perjantai 2. joulukuuta 2016

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen...


Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 1979)

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Alkupalat eli kurkistus kevään 2017 kirjoihin!


Pieni kurkistus ensi vuoden kirjoihin: Aina yhtä kiehtovaa. Kera näiden Minttulin koskettavien joutsenien, kerron teille osan kirjoista, jotka olen ajatellut lukea. Kaikilta kustantajilta ei ole vielä tullut katalogeja, joten ei kannata ihmetellä, jos joku/jotkut puuttuvat. Tosin kaikilta otan kiinnostukseni/jaksamiseni mukaan samalla hiljaa toivoen, että mahdollisimman moni saa uusia lukuideoita.

Otan määrällisesti alkuun vähän, sillä ihan sekunnin murto-osan ajattelen joskus, että voisi muutakin tehdä kuin lukea, mutta kun vuosi kehittyy, unohdan moiset hullutukset! Kirjojen meri on kohtaloni ja silti tässä on ehditty vaikka mitä.

Gummerus:


Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä ihastutti minua heti kannellaan sekä tarinallaan. Paperisessa katalogissa kirja on just tällä samalla kannella kuin englanniksi eli mikä tyylikäs juttu: Olen fanittanut tätä kantta jo jonkin aikaa. Onneksi kuva on rajaton kauneus, se ei kysy kieltä, ei rotua, ei uskontoa...

Linda Olsson: Sisar talossani

Pirjo Rissanen: Syyslaulu

Otava

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Shari Lapera: Hyvä naapuri

Samuel Bjørk: Yölintu

Tammi

Håkan Nesser: Taivas Lontoon yllä

Paul Auster: 4 3 2 1

S&S

Paavo Halonen, Antti Kauppinen, Ulla Kokki: Armas aika - Nautiskelijan kesä


Cilla&Rolf Börjlind: Musta aamunkoitto  (Katsoittehan tv-sarjan Nousuvesi, tässä sarjan kirjoittajat!)

Docendo

Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla


Tanja Hakala, Johanna Lehtinen: Järvien kesäkodit

Minerva

Henriette von Schirach: Herrakansaa Elämäni natsieliitin sisäpiirissä

Peter James: Kirottu talo


Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn Koko kasvukauden kukkiva puutarha


Gerald L. Posner: Josef Mengele Elämä ja teot

WSOY

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina


Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat


Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Saatan lisätä tähän ihan lähiaikoina, mutta koska tämä on alkupalat, kaikki eivät tule tähän, vaan virtaavat sitten ensi vuoden mittaan kirjojen virtana.

Idolini Ian McEwan taas jännittää, sillä haluaisin aina palaa hänestä. Paul Auster on taas elämäni haastavimpia miehiä, joka saa minut itkemään sekä ilosta että...kiukusta. Håkan Nesseristä on tämän suven jälkeen tullut elämäni kakkoskallio: Ilman Nesserin kirjoja siltana yli synkän kesän...en olisi jaksanut. Se hänelle nyt kertokaa!

Ei tulisi mieleenkään olla lukematta jatkoa Ferranten kirjaan. Jäi muuten tosi jännään kohtaa...Liane Moriarty vakuutti Mustat valkeat valheet teoksellaan, joten häntä nyt. Katja Kaukosen korkkaan noviisina ja toivon saavani yhtä tajunnanräjäyttäviä elämyksiä kuin olen lähiaikoina saanut monelta suomalaiselta naiskirjailijalta. Lumikadun kertoja vie Varsovaan, kuten Sami Hilvon Pyhä peto. Ja tietenkin kesäruokia ja -sisustuksia on tulossa. Ja sitten kysymys: Olenko nähnyt unta, että joltain kustantajalta ilmestyy Eichmannin elämäkerta? Olen lukenut Quentin Reynoldsin Kuoleman asiamies Adolf Eichmannin tarina (Karisto) tosi moneen kertaan ja olisi tietysti kiinnostava verrata.


Joutsenetkin saisivat jo viimeinkin lähteä, vaikka niitä tuleekin ikävä. Hei, hei joutsenet, hei, hei marraskuu!

Ensi kuussa kootaankin sitten mennyttä vuotta, fiilistellään joulua ja ehkä vielä vähän luetaankin. Nuoret koirineen saapuvat perjantaina, joten täällä monenlaista kivaa kiirettä. Kaikille oikein kaunista huomenna alkavaa joulukuuta♥

Leena Lumi

Englishman In New York

joutsenkuvat Minttuli

tiistai 29. marraskuuta 2016

Kim van Alkemade: Lapsi nro 8


Mildred Solomon värisi innosta. Se olisi hänen kokeensa: röntgensäteillä tehty nielurisojen poisto. Röngensädehoitojen jakson jälkeen, jossa testattaisiin eripituisia sätelyaikoja, tulokset voitaisiin vahvistaa kirurgisella leikkauksella. Hän tarvitsi tutkimusmateriaalikseen lukuisia kohteita. Hän mietti mielessään. Kahdeksan orpoa pitäisi riittää.

