maanantai 25. maaliskuuta 2019

Sanna Ryynänen: Meri Genetz Levoton sielu


Harvoin, jos koskaan, olen törmännyt yhtä ristiriitaiseen naiskuvaan, kuin nyt parin lukuyön ajan. Hän syntyi 1885 ja kuoli 1943. Hänet oli kasvatettu ajattelemaan, miten ollaan parempia piirejä, mutta hän vähät välitti. Hän oli nainen, joka kävi kouluja vähän, mutta osasi monia kieliä. Hän hätkähdytti ulkonäöllään ja viehkeällä liikehdinnällä. Hän ärsytti ollessaan haastava ja sanavalmis, mutta harva tiesi, miten paljon hän sai sinnitellä alakuloa vastaan. Hän valitsi kuvataiteilijan kivikkoisen uran miesten hallitessa ateljeissakin mitä törkeimmin. Hän oli enemmän mies kuin nainen, tai ainakin haaveili niin, mutta avioitui kahdesti. Hän oli useimmiten ihmisryhmien keskellä, sillä hän ei kestänyt yksinäisyyttä. Hän tuli mielestään paremmin toimeen eläinten kuin ihmisten kanssa ja hänellä olikin aina koira. Hänen taiteensa herätti huomiota, mutta silloinkin kiiteltiin hänen ’animaalisia värejään’ ja katsottiin hänen jättävän osan kyvyistään käyttämättä. Hän kuin etsi koko ikänsä jotakin, sillä kaikki mahdolliset salatieteet vetivät häntä puoleensa ja myös veivät hänen aikaansa. Hän oli perheensä ainoa lapsi ja kasvoi lastenhoitajien ja isoäitinsä vaikutuspiirissä, sillä äiti oli omistautunut seuraamaan miestään tämän työkohteisiin. Taiteilijana Meri rakasti eniten Pariisia ja siellä hän tutustui Tulenkantajiin ja jakoi heidän aatteensa ”Ikkunat auki Eurooppaan!” Hän itse piti itseään degeneroituneena vanhan suvun jälkeläisenä eli tätä kautta erityisenä. Hänen erityisyytensä voima oli hänen henkinen vimmansa, joka saattoi ylittää hänen upeat maalauksensa, sillä niin harvat hänen töitään tuntevat. Silti hän nousi aikakautensa taiteilijoiden kärkijoukkoon ”temperamenttia uhkuvilla” ja ”vapautunutta ja aistikasta väri-iloa ilmaisevana naistaiteilijana” ollen Suomen taiteilijain 40-vuotisjuhlanäyttelyssä 1932  ”oikea kosteikko tässä näyttelyssä”.

Sanna Ryynäsen elämäkerta Meri Genetz Levoton sielu (Avain 2019) tarjoaa meille hyvin monipuolisen kuvan kuvataiteilija Meri Genetzistä, suorastaan ylitsepursuavan, joka on sekä historiaa, että taidehistoriaa rakastavalle kaksinkertainen riemu. Olen jo pitkään ollut utelias Meri Genetzistä, sillä luettuani useita Riitta Konttisen taidekirjoja, törmäsin mm. hänen kirjassaan Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa kolmetoista kertaa ja useampia sivuja, Meriin. Häntä sivuttiin mennen tullen, mutta en saanut häneen ’otetta’ vaikka olisin halunnut. Nyt lähestyn Meriä hänen aikalaiskulisseissaan ja niissä historian käänteissä, joissa Meri varttui, eli elämänsä ja tietysti maalasi.


Nuori Meri Genetz kävi Ateneumin piirustuskoulua, saaden tuta miehisen kaunan naistaiteilijoihin. Sitä tapahtui vielä paljon törkeämmin Pariisissa! Nuori Meri vaihtoi ajatuksia ystävänsä ja sukulaisensa Teodorin kanssa kertoen menevänsä avioon Georg Ignatiuksen kanssa. Tämä avioliitto vei hänet pian tehtaanjohtajan rouvaksi Venäjälle ja Pietariin.

Kuvassa Georg, Meri ja Karhu.

Vallankumous hiipii Venäjälle ja Suomen asemalta liki heidän asuntoaan kulkee eräs mies nimeltä Lenin johtamaan tsaarivallan kaatamista ja koko järjestelmän muutosta. Meri on aitiopaikalla, mutta häntä kiinnostaa eniten Rasputin, sillä tämä ’jumalanhoukka’ on jo lumonnut itse keisarinnan, joten miksi hän ei olisi vallankumousta kiinnostavampi mystiikkaan taipuvalle Merille. Tätä ennen Merin ja Georgin esikoinen Virma syntyy 1910 Kamennojessa ja Meri on lumoissaan niin vauvasta kuin Tolstoista, jonka oppeja alkaa seurata. Pikkuveli Georg, jota kutsuttiin Urmaksi sekä Ponuksi, syntyy Pietarissa. Merin taiteilijuus jää täysin lastenhoidon, mystiikan ja okkultismin jalkohin...

Yläluokan kodeissa pohdittiin salattua viisautta ja järjestettiin spiritistisiä istuntoja. Mystiikka kiehtoi myös keisariparia. Nikolai ja Aleksandra osallistuivat istuntoihin, joissa pöydät tanssivat ja esi-isät antoivat ohjeitaan.

