta tai vaihtoehtoisesti tuuppaa lukijan Olive Kitteridgen merileväolotilaan, jonka erityinen tunnelma kulkee mukana läpi kolmentoista tarinan miekanterävänä. Minä koin molemmat. Olin potenssiin ziljoona yllättynyt Stroutin varhaisemman kirjan vuodelta 2008 olevan näin julman rohkea, ihan sitä oikeaa elämän nurjan puolen neulosta, mitä se usein voikin olla etenkin Olive Kitteridgen ja kaltaistensa maailmassa ja heitä riittää. Ken syytön on heittäköön ensimmäisen kiven! Passiivinen unohtaminen on armeliasta, mutta sitä armoa ei ainoan pojan hääpäivä Olivelle Mainen Crosbyssä suonut. Avoimesta ikkunasta tihkuu hänen poikansa kanssa juuri vihityn vaimon sirpaleisia huomatuksia:

”Hän on kyllä kokenut kovia. Ja ainoa lapsi – se on todella ottanut koville.”

Merilevä mumisee, ja Suzannen airo viiltää taas vettä. ”Kovat odotukset, katsos.”

Voi miten sattuu – Olive ähkäisee istuessaan sängyn reunalla. Vähätpä Suzanne tietää hänen sydämestään...

Hänen on palattava olohuoneeseen ennen kuin joku löytää hänet täältä. Hänen täytyy kumartua suutelemaan poskelle morsianta, joka hymyilee kaikkitietävästi.

Hän ei muista paljon mitään Christopherin ensimmäisestä vuosikymmenestä. Jotain hän kuitenkin muistaa, vaikkei haluaisi.Hän yritti opettaa poikaa soittamaan pianoa eikä tämä oppinut soittamaan nuotteja oikein. Poika pelkäsi häntä niin että hän aivan sekosi. Mutta hän rakasti poikaansa!

Strout on pelottavan tarkkanäköinen kirjoittaja. Hän kirjoittaa mistä tahansa, kenestä tahansa ja kaikesta löytyy kun pintaa vähän raaputtaa mitä väkevin pohjavirtaus, joka nimenomaan tässä teoksessa on suorastaan sielua pusertava. Luettuani häneltä Kaikki on mahdollista, vertasin kirjailijaa Carol Shieldsiin, sillä yhtä tarkkakatseisia ja suoraan laukovia ovat molemmat kirjoittajat. Shields ehkä pirskahtelee ja lörpöttelee siinä missä Strout pistää rankemman vaihteen päälle. Näin etenkin minusta juuri Olive Kitteridgessä. Luettuani Nimeni on Lucy Barton, koin miten Strout sytytteli muistilyhtyjä Lucyn poluille hänen matkallaan itseensä ja muihin. Hintana täysi omistautuminen, tietty stroutilainen armottomuus. Olive Kitteridgessä armottomuus hiipii salakavalasti ja vaikkapa tarinassa Pianisti koin JeanRhysin maailmankuvaa, kyllä Mainen Crosbyyn ja Stroutin Olive Kitteridgeen mahtuu rhysiläisyyttäkin. Nimeni on Lucy Barton vei minua niin, että se oliilmestymisvuonnaan lukemistani kirjoista kolmanneksi paras kaikista!

En mitenkään voi olla vaikuttumatta Olive Kitteridgen persoonasta, jota tuskin kukaan sanoisi kohteliaaksi tai miellyttäväksi. Hän oli ehkä suorastaan pelottava, mutta tarkkakatseisin kaikessa muussa paitsi itsessään. Hänen ja Henryn suureksi tragediaksi muodostui Chrisin muutto uuden vaimonsa kanssa Kaliforniaan. Siitä tuli kummallekin sellainen tuska sisälle, että se ei ollut kauniisti jaettavissa, ei tajuttavissa. Olivelle katkeruudesta tulee elämän bensa, jolla hän vaeltaa tarinasta toiseen milloin enemmän tai vähemmän esillä, mutta ehdottomasti mukana. Kaupunkilaisten tarinat eivät vaella irrallaan vaan kaikilla on joku yhteys Kitteridgeihin, joista Henry oli ehdottoman pidetty. Oliko hän ansainnut sen? Mitä Olive oli ansainnut? Vieläkö Olivelle koittaisi uusi kevät, jolloin sata tulppaania aukeaisi hänen pihallaan? Onko jokaisella tarinalla kuitenkin hopeareunuksensa?