Kim van Alkemaden esikoisromaani Lapsi nro 8 (Orphan nro 8, HarperCollinsNordic 2016, suomennos Päivi Paju) on omistettu 'Isoisäni Victor Bergerin, "orpokodin ikireippaan pojan", muistolle' eli tarina kaikessa uskomattomuudessaan on tosipohjainen mustavalkoisia valokuvia myöten. Voisi sanoa, että kaikki sai alkunsa orvon juutalaistytön uskomattomasti liekehtivistä punaisista hiuksista, tarinasta, jota Fanniella oli tapana kertoa Kimin ollessa lapsi. Hiuksista, joita Kimin isoisoäiti Fannie Berger ei pystynyt leikkaamaan, vaikka orpokodin säännöt sitä edellyttivät. Fannie sai tahtonsa läpi, sillä kun hänet oli pestattu Juutalaiseen orpokotiin 1918 ja hän oli vienyt sinne mukanaan oman poikansa, hänestä tuli käytännössä korvaamaton. Kim puolestaan alkoi lukea Center for Jewish Historysta lapsista, joille oli annettu sädehoitoa Hebrew Infant Asylum -orpokodissa New Yorkissa. Hän pääsee sädehoitoa antaneen lääkärin jäljille ja siitä syntyi tämä huikea esikoisromaani.

Lapsi nro 8 on erinomainen kuvaus ihmisen sokaisevasta kunnianhimosta, jonka nimissä hän on altis käyttämään kyseenalaisia keinoja, vain saadakseen nimensä tieteen historiaan. Kirjassa kunianhimon sokeuttama on Mildred Solomon, nainen, joka oikeuttaa kokeensa sillä, miten vaikea naistutkijan on edetä urallaan miehisessä lääkäri- ja tutkimusmaailmassa. Mildredin hahmo on erittäin uskottava ihan loppuun asti. Hän uskoo asiansa oikeutukseen vielä kuollessaankin. Päähuomiomme saa lapsi nro 8, joka saapuu newyorkilaiseen orpokotiin perhetragedian jälkeen 1919. Hänen nimensä on Rachel Rabinowitz, mutta tohtori Solomonille hän on ikuisesti lapsi nro 8. Saamme seurata Rachelin selviytymistä orpokodista, sitä miten hänestä tulee juuri lapsi nro 8, miten hän menettää hiuksensa diagnoosina alopecia, miten tapaa veljensä ja....paljon myöhemmin erään kirjaston lukusalissa tajuaa:

Koska Moderni onkologia oli sidottu hiljattain, sen sivut avautuivat jähmeästi. Minun täytyi seistä ja laskea painoni käsivarsieni varaan, jotta sain pidettyä sivut auki. Vilkuilin arikkelia, kunnes katseeni pysähtyi erääseen lauseeseen. Naisilla, jotka altistuivat lapsina liialliselle säteilylle, pahanlaatuisen syövän luvut ovat selvästi korkeammat, ja kasvaimet huomataan näillä naisilla, kun he lähestyvät neljääkymmentä ikävuotta.

Rachelin tarina on naisen selviytymistarina paitsi perheen menetyksen ja orpokodin maailmassa, myös osoitus uskalluksen merkityksestä niin uralla kuin henkilökohtaisessa elämässä. Rachelista tulee sairaanhoitaja, mitä pidettiin erittäin hyväksyttynä, mutta hän joutuu salaamaan rakkautensa, sillä homoseksuaalisuus oli vielä rikos. Tarina kantaa myös vanhan mantereen juutalaisuuteen ja tietysti Krakovaan! Rachelin kaipuu tietää juurensa on sammumaton. Yhtä sammumaton kuin on hänen kaunansa tohtori Solomonia kohtaan...

Kukaan muu, joka olisi katsonut vuoteessa makaavaa haurasta olentoa, ei olisi nähnyt häntä sellaisena kuin hän oli: jääräpäisenä, itsekkäänä, julmana. Kokoon käpertyneenä hän vei niin kovin pienen osan patjasta. Paljonko kello mahtoi olla? Ranteessani olevan kellon taulu näytti epäselvältä. En ollut tajunnut, kuinka väsynyt olin. Tunsin kaatuvani kyljelleni. Olkapääni kosketti patjaa, sitten pääni. Vedin polveni ylös ja työnsin Mildred Solomonia sivuun saadakseni tilaa jaloilleni. Taitoin kädet pääni alle ja nukahdin hänen jalkopäähänsä.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Ulla ja Kirja vieköön!

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Anna Kortelainen: Siemen


Mieleen nousi työpöydällä seisova valokuva. Miehen katse tuntui seuraavan häntä kaikkialle pienessä asunnossa.

Mies oli seissyt univormussaan Viipurin rautatieaseman laiturilla ja odottanut junaa. Hän oli ollut selin Ninaan ja sanonut tälle jotakin, kääntymättä ympäri häntä kohden. Ääni oli hieman tuttu, aivan kuin Nina olisi tavannut miehen joskus. Mitä hän sanoi?