Vallankumouksen lopulta puhjettua Meri ja Georg lähtevät viimeisten joukossa, Meri ennen miestään, josta on alkanut Venäjän vuosina vieraantua. Pariskunta saapuu vallankumouksesta Suomen alkavaan sisällissotaan ollen nyt aivan uudenlaisten asioiden pyörteissä. Kaikkien nyt kaivatessa parempia oloja Merikin alkaa haikailla omaa itsenäisyyttä, ei miehen vallan alaista elämää, jota avioliitto siihen aikaan naiselle oli. Meri ja Georg ovat jo sopineet eroavansa ja sitä varten Merin piti olla jonkin aikaa poissa, että mies voisi sitten valittaa vaimon jättäneen hänet. Tämä oli siisti tapa erota. Merille se oli mahdollisuus löytää Pariisin taideopetus ja –piirit.  Georg ’uhrautuu’ hoitamaan molemmat lapset, vaikka se onkin hänelle tukalaa työasioiden takia. 
Meri ja Carl Cagnesissa.

Pariisissa Meri kohtaa monia taiteilijoita, taidesuuntauksia sekä kokee suorastaan huikeaa itsenäisyyttä kulkiessaan naisystäviensä kanssa baarista baariin, ollen kerrankin vapaa. Pariisissa Meri tutustuu myös Carl Nymanin, jonka kanssa myöhemmin avioituu. Carl eli Kalle on myös taiteilija, joten heillä on yhtäläinen kiinnostus, mutta aivan vastakohtaiset luonteet, mistä sitten taas aiheutuu monenlaista...
Merin auringonkukat.

Meri on selvästi coloristi ja impressionisti ranskalaisella vaikutuksella. Voimakkaat ja erikoisetkin värit ovat hänen tavaramerkkinsä. Yhtä vähän kuin Ellen Thesleff, Meri maalaa yhteiskunnallisia aiheita, vaikka hän onkin Elleniä kiinnostuneempi ympärillään olevista ihmisistä aina kurjimpaan rapajuoppoon. Meristä puuttuu tyystin luokkatietoisuus, hän on aito oma itsensä ja jotenkin se näkyy hänen töissäänkin. Pidän kovasti hänen auringonkukistaan sekä tästä naisen muotokuvasta.


Ryynänen on tehnyt loistavan työn, sillä kirja on täynnä Merin ja hänen ystäviensä aikalaiskirjeitä. Myös kuvia on runsaasti ja tässä jutussa olevat ovat kaikki Ryynäsen teoksesta. Merin luonteen ristiriidaisuudesta saadaan kuulla ja myös tietysti hänen maalauksistaan ja monista näyttelyistä. Hyvin käy myös selväksi, miten kotimaa kehittyy ja suomenmielisyys lisääntyy. Nimiä vaihdetaan suomalaisiksi ja suomen kielestä puuttuville sanoille keksitään suomalaiset vastineet, kuten vaikka ’tiede’ ja ’taide’. 
Meri 1922.

Teos on kaikkineen melkein neljäsataasivuinen. Lopussa ovat aikajana, viitteet ja lähteet, joita on paljon. Alussa on sisällys ja esipuhe. Etenkin esipuhe on ’merimäinen’ eli ei mitään tavallista. Luvut ovat selkeät ja kiehtovasti nimetyt. Kiitän myös selkeistä kirjaimista sekä sivunumeroista, joista sai tolkkua. Kansi on eksoottinen. Viimeiset luvut ovat Pimeää, Sota ja Yksin. Sanna Ryynänen tuo esiin myös Merin viimeiset hetket:

Kirjat ja henget eivät kuitenkaan kyenneet antamaan Merille sitä täydellisyyttä ja rauhaa, jota hän niin epätoivoisesti etsi. Huhtikuussa 1943 hän oli ateljeeasunnosssaan Meritullinkadulla. Avioliitto Carlin kanssa oli päättynyt murhenäytelmään, poika oli kaatunut talvisodassa, henget olivat osoittautuneett epäluotettaviksi, ystävät olivat kaikonneet, ja hellasta virtasi kaasua.

*****


perjantai 22. maaliskuuta 2019

Tetenarsissit ilona vuodesta toiseen!


Tällainen näky meitä kohtasi vuosia sitten rinteessä, jossa ei ollut ikinä keväisin kasvanut yhtään mitään. Meni vähän aikaa, kunnes muistin, että olin istuttanut kokeeksi edelliskevään tetenarsissit ruukusta maahan. Mitään muuta en ollut tehnyt kuin istuksen ja istutuskastelun. Sen jälkeen unohdin kukat.


Tete ei antanut unohtaa, sillä olen tehnyt ruukuista maahan siirtoa siitä lähtien. Heti kun tarvitsin suuret, saviset ja laakeat ruukut orvokeille, istutin narskut maahan ja vuodesta toiseen ne kukkivat uupumattomasti.


Ne ponnistavat rinteestä lykäten edeltään syksyn lehtiä, joten rinne säästyy kevätharavoinniltakin. Rumimmasta tuli kaunein kiitos näiden pontevien pikkunarsissien. Nyt kun viikolla lähdimme teteä hakemaan, saikin vähän ajella, sillä sittari myi omia merkkejään ja Prismoissa ei vielä narsisseja näkynyt. Plantagenista löytyy eri hintaisia teteryhmiä! Nyt olen istuttanut jo kaksi isointa ruukkua ja ne ovat päivät ulkona, yöt otan vielä sisälle eli koulutus menossa. Yhden ruukun taidan vielä laittaa...


En jaksa muistaa, lähtivätkö nämäkin maahan, mutta hyvä, jos lähtivät. Jos saatte pääsiäisen aikaan tai ostatte itselle, erilaisia kukkaryhmiä, voitte kokeilla niitä kaikkia istuttaa puutarhaan. Tosin minulta ovat uudelleen kukkineet vain tetet ja muscariyhmä, joka viime mainittu kukki vain yhden kevään uudestaan.