...valkoisina kukkivien villiruusupensaiden tuoksu tuntui heikosti huumaavalta, hyväntahtoisen  valkoisiin terälehtiin tuntui piiloutuneen murheellinen tietämättömyys.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena Laura/Tässä kaupungissa tuulee aina  Suketus ja Tuijata, joka kiteyttää näin huikeasti:

"Ja se on Stroutin romaanikerronnan hienous. Mitä me olemme muille? Olemme usein vain sivuhuomautus, mutta läheisille olemme merkittäviä vaikuttajia. Ja mitä muut meistä näkevät, mitä me emme itse huomaa? Paljon."

Ruhezeit....

Nyt tarvitsen aikaa. Huomasin juuri, että olen roikkunut kaikissa facebookin keskusteluissa ja ryhmissä iltakaudet. Yöt luen kirjoja. Yritän järjestää itselleni uuden lukujärjestyksen, mutta lauantai-illat saunalle, sarjoille ja herkuille. Oikeassa palkissa ovat näkyvissä tulevat kirjat, mitkä jo ovat saapuneet tai tiedän olevan saapumassa. Ne ovat otsikolla 'tulossa'. Pakko alkaa uskoa, että en ole ikiliikkuja...

Onneksi saimme käytyä lenkillä, kun jäiseen puutarhaankaan ei pääse tekemään mitään. Luontopihamme villieläimet on ruokittu. Aurinko paistaa, mutta on jäätävä tuuli...

Huilataan vähän ja sitten taas jotain uutta♥ Mukavaa viikonloppua kaikille ja älkää vaarantako itseänne tai läheisiänne♥ Suositus oli, että hupiajelut sukulaisiinkin nyt pois, mikä kuulostaa surulliselta, mutta suojaa etenkin jos lähdetään Etelä-Suomesta ajamaan harvemmin asutuille seuduille. Ei viedä tautia sinne, missä sitä ei vielä ole. Nyt on epäitsekkyyden aika! Toivotaan, että tämä menee ohi ennen kuin seinät kaatuvat päälle. Meille oli tulossa vauhdikas kevät, mutta nyt sen voimme unohtaa.

Pärjäillään♥

Love
Leena Lumi

PS. Siis kirjoja tulee, mutta ajallaan. Oli tarkoitus pitää se synttäriarvonta, joka on ollut joka vuosi, mutta onko se luvallista? Minulle ainakin tulee paketteja, joten ei se kai kiellettyä voi olla?

Eevan mangojuustokakku

Onneksi on naapurin Eeva, joka pelasti teidät valivali -jutulta. Luin just uutta Annaa ja siinä oli juttua palautumisesta. Tajusin, että en ole palautunut ikinä eli luulen kai olevani joku ikiliikkuja...Palaan tähän aiheeseen varmaan myöhemmin, mutta nautitaan nyt Eevan kakusta♥

Pohja

n. reilu puoli pakettia kaurakeksiä
50 g voita
tilkka jotain mehua

Täyte

1 tölkki mangoviipaleita
2 dl kuohukermaa
1 rasia maustamatonta tuorejuustoa
0,5 dl sokeria
4 liivatelehteä

Kiille

2 prk mangososetta (Piltti)
2 liivatelehteä
tippa vettä

Murskaa keksit murusiksi, sekoita joukkoon sulatettu rasva ja mehu. Painele irtovuoan pohjalle.

Laita liivatelehdet kylmään veteen hetkeksi. Valuta säilykemango ja pienennä vaikka sauvasekoittimella. Vatkaa kerma vaahdoksi. Yhdistä mango, kerma ja tuorejuusto.