Anna Kortelaisen romaani Siemen (Tammi 2016) kertoo historian maisteri Nina Huminasta, joka ei halua opettaa, sillä hän ei ole siihen riittävän sosiaalinen ja mielestään ei myöskään riittävän rohkea. Hänen juurensa ovat Pohjanmaan mullassa, mutta hän muuttaa sukututkijaksi ryhdyttyään Viipuriin. Monet hänen toimeksiannoistaan liittyvät sukujen sodan aikana kadonneisiin henkilöihin ja Nina kokee olevansa Viipurissa sekä enemmän työrauhassa kuin myös enemmän elossa kuin Helsingissä. Lopulta hän löytää Cafe Miristä Viipurissa asuvien suomalaisten ryhmän ja slaavilainen taika sulattaa hänestä innokkaan keskustelijan, joka toki voi halutessaan jäädä pikkuhuoneensa rauhaan kadonneen majurin vaikenevaan seuraan.

Romaanin toisessa aikatasossa saamme seurata majuri Asser Luikan elämää sekä Helsingissä että Viipurissa. Luikka on alunperin Viipurista,  mutta 1918 isä alkaa pelätä perheen turvallisuuden puolesta ja perhe muuttaa Turkuun. Paluu tapahtuu aika pian ja Viipurista innostunut lukija pääsee kokemaan ne tutut liikkeet, kadut, tunnelmat, joista on ehkä vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan kuullut. On kuin olisi itse taas tuossa niin suomalaisessa kaupungissa...Luika on innokas botanisti, mitä vanhemmat jaksavat hämmästellä. Lukion pakollinen kasvien keruu on Luikalle paratiisia ja ruokahalu kasvaa vain syödessä. Pääsemme Viipurin salatuille paikoille, etenkin kaatopaikoille ja ratapihoille, sillä Luikan mieleen eivät ole puutarhat, vaan rikkakasvit. Ja se mistä ne ovat tulleet ja miten. Sotajoukot tulevat ja menevät, ovatpa ne sitten suomalaisia, saksalaisia tai venäläisiä ja aina niistä jää jälki: Siemenet kulkevat, varisevat, itävät.

Luika on yhtä vetäytyvä ja syventyvä kuin hänen jälkiään toisessa ajassa seuraava Nina. Molemmat pärjäävät seurassa olematta kovin sosiaalisia, rakastavat Viipuria, mutta kaiken ohi menee oma kiinnostuksen kohde. Perusteellisesti Luika kuitenkin hoitaa talvisodan ja jatkosodan aikaisen työnsä armeijan muonahuollosta vastaavana majurina. Välirauhan jälkeen seuraa paluu:

Nyt nälkätalvi oli vaihtunut koleaksi kesäksi, jonka sadosta ei kannattanut odottaa liikoja. Mutta koleutta enemmän merkitsi se, että Kannaksella päästiin pitkästä aikaa rauhassa viljelemään. Oli palattu puutarhoihin, palstoille ja pelloille ja se valoi uutta toivoa ja uutta intoa. Viipurissa Pantsalahdenpuisto ja...Uusi ajanlasku oli alkanut. Oli kesä numero yksi.

Siemenessä Kortelainen kuljettaa kahta henkilöä eri ajassa, mutta samoissa maisemissa. Siirtymät ovat lempeät ja railottomat, joten lukija kutoo helposti Ninaa ja Asseria yhteen vertaillen heidän Viipuri –kuvauksiaan ja vähän muutakin. Tarina kerrotaan rauhallisesti, mutta siinä ei ole yhtään turhaa lukua, ei sanaa, ei ennalta-arvattavuutta. Olin niin tuudittautunut jo taas itseeni viipurittarena ja innokkaana botanistina myös Asserin kasveihin, että tulin yllätetyksi, mikä on erinomaisen tarinan merkki! Siemen on kaikkea muuta kuin kesy, jos on punninut kesyyttä Viipurin mitalla.

Jo toinen Viipuriin sijoitettu kirja tänä vuonna, sillä enhän voi olla mainitsematta Martti Backmanin Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Viipuri on tarinoiden kaupunki, mutta monille se kantaa myös muistoja, jotka kirjoitetaan ikävän kyynelin.

Siemen tuli minulle ihanan liikaa iholle. Ninan historia ja valikoitu sosiaalisuus, Asserin kasviharrastus ja omaehtoinen yksinolo, mutta ennen kaikkea tietysti jokaikinen Viipurin talo nupukiviä myöten, halkeamat asfaltissa, tuoksut, helle, räntä, ilmassa se ripaus slaavilaisuutta, joka on aina ollut osa Viipuria...

Miten paljon rakkautta, seksiä, sopivaa tai sopimatonta, onnea, pettymyksiä, menetyksiä. Jokainen oksanhaara sai alkunsa rakastelusta, ja lopulta jokaisen syntyneen osa oli kuolla ja tulla kätketyksi maan poveen.

He katosivat eivätkä kuitenkaan kadonneet.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Unelmia


Tiedätkö - hiljaa hiipien 
jätän joukon meluisan,
kun yllä tammien
näen kalpeiden tähtien 
kukkivan.

Tiet haluan silottaa,
harvoin kulkee kukaan
iltaniittyä kalpeaa!
Hellin yhtä unelmaa:
Tulet mukaan.

Illalla puutarhan hämyssä
mielimme kaukaisuuksiin.
"Ovat kätesi valkeaa silkkiä..."
Hän hämmästyy: "Sanot sen niin..."

On jokin astunut puutarhaan
veräjän narahtamatta.
Läheisyydessä sen eivät ruusutkaan
voi olla vapisematta.

- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn

torstai 24. marraskuuta 2016

Marraskuun marinoita, tarinoita ja joulustelua!


Vaikka niin isosti olenkin oppinut rakastamaan marraskuuta, on siinäkin pimeät hetkensä. Notkahduksia, jolloin ajattelee, että 'kuka tätä jaksaa'! Viikon homma on ollut ison, todella ison maton etsintä olkkariimme. Olemme sisustaneet viimeksi vuonna koivu ja tähti, sillä olemme sen sijasta rempanneet ja reissanneet. Puutarhakin vie omansa ja olin tämän kesän puh, pah, tästä pelistä pois, joten mitään sisustuksellisia kicksejä en saa kun katson etenkin olohuonettamme. Marraskuu selvästi herättää pesäilytarpeen, josta on vain kivenheitto, jos sitäkään, sisustamiseen...


Itselleni ei nykyään tule yhtäkään sisustuslehteä, mutta tilaan tyttärelle Koti ja Keittiö -lehteä, joka aikanaan tuli itselleni kauan. Tänään turhautuneena toivottomaan mattoprojektiin, annoin itselleni luvan ostaa juuri Koti ja Keittiö -lehden, jonka kansi oli houkuttavin kaikista ison tavaratalon lehdistä. Kansi on kuin kutsuhuuto minulle! Sisällössä kuitenkin ainakin tällä kertaa tyyliä ja vinkkejä eniten lapsiperheiden tarpeisiin. Ilmankos tyttäremme haluaakin juuri tämän lehden! Ainakin hän on potentiaalista kohderyhmää vaikka ei lapsia vielä olekaan. Onneksi oli erinomaiset viinisivut ja ruokaohjeita. Ehkä meikäläisen sisustusvuodet ovat sitten ohi jo...Vanhojen mööpeleiden ystävä, jolle sanat coyntry&cosy ovat ominta hengitystä, ei ehkä ole innoittavin kohde kenellekään sisustusalan ammattilaiselle.


Kaikki mitä tässäkin kuvassa näkyy on kierrätettyä paitsi Wrendalen mukit. Kiiltävä kahvipöytä on löydetty roskalavalta neljässä osassa, vanhojen kirjojen hylly löytyi yhdestä varastosta ja...Siis ajatus uudesta, isosta matosta jouluksi alkoi innostaa. Monta värimallia on kokeiltu. Sen pitää olla matalanukkainen, se ei saa kiiltää, sen pitää sopia mittatilausleveisiin luonnonvalkoisiin nukkamattoihimme olkkarin terassioven edessä sekä olkkariin näkyvässä kirjastossa ja toisessa makkarissa. Se olisi mittatilausjuttu ja sen viimeinen päivä tilata olisi perjantaina, että saisimme sen jouluksi...Paikasta toiseen on juostu. On mitattu, on verrattu värejä, olen tehnyt kompromisseja, olen väsynyt ja kun tajusimme sen ainoan oikean värin matollemme: Valkoinen! Valkoinen minulle, joka rakastan värejä, mutta jotkut jutut meillä vain ovat valkoisia, ei voi mitään! Päätimme, että joulun tulee olla rento, ei pelätä punajuurisalaattia valkoisella matolla, ei punaviinitahraa, ei koirien sotkuja...Helmikuun lumilla löydämme unelmamattomme ja nyt vain iltapäiväteellä ihailin Koti ja Keittiö -lehdestä viittäkymmentä sivullista ihania joulukoteja.


Tee on maailman ainoa juoma, joka sekä virkistää että rauhoittaa. Sen päälle vielä kun saa joulutorttua, tekeekin jo mieli alkaa valita omaa suosikkiaan joulukodeista. Löysin kaksi, joista pidän: Satumaailma lähellä luontoa, jossa asuvat Francisca ja Björn sekä Joulustelijan parasta aikaa, jossa asuvat Kati ja Pasi lapsineen. Oih, saan äänestää suosikkiani...


Päivän paras hetki. Iltapäivän teehetki. Murheet ovat nyt pieniä ja osaan olla kiitollinen, että saan ilolla odottaa joulua. Iloitsen siitäkin, että huomenna ei tarvitse juosta kaupoilla. Kaikki aikanaan. Joulukin tulee omalla ajallaan ihan sama onko lattialla vaikka millainen matto. Olemme jo aikaa sitten onneksi tajunneet, että joulussa on tärkeintä se hetki, kun istumme yhdessä perheen kanssa syömään. Sen hetken tunnelma, jossa niin kirkastuu, miten perhe on parasta.