Tässä edellisvuotiset ruukusta istutetut muscarit lehdossa. Nämä yrittivät tulla vielä seuraavanakin keväänä, mutta silloin puput söivät kukinnot. Syksyllä laitoin tälle kukkaryhmälle jopa verkon, mutta eivät ne enää nousseet. Nämä tosin eivät ollenkaan niin yllättäviä kuin tetet, jotka nuosevat rinteessä erittäin aikaisin, jolloin myös vetävät katseita, kun muut kukat vasta harkitsevat...


Yrittänyttä ei laiteta ja hintansa väärti!


Tämä on vähän erikoista, sillä en ole koskaan ollut erityisesti keltaisten narskujen ystävä, vaan olen harrastanut vaihtelevalla menestyksellä erikoisnarskuja. Toiset ovat nousseet vuosia ja sitten vähitellen hiipuneet, vaikka olen sekä jakanut että lannoittanut eli nähnyt vaivaa. Eniten taidan pitää runoilijan narsissista, Poeticus Actae, jolla on hurmaava, hento tuoksu ja joka on klassikko, jo vanhoilta pihoilta tuttu. Vahvana kakkosena tulevat pontevat tetenarsissit.


Koska en nyt löytänyt hyviä kuvia runoilijanarsisseista, jotka taitavat olla jossain kansioissa...jossain, laitan tähän vähän myöhemmän narskun eli etupihalla aina Winston Churchilliä.



Suunnilleen samoihin aikoihin tetenarskujen kanssa nousevat nämä Merin aikanaan istuttamat krookukset, jotka vain leviävät ja leviävät, kun muut niiden kumppanit nostavat kukan siellä toisen täällä pitkin lehtoa ilman mitään mainittavaa runsaantumista. Osa on jopa kadonnut kokonaan ja jotkut tekevät hauskoja risteymiä.


Tätä nyt odotellessa. Just kurkkasin, että tuossa aurinkoisessa jyrkässä rinteessä on vieläkin paljon lunta. Samassa paikassa on myös nuori onnenpensas ja sen liki hyvin paljon sataneen lumen painosta kärsinyt kartiovalkokuusi, jonka korjaavat toimet pääsevät alkamaan vasta kun juurien nestekierto alkaa. Onneksi aina voi luottaa sisukkaisiin tetenarskuihin!

viikonlopputerveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita


Rouva Richardsonin elämä oli ollut aina kurinalaista ja järjestelmällistä. Hän punnitse itsensä kerran viikossa ja varoi tarkoin lihomasta, vaikka hänen painonsa vaihteli ainoastaan kilon parin suuntaan tai toiseen, mikä oli...Hänet oli kasvatettu noudattamaan sääntöjä ja uskomaan, että maailman meno mullistuisi, ellei hän tekisi niin, eikä hän kyseenalaistanut ikipäivänä kumpaakaan näistä opetuksista. Hänellä oli ollut tyttöiästä lähtein suunnitelma, jota hän noudatti pikkutarkasti: lukio, college, poikaystävä, avioliitto, työpaikka, asuntolaina, jälkikasvua. Turvatyynyillä ja automaattisilla turvavöillä varustettu henkilöauto. Ruohonleikkuri ja lumilinko. Saman sarjan pesukone ja kuivausrumpu. Lyhyesti sanoen hän oli toiminut aina niin kuin pitikin ja rakentanut hyvän elämän – sellaisen, jonka halusi , jonka kaikki haluavat. Mutta tässä oli tämä Mia, aivan erilainen nainen, joka eli aivan eri tavalla ja näytti laativan sumeilematta omat sääntönsä. Se oli rouva Richardsonin mielestä yhtä häiritsevää ja merkillisen vangitsevaa kuin hämähäkkitanssijan muotokuva.

Celeste Ngn Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, Gummerus 2019, suomennos Sari Karhulahti) tuo ikänsä Shaker Heightissa asuneen sääntöjä, lakeja ja normeja noudattaneen rouva Richardsonin elämään hämmentäviä huomiota hänen vuokrattuaan ylimääräisen talonsa toisen kerroksen Mia Warrenille, yksinhuoltajalle ja taiteilijalle. Ei sormusta ja elanto taiteilusta, mikä ei luonut rouva Richardsonille mielikuvaa menestyvästä, jos edes siedettävästä elämästä. Hän toki ottaa heidät mieluusti vuokralaisikseen, sillä hyväntekeväisyys on opetettu hänelle jo lapsuudessa. Voimakas halu auttaa muita, antaa heikommin toimeentuleville kuin hyvitystä, rauhoittaa häntä. Tiedostamattaan se saattaa myös tukeaa häntä niinä hetkinä, kun hän puuttuu liikaa muiden elämiin. Toki hän tekee näin vain hyvässä tarkoituksessa ja halutessaan puolustaa perhettään ja parhaita ystäviään sekä omaa käsitystään hyvästä elämästä. Sitä älköön kukaan uhatko!