Kiehauta tippa vettä ja lisää puristetut liivatelehdet joukkoon.

Lisää liivateseos mangotäytteeseen. Sekoita hyvin.

Kaada vuokaan hyytymään (3-5 tuntia)

Kiilteen liivatelehdet kylmään veteen vähäksi aikaa.

Kiehauta tippa vettä (n. pari ruokalusikallista)

Lisää kuumaan veteen puristetut liivatteet.

Yhdistä mangososeeseen hyvin sekoittaen.

Levitä kiille hyytyneen kakun päälle tasaisesti.

Anna kakun hyytyä kylmässä n. pari tuntia tai jopa yön yli.

Koristele mielesi mukaan.

Laita irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi. Kakku irtoaa paremmin.


*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään

Muutaman viikon verran oli ollut rauhallista, kylkiluu oli parantunut ja Andrea pystyi taas ottamaan Garyn syliin niin, ettei se sattunut. Lasten ihastukseksi Keith oli ostanut mönkijän, ja eräänä lauantai-iltapäivänä hän oli ottanut koko konkkaronkan mukaansa elokuviin Karlstadiin ja tarjonnut jälkeen päin syötävää McDonald’sissa. He olivat saaneet jopa jälkiruokaa, jäätelöä tai piirakkaa, ihan mitä halusivat, eikä Keith ollut piikitellyt Zeldaa tai Andreaa painosta. Hän ei ollut hermostunut edes siitä, että Link kaatoi omenamehunsa.

Sen jälkeen, kun joku oli tehnyt lastensuojeluilmoituksen, hyvä tuuli oli loppunut...

Andrea katsahti käsipyyhettä, mutta verta ei enää näkynyt. Hän kasteli pyyhkeen uudellen, entistä kylmemmässä vedessä, taitteli sen jalkoväliinsä kuin vaipan ja istui varovasti vessanpöntön päälle.

Ninni Schulmanin viimeisin suomennettu dekkari Älä kerro kenellekään (Vår egen lilla hemlighet, Tammi 2020, suomennos Eliisa Salminen) kantaa skandidekkarien peruspiirteitä sekoitellen pohjoismaiseen trillerityyliin viranomaistyötä heidän monimutkaiseen arkeensa, jossa ihmissuhdekuviot kaikkine kipuineen lomittuvat tarinaan voimatta samalla olla sekoittumatta mitä kauheimpiin rikoksiin. On perheitä, joista pahan olon näkee piankin, jos vain on halua ja intuitiota sekä ammattitaitoa. Sitten on niitä kauniita perhekuvia, joita ulkopuoliset katsovat ihaillen voimatta kuvitellakaan...Suutarin lapsella ei useinkaan ole kenkiä, käy jälleen kerran ilmi. Framille nousee Andrean ja Keithin perhe, jonka paha olo näkyi, mutta kukaan ei ollut vain vielä tehnyt lastensuojeluilmoitusta, kunnes kiinnostava tuttumme, Hagforsiin palannut toimittaja Magdalena Hansson tarttui asiaan. Vähän ajan kuluttua ilmoituksen tekemisestä sosiaalityöntekijä Anna-Karin Ehn katosi. Hänen miehensä Torsten joutui varsin pian pidätetyksi ja kuulusteltavaksi, mutta Magdalenan epäilyt olivat aivan muualla. Poliisiviranomaiset sen sijaan halusivat katsoa nyt sosiaalityöntekijän perheen kauniin kuvan taakse. Betty ja Christer ovat työparina. Betty onnitteli Christeriä kihlauksen johdosta saaden kuulla jotain yllättävää. Samalla kun Christer toivoi Magdalena Hanssonin mahdollisimman vähäistä sekaantumista rikostapahtumiin hän tuli uskoutuneeksi Bettylle Torunista.

