"Kenelle sinä kirjoitat?”
”Lilibet-serkulle,
ja hän on edelleen koululainen, joten älä anna mustasukkaisuuden hirviön hiipiä
mieleesi.”
”Prinsessa
Elizabethille? Sille serkulleko?”
”Hän alkoi
kirjoitella minulle, kun olin kolmentoista. Kirjoittelen hänelle silloin
tällöin. Hän on mukava pikku olento.”
”Tiedäthän,
että rakastan sinua.”
”Minäkin
rakastan sinua”, hän kuiskasi Philipille.
Kate Quinnin
teos Ruusukoodi (The Rose Code, HarperCollins 2021, suomennos Päivi Paju) on
kaikkea sitä mitä sen ei uskoisi olevan ja silti lukija yllätetään. Olen
lukenut Quinnilta aikaisemmin Koodinimi Alice ja Metsästäjätär, joista
viimeinen oli jännittävin lukemani kirja ilmestymisvuonnaan olematta dekkari. Aluksi
ajattelin Kate Quinnin olevan enemmän viihde- kuin tietopainotteinen kirjailija,
mutta se harha on haipunut Lontoon sumuun ja aikaa sitten. Ihan tahallani otin
aloituksen kohdasta, josta voi alkaa harhailemaan omien ennakkoluulojensa
poluilla taikka alkaa pohtia: Ihan tosiko Englannin prinssi Philip ja onko hän
tässä mukana faktojen perusteella? Voisiko amerikkalainen kirjailija tuosta
vain kirjoittaa kirjaansa Philipin Oslan tyttöystäväksi sodan aikana?
Maattoman, perheettömän prinssin, jonka ainoa perhe tuntui olevan Englannin
kuninkaallinen perhe ja työ olla sota-aikana laivaston etulinjassa taistelemassa
natseja vastaan?
Kate Quinnin
Ruusukoodi tuo yhteen kolme aivan erilaista nuorta naista. Yläluokkaisen Oslan,
tavallisen perheen Mabin ja äitinsä alistaman alemman luokan perheen Bethin.
Siinä missä Osla saa heidän sota-ajan työssään aluksi kärsiä debytantin maineestaan,
pitkäsäärinen Mab kiemurtelee ulos alaluokkaisuudestaan voitokkaasti ja Beth
pääse irti hirviömäisestä äidistään eli hän ei suostu enää alistettavaksi. Naisia
yhdistää kansallisuus ja halu taistella maansa puolesta, heitä yhdistää myös
nuoruus ja älykkyys tehtävässä, joka on sodan kannalta äärettömän salaista ja
tärkeää. Miesten rinnalla he ovat tasaveroisia, sillä Bletchley Parkissa ainoa
mittari on kyky murtaa vihollisen koodeja. Beth on heistä tavallaan älykkäin ja
hänestä tuleekin yksi harvoista kryptoanalyytikoista. He eivät saa kertoa kenellekään,
mitä työtä tekevät, joka naisille onkin helpompaa kuin miehille. Nainen voi
aina olla vaikka konekirjoittaja, mutta vaikka mies olisi tehnyt vuosia töitä
tunteja laskematta Bletchley Parkissa, hän on mies vailla univormua eli
ulkopuolisten silmissä sodan välttelijä, petturi.
Ruusukoodi
on kirja toisesta maailmansodasta Britanniasta katsottuna. Sen aikatasot
vaihtelevat, mutta pääasiassa olemme sotavuosissa, kunnes huikeassa finaalissa
otsikko voi olla vaikka
Yhdeksän päivää kuninkaallisiin häihin
11.
marraskuuta 1947
ja kaiken
sen glamourin keskellä näytellään uskomaton loppunäytös.
Ruusukoodissa
on romansseja ja sota-ajan nopeita avioliittoja, mutta siinä on myös tuhansia
tunteja uuvuttavaa työtä, jossa voidaan olla vaikka nukkumatta, että saadaan
tärkeä koodi murrettua. Se voi upottaa saksalaisia laivoja tai pelastaa
brittiläisiä iskukohteita. Silloin ei nukuta kun isänmaa tarvitsee! Näyttämöllä
on historian todellisia henkilöitä fiktion joukossa, mutta faktat historiallisia
romaaneja kirjoittava Kate Quinn on antanut tarkistettavaksi Bletchley Parkin historiantutkijalle
ja kirjailijalle Kerry Howardille.
Kolmen aivan
erilaisen naisen ystävyys, sitten järkyttävä viha ja kaiken jälkeen kuitenkin sopu
palata yhteen silloin tällöin vielä sodan jälkeenkin. Pakko sanoa, että kirjassa
on todella herkullinen kohtaus, joka syntyy lehdistön painostuksesta. Osla
joutuu teelle tulevan kuningattaren kanssa, koska lehdistö vain pitää häntä
niin Philipin rakkaana…Osla suoriutuu upeasti ja kukapa varjoista häntä
tuleekaan kiittämään ellei hänen entinen rakastettunsa. Ja tietenkin Osla on
kutsuttu häihin!
Kirja on
melkein seitsemän sataa sivua, joten yllätyksiä riittää. Myös sodan karmeaa
todellisuutta, sitä jossa kuka vain voi olla ostettu petturi. Kuninkaallisten
häiden kuohuessa kaikkialla naisemme tukijoineen purkavat Bethin kehittämää
ruusukoodia kaikki toinen toistaan auttaen, mutta eivät enää Bletchley Parkissa
vaan eräässä yksityisasunnossa ja kello käy…
Kuten olen vihjannut suurin yllätys tuli lopussa Kirjailijalta, jossa yleensä usein on vain kiitoksia, kiitoksia, loputtomasti kiitoksia. Ihmettelen jos kukaan historiasta kiinnostunut jättää tämän lukematta, sillä minä en tiennyt koodien murtamisesta ennen mitään. Toisaalta tämä on teos anglofiileille, sillä kyllä tästä löytyy niin peribrittiläisiä juttuja sodan keskelläkin, että ei tosikaan. Eikä tämä ole siinä mielessä sotakirja, että kirjassa ei olla rintamalla, mutta tehdään uupumatta työtä sodan voittamiseksi eli etulinjan eteen. Ei olla paossa sotaa, vaan ruusun ytimessä!