Jostain syystä Mia Warren on ryhtynyt tyttärensä Pearlin kanssa nykypäivän nomadeiksi. Heti kun levottomuus valtaa mielen tai valokuvat eivät enää tyydytä häntä, lähdetään kohti uutta. Pearlille se on rankkaa, sillä teinin ei ole helppoa asettua aina uuteen kouluun, uusiin kavereihin ja taakse jäävät niin sydänystävät kuin kodinoloiset asunnotkin. Kun Mia ja Pearl ovat asettuneet Shaker Heightsiin, he hyvin pian tajuavat tulleensa eräänlaiseen onnelaan. Kaikki on hyvin siistiä, kaupungin asemakaava on uskomaton samaten kuin paikan tarve olla tasa-arvon tyyssija mitä tulee rotuun tai asumiseen. Kaksikerroksisista taloista ei edes käy ilmi, että ne on vuokrattu kahdelle perheelle, vaan ne näyttävät ulos yhdenperheen omistusasinnoilta. Pearl asettuu nopeasti Richardsonin perheen teinikatraan jatkoksi ja viihtyy heidän upeassa talossaan kuin kotonaan. Elena ja Bill Richardsonin neljästä lapsesta taas taiteellisin eli Lexie on hyvin kiiinnostunut Mian työskentelystä, joten hän viettää paljon aikaansa katsellen Mian työskentelyä samalla osallistuen siihen. Mia puolestaan saa osa-aikaisen taloudenhoitajatyön Richardsoneilta, joten hänen on helppo luvata Pearlille heidän nyt asettuvan aloilleen.

Kauniiden kuvien alla kuitenkin tapahtuu. Izzy Richardson kostaa musiikinopettaja Petersille tämän rasistisen käytöksen tummaa tyttöä kohtaan rajusti. Samoihin aikoihin Richardsonien hyvät ystävät, jotka eivät ole voineet saada omia lapsia, pääsevät paloaseman eteen hylätyn vauvan vanhemmiksi ja tätä kautta mukaan adoptioprosessiin. Kaikki näyttää niin varmalta, kunnes tämä täydellinen perhe onkin oikeudessa ja median riepoteltavana. Nyt herää Elenan raivo, mutta hän peittää sen, sillä onhan hänen miehensä puolustusasianajaja sekä ottanut hoitaakseen ystäväperheen puolustuksen. Itsensä hilliten Elena aloittaa omat tutkimuksensa kulisseissa, tietämättä, että vaikeneva Mia on huomannut jo monenlaista.

Tulenarkoja asioita on kiinnostava kuvaus kahden täysin erilaisen naisen maailmojen yhteentörmäyksestä. Täydellinen Elena nojaa normeihin ja lojaliteettiin, boheemi Mia puhtaaseen oikeudenmukaisuuteen. Kumpi on oikeassa vai ovatko he kumpikin yhtä paljon väärässä ja oikeassa? Kaiken aikaa tarinassa kulkevat mukana syttyvät ja sammuvat teinirakkaudet kuin myös nuorten taustoista johtuvat halut rikkoa normit, särkeä kaavat. He haluavat olla tuli, joka polttaa kaiken vanhan antaen tilaa uudelle. He haluava olla uusi maa ja sen yllä lentävät villit linnut. Celeste Ng on kirjoittanut hyvin kiinnostavan psykologisen romaanin erilaisten arvojen paremmuudesta. Boheemin ja täydellisen maailman utopiasta elää rinnakkain.

Lapsi, jota hän oli pitänyt vastakohtanaan mutta joka oli perinyt hänen kauan sitten sammuksiin tallomansa kipinän ja kuljettanut ja varjellut sitä sisimmässään – sitä kiihkeää varmuutta, että erotti oikean väärästä. Hän pohti päivällä löytämäänsä valokuvaa kullanvärisestä höyhenestä häkin jäännösten keskellä kuten pohtisi vähän väliä vuosien ajan. Symboloiko se häntä vai Izzyä? Oliko hän lintu, joka pyrki vapauteen, vai oliko hän häkki?

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Leena Lumin luetut 2019


Aika alkaa kirjata ylös vuoden 2019 luettuja eli nyt mennään jo yhdettätoista lukuvuotta! Vuodelta 2019 odotan erityisiä elämyksiä, kirjoja, jotka eivät unohdu kun kannet ovat sulkeutuneet. Kirjoja, jotka eivät ole kuin satu keisarin uusista vaatteista, jonka taas kukin lukija kokee omista lähtökohdistaan. Liika lukeminen tekee krantummaksi, mutta kasvattaa myös järkeä, lupasi ainakin Mika Waltari eli sitä odotellessa:


1.   Mattias Edwardsson: Aivan tavallinen perhe (En helt vanlig familj, Like 2018, suomennos Taina Rönkkö)



2.   Anna Ekberg: Uskottu nainen (Kærlighed for voksne, Minerva Crime 2019, suomennos Katarina Luoma)



3.   Johanna Laitila: Lilium regale (Gummerus 2019)



4.   Kristin Hannah: Satakieli (The Nightingale, WSOY 2019, suomennos Kaisa Kattelus)


5.   Emma Rous: Au pair (Au Pair, Minerva 2019, suomennos Sisko Ylimartimo)



6.   Håkan Nesser: Café Intrigo (Café Intrigo, Tammi 2019, suomennos Aleksi Milonoff)



7.   Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (The Death of Mrs Westaway, Otava 2019, suomennos Antti Saarilahti)



8.   Jaana Virronen: Borssia ja šarlotkaa Maukasta ruokaa venäläiseen tapaan (Atena 2019)



9.   Lina Bengtsdotter: Francesca (Francesca, Otava 2019, Sirkka-Liisa Sjöblom)



10.  Sonia Paloahde: Aavistus (Minerva 2019)



11.  Pierre Lemaitre: Petoksen hinta (Cardes Noirs, Minerva Crime 2019, suomennos Kaila Holma)



12.  Nancy Huston: Syntymämerkki (Lignes de faille, Gummerus 2007, suomennos Annikki Suni)



13.  Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa (Then She Was Gone, WSOY 2019, suomennos Karoliina Timonen)



14.  Agnés Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa (La vie ent facile, ne t`inquiète pas, Bazar 2019, suomennos Päivi Pouttu-Dèliere)



15.  Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö (Flickan som blev fel, Gummerus 2011, suomentanut Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa)



16.  Celeste Ng: Tulenarkoja asioita (Little Fires Everywhere, Gummerus 2019, suomennos Sari Karhulahti)


17.  Sanna Ryynänen: Meri Genetz Levoton sielu (Avain 2019)

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

♥:lla kirjoista
Leena Lumi

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Kera luontosöpöilyn kohti viikonloppua!


Siinä hän on Unelman ikkunan kautta kuvaamana ja selvästi tietää olevansa kamerassa.Nämä metsäpeurat ovat niin uskomattoman suloisia, mutta kuinka moni tietää, että niiden sorkat ovat niin hentoiset etteivät kovilla pakkasilla saa kovin pohjoisessa kaivettua ruokaansa lumen ja jään alta kuten saa jo valkohäntäpeura. Omenoille ovat kovin persoja eli me näimme ensimmäiset metsäkauriimme syömässä pudokkaita kylmällä ja siitä se sitten repesi. Meidän kuvat ikkunan kautta eivät vain yllä Unelman otoksiin.



Myös meillä tulevat lintujen ruokintapaikkojen alle, johon heitetään siemeniä maastasyöville linnuille. Näihin kun alkaa, se on tosi, tosi kivaa, mutta kannattaa sitten muistaa verkottaa käytännössä kaikki kasvit eli meillä nyt jokaikinen atsaleakin on kauris/jänisverkotettu.



Siinä hän katsoo kohti Unelmaa kuin todeten 'eikös ruokaa tule lisää.' Otin oikein biologilta selvää mitä näille voi tarjota ja kylmillä kauriitkin kaipaavat rasvaa. Meillä siis menneet myös mustarastaille sulina tarjotut talipötköstä leikatut siivut, mutta auringonkukkaseokset vaikka pähkinärouheella ja halaistut omenat, ne ovat herkkua. Ja olipa joku antanut  viinirypäleitäkin...Näille voi tarjota myös riistaherkkua, jota saa ilmeisesti Agrimarketeista yms. Kiitos ihanista kuvista Unelma♥



Muistattehan facebookiin perustetun Lumikelloryhmän! Sinne saa laittaa omia lumikellokuviaan ja muuta aiheeseen liittyvää. Suvipihan Leena on saanut minutkin, jolle myyrät eivät lumikelloja suo, tajuamaan, miten monipuolinen on lumikellojen maailma. Niitä on moneen makuun ja unelmaan♥



Facebookissa on myös Mustarastasryhmä, johon on kiehtovia kuvia ja tarinoita tuonut ainakin Matti Lavi. Tässä Osku -poika, jonka morsmaikku taitaa olla Unni ellei kevään tulo ole sekoittanut mieltä. Kaikki innokkaat voivat liittyä.



Olettehan kuulleet aamuisin? Se ei ole aina se titityy, vaan joskus pienet helikellot...En tiedä kumpi on silloin äänessä sini- vai hömötiainen. Tiaisten äänistä viehkoin minulle on kuusitiaisen ääni, mutta niitä ei ole pihalla näkynyt. Yhdessä luontopolun kuusikossa kyllä niitä pääsee kuulemaan. Sinitainen on lankoni Pekka Mäkisen kuvaama samoin kaksi seuraavaa kuvaa. 



Tähän kuvaan en kyllästy. Tundraurpiainen♥



Olen lukemassa uudelleen yhtä kauan sitten blogiini tuomaa kirja. Se on se 'kirja, jota ihana kirjastotäti ei voi unohtaa.' Olihan se kuin taikaa, että hän mainitsi ekana teoksen, jonka olisin sanonut seuraavaksi, kun aloin luetella unohtumattomia...Kiuru ja Termiitti kuuluvat samaan timanttisten kirjojen unohtumattomiin.

Lumoavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥

Love
Leena Lumi


keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö


Mehiläiskuningatar makaa suuressa mahonkisängyssään, jota ympäröivät pölyiset sanomalehtikasat. Lattialla on rasia ranskalaisia pastilleita, ja yhden lehden päällä on avonainen paperipussi, jonka sisällä on karamelleja.

Tyttö ajattelee siirtomaatavarakauppaa, jossa hän käy Mehiläiskuningattaren kanssa. Mehiläiskuningatar ostaa karamelleja itselleen. Lapsi katsoo ja hengittää sisään hedelmien, juurijauhetun kahvin ja karamellien tuoksua. Lapsi ei saa karamelleja.