Rikostarkastaja Petra Wilander seurasi toista rikoslinjaa eli sarjaraiskaajaa, mutta se oli mahdotonta, sillä hänen oli koko ajan huono olo. Päätä särki, hän oli kömpelö, teki pahaa, mutta miehensä kehoituksesta huolimatta hän ei lähde lääkäriin ennen kuin pakon edessä ja silloin olikin Hagforssissa jo tapahtunut kummia. Petra on vieläkin herkillä Geirista, miehestä, joka oli vetää maton hänen altaan, kaataa intohimon taivaisiin...Miten kauan aikaa sellaisesta olikaan? Hän ei kuitenkaan vastannut enää Geirin viesteihin. Kielletyiltä leikeiltä oli suljettu rajat.

Sen sijaan ihan rajaton toimittajamme Magdalena tunsi kokevansa vääryyttä, sillä poliisi ei antanut hänelle vihjeitä ja Bertilsson painosti tekemään kovempia juttuja tai...lehti lakkautetaan tai työtunnit ainakin vähenevät. Heillä on adoptiolapsi Ludvigin, hänen exmiehensä kanssa, Nils, jonka on reissattava tapaamaan isäänsä Tukholmaan säännöllisesti. Magadalena mietti, että ’jos he nyt tekisivät soveltuvuustestin, heille ei annettaisi lupaa adoptoida. Ei mitään mahdollisuutta. He olivat pettäneet Nilsin, ei hänen  elämästään tällaista pitänyt tulla'. Ludvig säesti puheiluissaan Nilsin vaikuttaneen alakuloiselta ja että miten vaikeaa olikaan sopeutua monilapsiseen uusperheeseen. Onneksi Nils oli pääsemässä isänsä kanssa kesällä  New Yorkiin ja se taas sai isot tytöt kateellisiksi. Kun kaikki tuntui kaatuvan päälle Magdalena Hansson käynnistyi. Ensin hän käy torumassa Christerin, jonka on tuntenut lapsesta asti. Christer melkein unohti asemansa luonnonvoiman edessä, kunnes ryhdistäytyi. Hän ei voi uskoa vihjausta, että poliisi oli täysin väärillä jäljillä koskien Torstenia. Nyt oli löydettävä Anna-Karinin tytär Emma, jankutti Magdalena. Samalla hän tuli onneksi kertoneeksi Keithin uhkailleen häntä. Väkivaltaisen Keithin, joka arvasi hänet lastensuojeluilmoituksen tekijäksi.

Magdalenasta ei voi olla pitämättä, vaikka hän on täysin vailla itsesuojeluvaistoa. Hän lähti tapaamaan Emmaa yksin ja löysi tämän jo pakkaamassa kotinsa tavaroita vietäväksi kirpputoreille tai roskiksiin. Tunnelmassa oli jotain outoa ja äkkiä Magdalena haistoi vaaran...

Jälleen kerran Ninni Schulman tavoittaa lukijansa, joka ei jätä kirjaa kesken, ei tietenkään, sillä eilen taisi mennä aamukahteen. Pidin ennen parhaana Schulmanilta Tyttö lumisateessa, mutta tämä uusin meni nyt ykköseksi. Vastaa jos kuulet oli myös vakuuttava. Vakavat aiheet, joita tapahtuu koko ajan, sekä henkilöiden tietty tuttuus. Myöskin se, että Schulman laittaa heidät yllättämään. Arvaanko paljon väärin, jos seuraavaksi Christer ja Torun sekä Betty...Nyt on kuitenkin paniikki päällä sillä Magdalena Hansson on kadonnut:

”Joo hei, tässä Christer Berglund. Poliisista.”

”Onko jotain sattunut?” Petter sanoi.

Sen melkein kuuli, kun Petter lopetti hengittämisen.

”Kyllä valitettavasti”, Christer sanoi ja selitti kaiken niin nopeasti kuin pystyi.

”Herranjumala”, Petter sanoi. ”Voi, Herran Jumala. En käsitä, miksi hän aina ajautuu tällaisiin tilanteisiin.”