Olen hirmuinen kotoilija ja tunnelmien vaalija. Reissuun lähden mieluusti, silloin olen seikkailija: emme lähtiessä tiedä, mihin päädymme, mitä koemme. Sitten on taas niin lumottua palata muistelemaan reissuviikkoja kodin syliin. Valkoisesta kivitalosta saaressa on tullut kotimme. Kaikki täällä kantaa elettyä elämää kuopuksen syntymästä suuriruhtinatar Olgan lähtöön. Täällä kuuluvat monet naurut ja joululaulut, keittiö täynnä nuoria syömässä meidän jääkaappia tyhjäksi, heräämiset lintujen lauluun ja iltamyöhät terassilla auringon pudotessa Päijänteeseen. Täällä on palattu yöuinnilta ja jääty katsomaan syyskesän yötä...Täällä on itketty tämän suven surut, täällä on virottu taas elämään, täällä on katsottu toista silmiin, täällä on herkuteltu ja halattu, täällä on ihmetelty lumen satumaata, täällä on tanssittu kuutamolla, kuultu Välikaton Feetun kolinat piipun juurelta, täällä näkyy eletty elämä ja saakin näkyä, sillä tämä on Koti♥


Ilta putoo. Viikonloppu lähestyy. Ulkona sataa räntää. Aika vetää huopa ympärille, ottaa muutama satsuma ja hyvä kirja käteen. Jouluruusun kauneudessa asuu rauha. Se hätäilemättömyys, jonka läsnäollessa näemme kauemmas, näemme kirkkaammin. Mun on hyvä olla. Toivon, että sunkin on hyvä olla. Annetaan marraskuisten päivien hämärähyssyn tuudittaa meidät luottamukseen ja uskoon, että kaikki on ihan hyvin nyt juuri tässä hetkessä, ei siellä jossain muualla, vaan tässä, minussa ja sinussa. Ollaan vaan...

Leena Lumi

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Karin Slaughter: Kahlittu


Sara ei ollut koskaan täysin ymmärtänyt Willin ja Angien kieroutunutta suhdetta. Hän oli oppinut hyväksymään sen yhtenä niistä asioista, joita sieti, kun oli rakastunut johonkuhun, kuten sen, ettei toinen suostunut syömään kasviksia tai että toinen ei huomannut  lainkaan vessapaperirullan olevan lopussa. Angie oli addiktio. Angie oli tauti.

Yhdysvaltalaiskirjailija Karin Slaughterin Kahlittu (The Kept Woman, HarperCrime, suomennos Päivi Paju) jatkaa vahvana suosittua psykologista Will Trent&Sara Linton –sarjaa, niin väkevänä jälleen kerran, että olen putomassa samaan raivoon Angie Polaskia kohtaan, missä Sara Linton velloi Näkymättömässä Lena Adamsin takia. Pakko muistuttaa itselleen, että on lukemassa kirjailijaa, jota en alunperin edes aikonut ikinä lukea! Kauan sitten vakuutin dekkarihullulle ystävälleni, että en ikinä lue niin partakoneen terällä kirjoitettua, mitä on Slaughterin jälki. Never say never! Minusta tuli pakkoluettamisen jälkeen ihan myyty ja se tapahtui Triptyykin jälkeen: Siitä alkoi siirtymä, jossa menetysdekkaristin hahmot tulivat iholle ja kauheat rikokset kulkivat sujuvasti siinä sivussa ja tulin janoiseksi Slaughterista halusin tai en. Nyt vain haluan!

Tuskin kukaan voi kieltää Karin Slaughterin asemaa koko maailman dekkarikuningattarena! Yli 35 miljoonaa myytyä kirjaa ja minä olen ensimmäisenä sanomassa saman kuin The Denver Post Slaughterin trilleristä Yli rajan: ”Slaughterin paras kirja, josta uudet lukijat voivat vaikeuksitta aloittaa.” Edelleen samaa mieltä, sillä Yli rajan kertaa taidokkaasti sekä Grount County –sarjan että Atlanta –sarjan kutoen yhteen Sara Lintonin ja Will Trentin vaiheet piinalla, jossa tarina vierii mielen sisään vereen kastettuna filminauhana...

Uskallan nyt sanoa, että minulle Slaughterin Yli rajan (Fallen) on paras dekkari ikinä! Siinä Georgian etsivätoimiston minikokoinen dynamiittipanos Amanda Wagner sähisee, raivoaa ja huolehtii tavalla, jossa hänen parhaan ystävänsä Evelynin tytär Faith Mitchell  saa kyytiä hallitsemattomasti sikiävänä paksuna diabeetikkona, joka ei tajua syntyvyydensäännöstelystä mitään sekä Faithin etsiväpari Will Trent vähä-älyisenä, raivohulluna dyslektikkona. Ja Evelynin yli 80-vuotias naapuri Roz Levy ei olekaan pipareita leipova kiltti mummeli vaan...

Kahlitussa ei ole Kivun jäljet sähäkkää paneskelua, ei Pettävän hiljaisuuden Lena Adamsin mielen pimeyttä, ei Triptyykin varakasta, varjossa seisovaa, kauniisti ikääntynyttä Lydiaa nauttimassa muiden kärsimyksistä, ei Näkymättömän julman paljastavaa kohdevaloa käännettynä suoraan järkevänä ja hyvänä pitämäämme lastenlääkäri Sara Lintoniin, mutta Kahlitussa on avainromaanin tatuointi, jota ei poisteta edes ihonsiirrolla!

Kahlitun jälkeen tiedän Angie Polaskin maan, sen mistä hän on todella tullut. Tiedän myös, että Angie on Willin krooninen sairaus, vakava sellainen. Tiedän muutakin, jotain joka liittyy Saraan...Loistavan trillerin nimi Kahlittu on mitä osuvin ja upea kirjan kansikin kertoo tarinaa, josta ei liene pääsyä vapauteen, sillä kahleet ovat ihon arvissa, mielen pimeimmissä huoneissa, siinä kaikessa, miksi Polaskin hillittömyys sekä itkettää että raivostuttaa.