Karin Ehrnroothin kirja Vinoon kasvanut tyttö (Flickan som blev fel, Gummerus 2011, suomentanut Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa) on pakahduttava kertomus perheen esikoistytön elämästä ja varttumisesta tunnetun suomalaisperheen tyttärenä. Hänen isänsä oli arvostettu jalkaväen kenraali, Mannerheim –ristin ritari Adolf Ehrnrooth. Hänen äitinsä puolestaan oli Karin-Birgitte Ehrnrooth, syntyään Schack ja äidin lapsuudenkoti oli Schackenborgin linna Tanskassa. Karin-Birgitte oli syntyperäinen kreivitär, joka oli palvellut Tanskan kuningatar Ingridin hovinaisena. Kuningatar Ingrid oli myös Karinin kummitäti. Kun Karinin sisko ja veli syntyvät, Karinista tulee kuin äidin palvelija, jonka piti vastata myös tämän mielialoista. Karinista tuntuu, että äiti haluaa ottaa hänen paikkansa vanhimpana tyttärenä. Äidille mikään ei riittänyt olipa sitten kyseessä suklaa tai uudet kengät, jotka piti hankkia Tanskasta asti. Äiti myös kutsui Karinin isää Pappaksi. Talouden- ja lastenhoidossa auttavat lukuisat vaihtuvat au pairit. Nämä nuoret tytöt huomioivat Karinin ja ovat hänelle usein mieluisaa seuraa. Tässä vaiheessa Karinista on tullut äidille ’se tyttö’ ja on kuin heidän välilleen olisi rakennettu lasiseinä. Jättää huomiotta on yksi tapa ehdottomasti vahingoittaa lapsen tervettä varttumista aikuiseksi. Kaikki olisi voinut mennä hyvin, jos Karinin suuresti rakastama ja palvoma isä vain olisi asettunut hänen puolelleen edes kerran, edes yhden ainoan kerran, mutta Adolf tiesi kenen joukoissa seisoi ja oli epäselvissäkin tilanteissa vaimonsa puolella. Tällaiseen lapsi vastaa sekä kapinalla että henkisesti joutuen kuin eksyksiin: Missä on minun paikkani, jos en saa olla täällä teidän kanssanne? Kuka minä olen ellen ole teidän tyttärenne? Minun on usein käsketty pysyä poissa, siksi en tiedä, missä saan olla? Kahden kesken Karinin ja isän välit olivat lämpimät, mutta muiden läsnäollessa Karin oli kuin Tove Janssonin kirjan Näkymätön lapsi.

Karin on haastatteluissa kertonut, että kuvattu lapsuus ei ole täysin sama kuin oli todellisuus, mutta arvaan lukijoiden huomaavan, missä mennään  ja missä on tosin tosi. Kaikki on mahdollista tapahtua ja on tapahtunut muissakin, mutta vähemmän tunnetuissa perheissä. Karin kirjoittaa todella pakahduttavasti ja minusta yhtään sääliä kerjäämättä. Hän asettuu taas siksi pieneksi tytöksi, joka rakasti heidän Kakskerran Solgårdeniaan ja halusi vain kuulua joukkoon. Halusi syödä edes yhden paahtoleivän, jossa voi sulaisi herkullisesti, halusi vain kerran tulla nähdyksi hyvänä hänenään, ei aina koko perheen syntipukkina.

Eristäminen kasvaa, kun Karin saa seitsemänvuotislahjaksi oman huoneen. Se on entinen piian huone, jonka äiti sisustaa hienoksi. Äiti on oikein innoissaan. Hän kehuu ikkunasta avautuvaa näköalaa ja jopa maalaa yhden piirongin harmaaksi. Karin olisi mieluummin halunnut koiran kuin tytönhuoneen. Sattumaa tai ei, Karinin huone on hyvin kaukana muiden perheenjäsenten huoneista ja eri kerroksessakin. Hän on käytännössä erossa perheestään, kun mukaan otetaan huonon käytöksen rangaistukset, joka tarkoitti aina omaan huoneeseen menemistä ja myös syömistä siellä. Karin oli myöhemmin yrittänyt selittää, miten väärin se oli, mutta kukaan ei nähnyt siinä mitään ihmeellistä, sillä

Sinähän olit aina itseksesi. Istuit ja luit...Et koskaan oikein kuulunut joukkoon.

Toisaalta Karin mainitsee tuntevansa olleen etuoikeutettu, vaikka häntä ei hellitty, hän kärsi kylmästä ja nälästä eikä hänellä ollut omaa rahaa eikä suklaa sulanut kielen alla. Se etuoikeutettu elämä oli saada tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin, oppia monia kieliä, saada asua rakkaassa Solgårdenissa, jota hän ei voinut kuvitella voivansa ikinä menettää. Kaikkein tärkeintä olivat kuitenkin hetket isän kanssa. Ne harvinaiset timantit, jolloin isä katsoi häntä ja sanoi pitäneensä Karinia aina hänelle tärkeänä voimatta sitä vain osoittaa: ”Halusin aina mieluiten olla sinun kanssasi, mutta muiden takia se ei käynyt päinsä. Luuletko, että puhun jollekin muulle niin kuin puhun sinulle?” Karin ihaili isäänsä, joka ei koskaan hankkinut itselleen mitään, jolle kaikki riitti. Isäänsä, joka istutti perunaa risaisessa, vanhassa sotilaspuvussaan ja oli haavoittunut sodassa. Karinin ja hänen äitinsä välinen lasiseinä tunki vain liian usein kaikkialle eristäen Karinin yksinäisyyteen. Jatkuvan arvostelun alaisena oleminen kasvaa niin sietämättömäksi, että Karin alkaa elää öisin. Yöstä tulee hänen ystävänsä ja kotinsa. Tällöin hän oli jo teini ja tietoinen toiseudestaan, eriöönsä alistunut. Kun Adolf Ehrnroothille myönnettiin Vapaudenristin suurristi 1989, Karin oli sairaalassa melkein kuoleman kielissä anoreksian takia.

Oli olemassa tienristeyksiä ja lukemattomia tilaisuuksia kääntyä takaisin. Sen sijaan minä kuljin syvemmälle yöhön. Sen sijaan päätin lakata syömästä...Die Geister die ich rief. Henget joihin vetosin.

Jos Karin Ehrnroothin kirjaa sanoo sairauskertomukseksi, minusta se on väärin. Hän oli ihan normaali lapsi, joka vain kaipasi rakkautta ja perheeseen kuulumista. Vinoon varttunut tyttö vartettiin vinoon. Se tapahtuu todella helposti joukosta eristämisellä, rakkauden kieltämisellä. Kirjan kannesta lukijaa katsoo kaunis, pettynyt, hyvin yksinäinen tyttö. Hänellä on paljon kerrottavaa ja hän on lahjakas, joten lukekaa ihmeessä kaikki tämä kirja, joka ei ole kostoa, vaan rakkauden nälkää. Tiedostamalla jantelaisuuden mahdollisuus kaikkialla, estämme Janten lain mitätöinnin kohdistumasta heikompiimme, joita niin usein ovat lapset.

Jos ihminen ei koskaan ole maistanut auringon lämmittämiä metsämansikoita, hän ei voi tietää mitä ne ovat.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Agnés Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa


Onnelliset auttoi minua nykyisin pysymään tasapainossa. Kahvilan ansiosta olin pystynyt nousemaan surun syövereistä, asettunut takaisin Pariisiin, ymmärtänyt, miten hyvää työ minulle teki, ja kyennyt osoittamaan itselleni – vaikken vanhempieni suhteen siinä ollutkaan onnistunut – että minusta oli johonkin. Onnellisten ansiosta minulla oli jälleen sosiaalisia taitoja.

Irlannista paluuni jälkeen en ollut pitänyt yhteyttä kehenkään: en Abbyyn ja Jackiin, en Judithiin enkä todellakaan Edwardiin...Muistot hänestä palasivat aaltoina, toisinaan onnellisina, toisinaan tuskallisina. Mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä varmempi olin, etten enää koskaan ottaisi yhteyttä heihin enkä ainakaan Edwardiin.

Agnés Martin-Lugandin teos Huolet pois, elämä on helppoa (La vie ent facile, ne t`inquiète pas, Bazar 2019, suomennos Päivi Pouttu-Delière) jatkaa siitä, mihin jäimme teoksessa Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Diane on ostanut vanhempiensa osuuden Onnellisiin ja on nyt itsellinen toimija kirjakahvilassaan uskollisena ja hämmentävänä tukenaan yllättävä Felix, joka usein vartioi häntä kuin haukka. Felixille Irlannissa tapahtunut oli aivan liikaa ja etenkin kaikki Edwardiin liittyvä. Nyt Felix on onnellinen, sillä Diane asuu kirjakahvilansa yläkerrassa ollen täydellisen onnellinen tarjotessaan kahvin ja herkkujen lomassa asiakkailleen mahdollisimman monipuolista lukemista jokaiseen makuun. Felixin ainoa paine kohdistuu enää Dianen miessuhteisiin, sillä niitä ei ole. Niinpä hän alkaa järjestää Dianelle sokkotreffejä, jotka päättyvät kaikki katastrofiin. Onneksi sattuma puuttuu peliin ja Onnellisiin saapuu mies, Olivier, joka kiinnostuu heti Dianesta. Felixin syynin jälkeen saa alkaa tapahtua ja niinpä ei kulu kauaakaan kun Diane suostuu Olivierin ehdotukseen yhteisestä asunnosta. Mikä olisikaan sen turvallisempaa kuin mennä yhteen rauhallisen, luotettavan ja huomaavaisen Olivierin kanssa. Jonain hetkenä Diane tajuaa, että kaikki menee kovin nopeasti, mutta hän haluaa vain seesteistä perhe-elämää ja mahdollisimman paljon uutta elämää Edwardin muiston päälle. Mikään vähempi ei nyt riitä!

Yllättäen sitten tapahtuu kaksi irlantilaista kosketusta. Diane on Olivierin seurassa valokuvanäyttelyssä, jossa kuvat tuntuvat oudon tutuilta: Edward on tuonut näyttelynsä Pariisiin! Toinen on myöhempi soitto Irlannista, joka koskee Abbyn sairastumista. Viime mainittu saa Dianen välittömästi palaamaan viikoksi Mulrannyn pikkukylään. Hän asuu Abbylla ja Jackilla, jonne saapuu myös Judith, Edwardin sisko. Väistämätön tapaaminen Edwardin kanssa oli edessä, mutta millainen, sillä Edward oli kuin varjo entisestään. Vain silmien kylmä pilke ja vaikeneminen auttoivat tunnistamisessa. Edward on uupunut ja ahdistunut.

”Judith on varmasti kertonut sinulle, että kun suhteeni Meganiin kanssa päättyi, eristäydyin yksin länsirannikon Aran-saarille.”

”Siitä hän ei ollut kuitenkaan koskaan kuullut, että vietin jonkin aikaa Galwayssa, ennen kuin nousin laivaan. Join siellä unohtaakseni. Heti ensimmäisenä iltana sain ryyppyseuraa naisesta, joka hänkin joi unohtaakseen jotakin. Voit varmaan kuvitella miten se päättyi...Lähdin Aran-saarten laivalle hyvästelemättä seuralaistani...Hädin tuskin muistin hänen etunimeään. Mutta hän...”

Lienee selvä, että Dianen elämä on jälleen menemässä sekaisin. Irlanti ei jätä häntä rauhaan ja Olivier Pariisissa vaatii tietysti huomionsa. Onneksi Judith on saapunut ja he voivat toistaa villin pubi-iltansa, vaikka nyt Diane ei tanssikaan pöydillä: Jokin on muuttunut. Edward, nummituulten ja pettymysten mykistämä karkea Heathcliff, oli kerran Rhett Buttler, joka kantoi Dianen olkapäällään retuuttaen ulos pubista vastusteluista välittämättä. Nyt ei mitään sellaista, vain vaikenemista ja ahdistusta, kunnes...

Huolet pois, elämä on helppoa ei ole yhtä ärhäkkä kuin Martin-Lugandin esikoinen, mutta miksi näin on, selviää lukijalle vasta kirjan lukemisen jälkeen. Kirjailija on koulutukseltaan psykologi, joten hän kyllä taitaa  tunnekoukut suuntaan jos toiseenkin. Dianen posttraumaattinen stressi menneisyydestä tulee esiin, sillä kaikkialla tuntuu olevan niin paljon lapsia, Irlannissa joudumme kohtalon tummiin pyörteisiin ja samaan aikaan kirjakahvilassa tapahtuu jotain, mistä varmasti haluamme tietää myöhemmin...Agnèsin teksti on virkistävän helppolukuinen, pirskatelevakin, mutta surun väistämättömiä reunoja kaihtamaton. Kirjailijan ääni on mukaansatempaava ja on kuin istuisin kuuntelemassa sitä jossain tutussa kahvilassa kaupungissa, jossa mytologia iskeytyy aaltoina rantakiviin pirstoutuen loppumattomiksi vihreän saaren tarinoiksi. Galway...

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Naisen kuva


Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteilla kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomenos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Keskiviikkoa kepeästi tulppaaneilla ja tuunailuilla


Paras ystävä tietää muidenkin kuin vaaleanpunaisten tulppaanien olevan bestiksensä suosiossa, joten saan joka kevät näitä ihanuuksia. Aamulla yritin väistää jäisen viimaista lenkkiä ja ajattelin ottaa muutaman kuvan...



mistä tulikin heti mieleeni taas kerran kertoa, että meillä melkein kaikki huonekalut on kaivettu jostain roskalavoilta, saatu muilta tarpeettomina tai huudettu huutokaupoista tms. Takana näkyvä jugendpiironki on varmaan yksi ensimmäisiä huutokauppakalusteitani ja huudettu Porin seudulla vuonna koivu ja tähti.



Tämän pöydän otimme talteen vanhempieni pihan roskalavalta jalat irtonaisina ja yksi aika huonossa kunnossakin, väri taisi olla koivu...Sitten hiomista ja paljon lakkaamista, joten tästä voi nyt sitten vaikka itsensä peilata. Pieni se on, mutta kun olkkarissa on iso ruokapöytäkin, tämä riittää hyvin.



Olohuoneen kirjahyllykkö vanhoille kirjoille ei ole saanut mitään käsittelyä ja se on löytö talomme varastosta. Siinä oli säilytetty maalipurkkeja, suteja etc.



Nämä tuolit ja kaksi lisää sekä pöydän, ostin aikanaan opintolainalla ja ne olivat 70-luvun vihreää - tietysti. Kolme tuoleista oli hyvässä kunnossa ja ne maalasimme Tikkurilan sävyllä Pioni. Koko ajan ovat käytössä lisätuoleina etenkin vuodenaikajuhlina, kuten jouluna. Näistä juttua löytyy Tuumailua ja tuunailua tarinassa.



Äidiltä saatiin nämä, en muista enää lähtöväriä, mutta muistan tuolit lapsuudenkodistani. Jälleen väri sama Tikkurilan pioni ja näistä lisää täällä 



Sivustavedettäviä talonpoikaissänkyjä löytyy kaksi. Takkahuoneessa sininen, joka näkyy kuvassa maalausta odottavan tuolin takana ja toinen odottaa varastossa, että nuoriso vaikka veisi mukanaan. Lumimiehen yöpöytä on tyyrein huutokauppalöytöni, mutta siitä minulla ei ole sen arvoista kuvaa tähän nyt yhtäkkiä löytää.



Kauan saimme etsiä samanlaista kukkapöytää kuin oli lapsuudenkodissa, mutta äiti sen löysi! Ei ollut tyyris. Ehkä sitä kaipaa jotenkin enemmän kodikkuutta ja lapsuusajan tyyliä, kuin niitä samanlaisia sisustuksia, mitä monet lehdet tarjoavat. En myöskään elä sisustaakseni, vaan se omannäköisyys ja kodikkuus ovat ratkaisevat tekijät.



Kolme pitkää Siimes-verhoa ja kahdet tyynyt eivät paljoa maksaneet, mutta toimisto/kirjasto sai aivan uuden ilmeen. Jos kiinnostaa, täällä näet missä nyt istun ja kirjoitan.



Pikkurahalla löytyy suloisia Villipedot tyynyliinoja ainakin Prismoista.



Ikivanhalla sohvalla, joka ei voi kehuskella olevansa kierrätetty vain vanha, edelleen Pentikin Omenankukka -tyynyt. Jo varhaisteinistä suosikkituoksuni on ollut omenankukka. Sain noin 11- vuotiaana valita talkin lahjaksi ja valitsin omenankukan. Se oli jättipurkki ja kesti kauan. Nyt se purkki on nostalgiasyistä edelleen tallessa, mutta sieltä löydän aina kaikki hakaneulat, joilla kiinnitän arkojen havujen suojakankaita kevätahavaa vastaan.



Oi mikä sekametelisoppa! Niin, sinne pitkälle hyiselle lenkille Lumimies vaati minut, siksi tämä keskiviikon kevennys meni iltapäivään. Kuumaa teetä ja pullaa nyt just tahtoo tämä Luminainen. 

Love
Leena Lumi 

Englishman In New York