Christer ymmärsi Petteriä. Magdalena Hanssonin kanssa eläminen oli varmaan jännittävämpää kuin mitä terveys kesti.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Ferranten Napoli -tetralogian filmatisointi ylistää alkuperäistä tarinaa: Kyynelehtien...

Ferranten Napoli -tetralogian filamtisointi ylistää tarinaa: Kaivaten tänään jätimme HBOlla toisen tuotantokauden viimeisen osan.Ainakin minä kyynelehdin enkä suotta: Alkuperäistä tarinaa noudatettiin ja jollain mystisellä tavalla kirjan kakkososakin Uuden nimen tarina nyt nousi loistoonsa arvaamattomaan. Oma suosikkini kirjoista on ollut Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, mutta tänään päätin: Ilman toista tarinaa, ei ole toista eli langanpäät solmitaan ja...:

"Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle."

Ann-Marie MacDonald Linnuntietä

Lumimieskin oli sillä tavalla vaikuttunut, että en muista milloin viimeksi!

Tässä vielä kerran:

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

 ...mutta Loistava ystäväni tekee sen, mistä amerikkalaiskirjailija Elizabeth Strout niin koskettavasti sanoo: "Kirja altistaa sydämen niin paljolle." Tässä se tuli: Ferranten tarinan vaikutus lukijaan tulee iholle, mutta ennen kaikkea se altistaa sydämen niin ilolle, toivolle, pelolle kuin kyynelille, mutta se altistaa!

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Merenrantaviikoista tulee sekä tarinan että nuorten naisten elämän vedenjakaja: Huumaavat päivät ja illat ovat vaarallista pohjaimua, jonka uhrit eivät muista huomistaan. Lila ei välitä ja Lenú seuraa myrskyä vain huomatakseen olevansa jälleen menettämässä jotakin mitä Lila oli saamassa. Lapsuudesta tuttu ristiriita ystävyyden ja kaunan väliltä herää rajusti ja Elena ymmärtää Lilan aina halunneen samaa, mitä hänellä on ollut. 

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Elena Ferranten Napoli-tetralogian odotettu kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (Storia di chi fugge e di chi resta, WSOY 2018, suomennos Helinä Kangas) nostaa kahden naisen, Lilan ja Lenún, ystävyyden sekä heitä ympäröivän kiihkeän elämän sfääreihin, joissa vuoksi ja luode, elämä ja kuolema, rakkaus ja viha vain kiihdyttävät tempoa vangiten antautuvan lukijansa itsevaltiaalliseen syleilyynsä. Vihdoinkin pelottavan pakkomielteinen Michele Solara astuu esiin varjoista vakuuttaen minut siitä, että...

Elena Ferranten kerronta on häikäisevää ja tohdinko sanoa, että jos Loistava ystäväni oli pala sydäntäni, Uuden nimen tarina tyttöjen kasvutarina ja kertomus erilleen kehittymisestä, niin Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät kokoaa kaksi aikaisempaa yhteen tavalla, jossa ennalta-arvattavuus ei ole nimittäjä. Pidän tätä tähän mennessä parhaana, mutta kokonaisuus on osiensa summa, joten suuri tarina tarvitsee polkunsa. Odotan kaikkien aikojen finaalia, koska tämä viimeksi suomennettu jäi kohtaan, jonka jälkeen tulkoon tulivuorenpurkaus!

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Ferrante totisesti viiltää itsensä finaalissa lukijan ihon lävitse. Hänellä on vaikutuksen tekemisen taju. Hän altistaa lukijansa yhä uudestaan ja uudestaan odottamattomalle. Juuri kun lukija odottaa kahden naisen ystävyyden ehkä harmonisoituvan vanhuudessa, samalla mudanvärinen kuorma-auto lähestyy ja lopulta kukaan ei tiedä miksi?mistä?minne?

Kaikki haipuu kuin usvaan, uneen ja unohdukseen. Ei ole vertailua menneeseen. Ei aikaisempiin. Tulevaisuus tuntematon. Tyhjällä puistonpenkillä kirja, Eräs ystävyys...Tuuli liehuttaa sen lehtiä ees ja taas, ees ja taas. Kadonnut on unta vain...