Kahlitun murha on erityisen kohtalokas Georgian etsivätoimistolle, sillä hylätyltä rakennustyömaalta löytyy entisen polisiin ruumis ja jäljet alkavat viitata toiseenkin uhriin. Koko tapausvyyhti koskettaa ihan henkilökohtaisesti ja äärimmäisen uhkaavasti Angie Polaskia, jolloin se tietenkin on kuin bensaa liekkeihin Will Trentille, vaikka olemus onkin kuin ikijäätä. Vaarallista sellaista.

Häntä odottamassa oli aina ollut poika, joka odotti häneltä jotain. Poika, joka ikävöi häntä ja joka vihasi häntä. Niin oli ollut niin kauan kuin hän muisti. Kymmenvuotiaana: Dale Harding tarjoutui antamaan aterian vastineeksi hänen suustaan. Viisitoistavuotiaana: sijaisisä, joka piti viiltelemisestä. Kaksikymmentäkolmevuotiaana: sotilas, joka...Kolmekymmentäneljävuotiaana poliisi, joka...Kolmekymmentäseitsemänvuotiaana: toinen poliisi, joka sai hänet uskomaan, että tämä rakastaisi häntä ikuisesti.

Ikuisuus ei koskaan ollut niin pitkä kuin sen kuvitteli olevan.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin

*****

tiistai 22. marraskuuta 2016

Sanna Isto, Eppu Nuotio, Sari Airola: Typy ja muriseva märkö


Oliko sinun sänkysi alla mörkö kun olit lapsi? Minulla oli. En pelännyt kummituksia, vaan kerroin hurjimmat kummittelujutut. En pelännyt pimeän varjoja, vaan kuljin niitä kohti, mutta olin varma, että sänkyni alla asui mörkö. Ei tullut mieleenkään ottaa taskulamppua ja alkaa sitä häiritä, oltiin vain hipihiljaa ja luettiin kirjaa, niin mörkökin oli rauhassa.

Sanna Isto, Eppu Nuotio ja kuvittaja Sari Airola jatkavat ihanaa Typy -sarjaa kirjalla Typy ja muriseva mörkö (Bazar 2016), jossa terhakka Typy kohtaa sänkynsä alla asuvan mörön. Perhe on lähtenyt lomalle merenrantahuvilalle ja Bertta-täti on mukana. Typy on niin innoissaan, että haluaisi jäädä huvilalle iäksi. Hän löytää ihastuttavan lasiverannan omaksi paikakseen piirtää ja rakennella palapeliä ja hoitaa pikkueläimiään. Illalla Typy menee pehmoeläintensä kanssa nukkumaan valitsemaansa huoneeseen, kunnes


on aivan varma, että kaapin alla on mörkö! Loppuyön Typy nukkuukin sitten äidin ja isän välissä. Näin hän tekee muinakin öinä ja päivisin esittää todisteita mörön tempauksista sekä vakuuttaa, että kaapit eivät murise, joten sen on pakko olla mörkö!


Onneksi mukana on topakka Bertta-täti! Muistattehan Bertan kirjasta Typy ja topakka tonttu? Tädillä on tapana olla kovasti napakka, mikä on vain hyvä juttu, sillä nytkin hän keksii heti Typyn vanhempien lähdettyä kahdestaan ulos, että

"Nyt tehdään perusteellinen mörkötarkastus! Tutkitaan koko talo ylhäältä alas. Ja saatpa nähdä, ettei täältä mitään löydy."

Aikansa Bertta-täti huiskii niin pölyjä kuin mörköjä, mutta mitään ei tunnu löytyvän. Typy kuitenkin näkee mörön ja alkaa tätä sääliä...Lopulta täti lähtee tekemään voileipiä ja Typy seuraa, miten pelokas mörkö piiloutuu sohvatyynyjen turvaan. Bertta-täti katsoo televisiota kunnes nukahtaa istualleen. Vasta silloin


suurelta pölypallolta näyttävä, pelokas mörkö uskaltaa tulla esiin. Mörkö on pelästynyt Bertta-tädin pölyhuiskua ja löytää ainoaksi turvakseen Typyn, jossa roikkuu kiinni.

Kuten kaikissa hyvissä lastenkirjoissa loppu on onnellinen ja hauska:


Mörkö saa pesun ja kuivauksen. Siitä tulee suorastaan salonkikelpoinen ja niinpä arka mörkö saakin tästälähin nukkua isän ja äidin välissä. Typy näkee suloisia unia yksin omassa huoneessaan.

Tämä kirja lähtee minulta joululahjaksi noin Typyn ikäiselle tytölle. Tarina on rohkaiseva ja kuvat ovat Sari Airolan mukaansa tempaisevaa tyyliä. Viimeinen kuva huvilalta on kuin lämmin uni ja senhän näet sitten, jos luet itse tämän kirjan. Ehkä pelkäät mörköjä? Ehkä tunnet pienen tytön tai pojan, joka tarvitsee hieman mörkörohkaisua? Kuka sanoo, että möröt ovat pelottavia? Sitä ei ole ainakaan Typyn mörkö, joten varmaan ne muutkin ovat samaa kilttiä mörkösukua!


*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Läpi märän marraskuun kohti puuterilunta kera Blogger Recognition Awardin!


Puuterilumien katoaminen näin aikaisin eli marraskuulla oli miltei väistämätöntä. Ajattelin ihan hyödyntää happiraikasta ilmaan ja lähteä vielä haravoimaan keskipihaa, jossa talviomenapuu on vasta pudottanut lehtensä...

Sunnuntain ilahdutus oli saada Valkoisiahiutaleita -blogilta Blogger Recognitation Award: Kiitos Milla♥ Tunnustus on bloggaajalta toiselle ja vähän kuin sellainen virtuaalihalaus tai lämmin ajatus, joka saapuu luoksesi läpi märän marrassunnuntain. Tarkoitus on jakaa tätä mielenlämpöä kymmenelle muulle bloggaajalle sekä kiitokseksi että kannustukseksi.

Tarkoitus on myös lyhyesti kertoa, mistä bloggaaminen alkoi ja antaa ohjeita uusille bloggajille.


Näin kauniisti Milla minusta:

Olen lukenut Leenan blogia nyt varmaankin pari vuotta. Ja ensimmäisen kerran marraskuussa 2014. Ja juuri siitä Muumilaakson marraskuusta, joka taitaa palata meidän molempien elämiin kerta toisensa jälkeen näihin aikoihin vuodesta. Me molemmat rakastamme kirjoja, jouluruusuja, ja itse joulunodotusta. Ja paljon muuta. Leenan kirjablogi on elämänmakuinen ja ihana: kirjojen lomaan mahtuu niin paljon muutakin.



Mistä kaikki sitten alkoi?

Tämä tarina on kerrottu niin monesti sekä blogissani että muutamassa lehdessä, että lyhyen kaavan kautta kaikki oli jälleen kerran sattumien summaa:

Kuopus lähti kotoa, puutarhan kanssa oli oltu jo lehdissä ja televisiossa, mikä kaikki oli puhdasta vahinkoa joka lähti yhdestä ainoasta kuvasta...Minulle tapahtuu tällaista eli haluan antaa vain pikkusormen, mutta juttu viekin koko elämäni! Olin siis suuntaamassa yliopistolle ja kirjallisuuteen. Lumimies taisi pelästyä palvelusten heikkenevän, vaikka hän itse meni vielä lujaa liike-elämässä. Oli vuoden 2009 ystävänpäivä ja hämäläinen mieheni yllätti minut täysin avaamalla blogin. Mitään muistikuvaa ei ole nimestä, mutta hänen on täytynyt kysyä, että 'jos sinulla joskus olisi blogi, mikä sen nimi voisi olla...tms' ja siitä se sitten lähti. Ensin olin päättänyt tiukasti pysyä vain kirjoissa, mutta miten ihmeessä karjalaisjuurinen nainen siihen pystyisi! Pidin vain tiukan vaarin, että kirjat ovat pääasia, muu on sitten sitä Waltarin kaunista turhuutta ja lukijoille kevennystä. Tiesin kaksi muuta bloggajaa ja molemmat olivat kirjabloggaajia eli Katja/Lumiomena ja Sara Saran kirjoista eli tässä kuvassa havisevat historian siivet:



Tämä kuva on meistä lokakuussa kirjamessuilla otettu ja onhan meillä kollaasissa mukana myös eräs herrakirjailija:


Ach...

Minulla kohtalo tarttui kirjabloggaamiseen vielä niinkin, että istuin kerran räntäsateisena päivänä bussissa harjukaupungista kotisaarelle ja olin kiihkeän kiinni ajatuksissani eli en niin kovasti kaipaa busseissa juttuseuraa...Viereen istui herrahenkilö, joka vain puhui ja puhui, kertoi kaiken, mitä hänelle oli sinä outona päivänä tapahtunut eli plaa, plaa, plaa...Yritin pitää kohteliasta ilmettä yllä, mutta levitoin itseni jollekin muulle tähdelle. Jossain välissä katsoin, että ehkä minunkin pitäisi sanoa vaikka lause tai kaksi ja niin kerroin blogiharrastuksestani. Sieltä se sitten tuli, että 'me alamme heti lähettää sinulle arvostelukappaleita!' Meistä tuli oikein ystävät ja käsittelimme sähköposteissamme monia muitakin aiheita kuin kirjoja. Kustannusherra&Kustannusherra ovat kannustaneet silloinkin, kun olen ollut lopettamassa blogiani, joka todella vie liikaa elämästäni. Haluaisin nyt enemmän aikaa muille asioille, mutta palaan tähän asiaan sitten joskus...Eli tässä sitä nyt ollaan: Kirjojen meressä♥



Bloggamisesta

Ole oma itsesi. Kirjoita kuin kirjoittaisit omaan päiväkirjaasi, jota blogi tavallaan onkin, mutta kannattaa muistaa, että se on julkista: Sanat jotka kirjoitat, luetaan, mutta lukija ei kuule ääntäsi, ei näe ilmeitäsi, joten yritä välttää ylilyöntejä väärinymmärrysten välttämiseksi. Kun niitä joskus kuitenkin syntyy, älä jää inttämään, vaan jatka kauniisti matkaa. Vastaa aina kommentteihin ja käy muiden blogeissa.Yritä säilyttää bloggaamisen ilo. Se kantaa sillonkin kun väsyttää. Älä anna bloggaamisen viedä koko elämääsi, vaan pidä lujasti kii myös elämäsi muista kivoista asioista.



Ne 10 blogia

Katja/Lumiomena, jossa saan just minulle sopivia kirjavinkkejä, eikä vain uutuuksista, jossa saan katsella lumoavia kuvia, jossa voin olla minä ja jättää hyvin väliin esitellyn kirjan, josta en itse niin välitä...Jaamme rakkauden koiriin, kirjoihin, lumeen, jouluun...

Sara/Saran kirjat, jossa tulen aina yllätetyksi! Sara, tyttökirjoista kirjoittava bloggaaja pitää tosi paljon myös dekkareista ja...Uskon, että kun hän saapuu ensi suvena meille, tulen jollakin tavoin taas yllätetyksi:)

Saila/Sailan saaripalsta, jossa saan ihmetellä mitä kiehtovimpia ja meren saaressa pärjääviä kasvilajeja, sekä Sailan ihastuttavia käsitöitä ja montaa muuta Ransu-kissasta Mustiin.

Kaisa Reetta -kirjablogi, jossa saan lukea tyylikkäitä kirja-arvioita, jossa näen tyylikkäitä kuvia sekä saan Kaisa Reetan kanssa jakaa myös privaatisti kasvikokemuksiamme. Jos blogistaniassa jaettaisiin kohteliaisuus ja muiden huomioon ottaminen -tunnustus, sen saisi takuulla juuri Kaisa Reetta!

Maiju/Pinkit korkokengät, jossa nykyään luen enemmän muusta kuin meikeistä. Maiju käsittelee aiheita, joita jotkut jopa karttavat. Hänen blogissaan on alkanut olla elämän rosoa ja kipua, joka voi kohdata meistä kenet vain, mutta kaikessa positiivinen peräksiantamattomuuden kosketus.

Mai/Kirjasähkökäyrä, jonka kanssa selvästi jaamme paljon samanlaista tunneilmastoa. Tiedän jo etukäteen, mistä kirjoista hän pitää ja mistä ei. Varmaan myös toisin päin. Minusta myös tuntuu, että hänellä on suuri empatiakyky kärsiviä kohtaan. Tavallaan tajusin Main, kun olimme lukeneet Sadie Jonesin Kotiinpaluun...Ja Mai, hän muistaa minua silloinkin, kun vellon luku- tai kirjoitusjumissa eli se voi olla vaikka: "Hyvää viikonloppua Leena!"

Anun puutarhassa käyn suoraan sanottuna vajoamassa transsiin upeista puutarhakuvista!Olen nähnyt siellä mm. niin upean helmiorapihlajan kuvan, että sytyin tuleen ja istutin noita kauniita pikkupuita heti kaksi.

Minttulin kuvailuja -blogissa näen koskettavia kuvia etenkin linnuista, mutta myös vaikka lukin seitistä ja kuutamoista. Onpa siellä herkkujakin ollut tarjolla...

Lukuneuvoja -kirjablogi, jonka haluan palkita varsin uutena (?), raikkaana blogina. Tässä kyllä komppaan myös sitä, että pidämme aika paljon samoista kirjoista, mutta sehän ei ole kiellettyä...

Birgitta/Skool ja kulaus -blogista, jossa käyn ihmettelemässä monenlaista...Birgitta pitäisi kokea livesti, sillä viimeksi nauroin hänen kanssaan kirjamessuilla vatsalihakseni kipeiksi. Taidamme jakaa saman huumorin, mutta myös intorvertteinä ymmärrämme toistemme tarpeen saada pitää luolanainen aikaa. Meillä on jopa salainen koodisana...ja se alkaa näin Idän...:)



Lopuksi vielä lyhyesti Blogger Recognition Award -tunnustuksen saajan ohjeet:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi.



Muumilaakson marraskuusta sain idean: Mehän voisimme kaikki olla yhdessä puu, joka kantaa tähtiä, valona muille:




Alkoi pyryttää kunnolla. Muumilaakso kääriytyi valkeaan peittoon. Ruttuvaari lähti talviunille. Me jotka jäimme jäljelle, aloimme miettiä, miten paljon mukavampaa olisi kaikki, jos se olisi kuin Muumilaaksossa. Homssu lähti vielä puutarhaan katsomaan lasipalloa, mutta me muut katsoimme ylös taivaalle, joka kipinöi talvitähtien timanttimerenä. Olipa niistä osa tipahtanut koristamaan lehdetöntä talvipuutakin. Selvähän se, että muumiperheen puutarhassa välkehtii tähtienkantajapuu!

♥:lla Leena Lumi

lauantai 19. marraskuuta 2016

Sydän kaikista olennoista yksinäisin a dieu a dieu a dieu...


Sydän
kaikista olennoista yksinäisin
a dieu a dieu a dieu
se tikittää
kuolema
on ainoa mikä todistaa että me elämme
a dieu a dieu a dieu

- Pentti Saarikoski -
kuva Hannele Salmela