Kolmatta tuotantokautta janotessa
Leena Lumi

Pidä suutasi siinä kunnes...

Pidä suutasi siinä
kunnes soluni laskeutuvat.
Tupruan kuin lumi, asennosta toiseen.
Tuuli tulee pohjoisesta, nietostaa silmäripsiisi,
älä liikahda
tai saamme äkkiä heinäkuun

emme kestä kaleidoskooppia
ennen kuin opimme välinpitämättömyyden

rakkauden puhtaan vuodenajan.

- Aila Meriluoto -
Varokaa putoilevia enkeleitä (WSOY 1977)
kuva Pekka Mäkinen

Rapsakkaa veriappelsiinikanaa

Lupasin teille tällä viikolla kolme jotenkin Poriin liittyvää aihetta, mutta kolmas vaihtuikin Tehdaskaupungin lapset kirjasta porilaisen Sari Kalliomäen rapsakkaan veriappelsiinikanaan. Sari pitää blogia Tyrniä ja tyrskyjä ja se on nyt melkein mun helmoissa, kuva hänen blogiinsa, sillä 1) rakastan Sarin reseptejä 2) Sari on matkalla jonnekin ja minä myös eli etsin samaa rauhaa kuin hän tässä myllerrysten ja tragedioiden maailmassa 3) sydämemme sykkivät aina Porin Reposaarelle! Tästä enemmän toisella kertaa, mutta käykääpä lukemassa siellä, mitä hän on viimeksi kirjoittanut: Voi koskea sinuakin! Nyt kokkaamaan!

Nopeasti sekoitettu mausteseos pintaan ja pieni paistohetki pannulla niin että pinta tulee rapsakaksi, sitten uuniin kypsymään. Samalla pannulla tehdään kypsennyksen jälkeen mainio ja äärimmäisen helppo kastike silputusta, paistetusta sipulista, veriappelsiinin mehusta ja hunajasta. Mausteeksi laitetaan vielä tuhdisti tuoretta timjamia, jota huvittavaa kylläkin saa edelleen ulkoa omasta yrttimaasta. Siellä on tarjolla salviaa, sekä koko ajan uutta puskevaa oreganoa. On tämä tosiaan kummallinen talvi. Veriappelsiinikanan kanssa sopii mutten hyvin jasmiiniriisi, joka tuo tähän vielä sopivan itämaisen vivahduksen.

Ainekset

4 kpl maustamattomia kanankoipia

1 tl suolaa

1 tl valkosipulijauhetta

0,5 tl mustaapippuria

2 rkl oliiviöljyä

1 veriappelsiini siivuina

muutamia oksia tuoretta timjamia

Kastike:

1 sipuli

2 dl veriappelsiinin mehua

2 dl vettä

1 rkl kanafondia

2 rkl hunajaa

1 rkl tuoretta timjamia

1/4 tl mustaapippuria

Sekoita mausteseos ja hiero kanojen pinnalle, paista kanankoipia voissa pannulla viitisen minuuttia, kunnes ne ovat saaneet pintaan hiukan väriä ja laita päälle siivu veriappelsiinia sekä timjamia. Siirrä pannu uuniin 190 asteeseen ja anna kanojen kypsyä reilu parikymmentä minuuttia. Laita pannu takaisin liedelle, ota kanat sivuun ja peitä foliolla, jotta ne pysyvät lämpiminä. Lisää pannulle rasvan sekaan silputtu sipuli. Jos rasvaa ei ole kovin paljoa, lisää oliiviöljyä tai voita. Kun sipuli on kauniisti ruskistunut lisää veriappelsiinin mehu, hunaja, vesi, kanafondi sekä mustapippuri ja anna kastikkeen kiehua hiljalleen hiukan kokoon. Lisää lopuksi timjami, tarkista maku ja lisää suolaa tarvittaessa. Laita kanankoivet pannuun ja lusikoi kastiketta päälle. Tarjoile riisin kanssa.

Kiitos Sari♥ 

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa