keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Kurkistus kevään 2020 kirjoihin


Kukapa uskoisi, että nyt kurkitaan jo kevään 2020 kirjoja. No, 'tempore fugit', aika pakenee...Tässä nyt on tietysti kirjat vain niiltä kustantamoilta, jotka ovat olleet helposti tarjolla tai jopa toimittaneet minulle listansa, sillä katalogitkin ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta juuttuneet postin lakon aiheuttamaan jumiin. Aina yhtä jännittävää!!!

OTAVA



Alex Schulman: Polta nämä kirjeet


Harriet Tyce: Veriappelsiini

Sadie Jones. Käärmeet

BAZAR


Fiona Barton: Epäilty

ATENA


Hallie Rubenhold: Viisi Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

WSOY


Fernando Aramburu: Äidinmaa


Elena Ferrante: Tyttären varjo


Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Lisa Jewell: Löysin sinut


Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva


MINERVA



Marie-Helene Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä


Erin Carlson: Meryl Streep Valkokankaan kuningatar


Charles Dickens: Toivon keväät, epätoivon talvet Omaelämäkerta


David Suchet sanoin ja kuvin Omaelämäkerta


Jack Il-Hai: Göring ja psykiatri  Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa


Ulrica Nordström: Samettinen sammal puutarhassa ja ruukussa


Ulla Salo ja Pertti Salo: Pihan perinnekasvit



Tiia Kuisma&Laila Nevakivi: Lapsen oma metsäkirja


Anna Ekberg: Kadotettu nainen


Peter James: Totuuden kirous




Tim Weaver: Kadonneet jäljet


Jorge Patterson Zepeda: Tour de Francen murhaaja

TAMMI

Jane Harper: Luonnonvoimat


Kaisa Jaakkola: Palaudu&Vahvistu


Jenny Erpenbeck: Päivien loppu


Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Gummerukselta en saanut vielä kansia ja Tammelta uupuu Håkan Nesserin kirjasta kansi, joten tuon ne vasta kun saan/löydän kannet. Ja puuttuvathan tästä vielä monet pienkustantamot. Tässä mikään ei ole kiveen hakattua. Minulla on vielä luvun alla tämän vuoden kirjoja, joista ainakin ehkä kiintoisin ja tuhdein jää tammikuulle ja yksi dekkari myös. Sen lisäksi kaksi on juuttunut postilakon uumeniin. Tarkoitus on ollut vähentää lukemisen viemää tai oikeastaan bloggauksen viemää aikaa, mutta...Aion pitää kunnon joulubreikin, sillä pitää saada palautua. On ihan outoa olla pois koneen ääreltä, mutta pakko sitäkin on opetella.

Kevätkirjaterveisin
Leena Lumi

mustarastaskuva Pekka Mäkinen 

maanantai 18. marraskuuta 2019

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen


Yksinäisyys tuoksui makean tunkkaiselta. Se tuoksui pesemättömiltä lattioilta ja siltä, kun tuli pitäneeksi liian kauan samaa paitaa päällä, koska ei kukaan kuitenkaan tulisi niin lähelle, että huomaisi. Yksinäisyys maistui vetisiltä perunoilta suolan kanssa, kun tuntui, ettei viitsinyt itselleen muuta laittaa.

Yksinäisyys oli sitä, että peiton alla ei ollut muuta kuin villasukkien mukana kulkeutunutta hiekkaa ja neulasia ja tuulettamattomien kankaiden ikävä haju. Se oli sitä, ettei kukaan pitänyt tupaa lämpinä ja sytyttänyt lamppuja odotellessaan Kaarloa kotiin, vaan aina se koti oli pimeä ja kylmä kun sinne töiden jälkeen meni.

Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen (Otava 2019) on hänen esikoisteoksensa. Paperijoutsen liikkuu sotavuosissa, jolloin oli kaikesta kova pula ja todellinen pula elintarvikkeista uhkasi etenkin kaupunkilaisia. Lydian isä kehoittaa tyttöään lähtemään heidän entiseen kotitaloonsa maalle, josta he olivat muuttaneet pois Lydian äidin kuoltua. Lydialla on sukulaisuutta kylän matriarkkaan, suuren tilan Gunhildiin, joten vähän turvaakin olisi.

Otin kirjan lukuun skeptisesti, sillä olen vähän uuvahtanut lukuisiin sota-aikaisiin kotimaisiin teoksiin. Tavallaan kaiken tuon on kuin itse kokenut, kun oma isä on ollut rintamalla ja sai sotavamman. Tosin hän ei muistellut sotaa, ei kertoillut sieltä paljoakaan, mutta minulle, esikoiselleen kertoi pahimman mitä koki, eikä se unohdu ikinä. Olen historian perään, joten useimmiten fakta vetää minua näissä asioissa enemmän, mutta puolustan myös fiktiivisiä kertomuksia jo ihan silläkin perusteella, että nuoremmat lukisivat näistä asioista enemmän. Ainakin sota-ajasta kirjoittavat nuoret ovat joutuneet paneutumaan faktoihin ja kutomaan tarinat niiden ympärille. Sitten taas joku kirja, fiktio, vie lujaa, ja se oli Dora, Dora, jonka kirjoittaja Heidi Köngäs yllätti minut täysin. Kolmas valtakunta on minulle kuin harrastus, joten ikinä ei unohdu. Ei myöskään Vieras mies, joka tosin paljastaa kirjoittajan toisen vahvuuden: Taito kirjoittaa eroottisesta latauksesta on lahja sinänsä kirjailijalle! Ensimmäistä kertaa katsoin kirjailijoiden iät ja huomasin, että Heidi on vuoden erolla ikäiseni ja Anna-Kaisa vuoden erolla tyttäreni ikäinen! Näin ymmärrän paremmin tiettyä kesyyttä Linna-Ahon tekstissä. Tarina ei ole huono. Minä en edes tuo huonoja kirjoja blogiini, mutta jollakin tavalla se kantaa nuoruuden kesyä sulokkuutta. Se sallikaamme! Ja arvatkaapa mitä, kirja vain vei, vaikka en intohimoissa kierinytkään eli en olisi kuollut ilman tätä ja montaa muuta fiktiivistä sotatarinaa. Muistan myös, että kyseessä on esikoinen, joten hyvä esikoinen. Vähemmän kesyyttä ja olisin voinut verrata Suvi Vaarlan Westendiin, Noora Vallinkosken Perno Mega Cityyn, Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tai Johanna Laitilan uskomattomaan Lilium Regaleen! Johanna on syntynyt tasan samana vuonna kuin tyttäreni, mutta Johannan Lilium Regalessa ei ole mitään kesyä. Minusta olen kohtuullinen verratessani Anna-Kaisa Linna-Ahoa ikäisiinsä, joiden tasoon Paperijoutsen ei yllä tänään vielä lentämään, mutta huominen on uusi lupaus.

Paperijoutsenen parhaus lepää sota-aikaisen kylän ihmiskuvauksissa. Niissä ei ole mitään liioiteltua ja totta totisesti, persoonat ovat niin vahvoja, että olisinko ikinä jättänyt lukematta Annasta, joka tekisi mitä vain päästäkseen emännöimään Gunhild –rouvan upeaa tilaa. Anna rakastuu Gunhildin suosikkipoikaan, joka kohta joutuu rintamalle. Valdea, nuorempaa veljeä,  Anna ei niinkään huomaa – vielä. Ja miten Gunhild halveksiikaan naista, joka vie hänen esikoistaan Ilmaria. Annan taustat ovat tiedossa ja geeneissähän nuo jutut kulkevat, ainakin Gunlhidin kirjoissa. Eikä hän salaa mielipidettään, mutta mitä hän voi aikuiselle esikoiselleen, talon tulevalle isännälle, jos tämä kaunottaresta väärällä taustalla sänkynsä lämmittäjän tekee.

Haluan jatkaa sillä, mikä on Anna-Kaisa Linna-Ahon vahvuus: Ihmiskuvaukset. Kukaan ei voi unohtaa Kaarloa, yksinäistä Kaarloa, ei kukaan. Kaarloa, joka rakastaa salaa Lydiaa. Entäs sitten Annaa, joka on kuin filmitähti, kaikille eläväinen ja iloinen, sudenhetken pelkonsa kätkien. Kaikille hän iloa vain tarkoittaa ja on heikkoutta ymmärtävä. Tässä on tarinan tärkein juonikudelma: Kyösti. Ei ja ei. Hänen nimensä on Ellen.

Valvoin samaa sudenhetkeä Annan kanssa ja mietin tätä kirjaa. Kaunis kansi, joka jäi pois kansikisastani, enkä tiedä miksi, mutta kaunis on kaunis ja kauniiseen palaamme. Mitä on paras verrattuna kauniiseen? Paras on jonkun juoksukilpailun voittaja. Kaunein on joku uskomaton maalaus tai nainen yksin peilin edessä. En voinut saada unta, sillä mieleni kentillä vaelsivat suomalaiset naiskirjailijat. Siellä olivat Aila M. ja Helvi H., Marja-Leena V, ja Eeva J., Riitta J., Heidi K., Eva I., Satu K., Raili M., Marja-Liisa V,... ja sitten kaikki muut heitä paljon nuoremmat. Vaelsin siellä ja puristin sylissäni Riikka Pelon kirjaa Jokapäiväinen elämämme. Kirjoitin unen ja valveen rajamailla juttua naiskirjailijoistamme, mutta kun olin pudonnut unen pimeään, en enää herättyä muistanut mikä oli fokus.

Paperijoutsen on kaunis kaikellaan ja erinomaisesti kustannustoimitettu! Sen vain huomaa. Anna-Kaisa Linna-Aho on kasvava kirjailija, jolla on lyyristä vahvuutta ja lisäksi luontaista kykyä erilaisiin ihmismieliin. Kaikkein parasta Paperijoutsenessa, sitä muistiin jäävää, on kuitenkin tarinan kaunis melankolia ja sen vastapainona uskomattomat yllätykset. Mikä finaali!!! Nyt on kuitenkin...

Marraskuu oli hulmauttanut taivaankannen päälle mustan kankaansa. Kylässä oli pimeää kuin mustarastaan vatsassa. Jopa kartano oli pimeänä.

Tien mutkassa, Kaarlon ikkunalla, paloi öljylamppu. Sen liekkitilassa oli halkeama ja kupu oli pölyn peittämä.

Nyt valokehän laidalle ilmestyi käsi kiertämään lampun kiinni. Hetki pimeyttä, ja Kaarlon talon ulko-ovelle ilmestyi pieni tuikku. Se lähti kulkemaan pitkin pihatietä ja kääntyi sitten vasemmalle, Lyydian talolle.

Yksi omituisuus johti toiseen. Ensin nilkutus ja sen takia lyhty. Kukaan muu ei kulkenut lyhdyn kanssa...

torstai 14. marraskuuta 2019

Ilona Pietiläinen: Olisipa aina joulu


Minun joulutunnelmani alkavat kasvunsa siitä hetkestä kun avaan Ilona Pietiläisen joulukirjan ja niitähän jouluja on takana jo monta. Paljon on muuttunut siitä hetkestä kun ensi kerran tapasimme hänen liikkessään ja sitten toisella kertaa hänen kotonaan. Olen aivan koukussa kaikkeen takorautaan, sellaiseen vanhaan ja kun menin huoneeseen, jossa keisaritkin saavat olla yksin, jäin sinne ovi lukossa ihastelemaan takorautajuttuja. Ystäväni jo huuteli oven takana ja ihmetteli. No, kun teimme vierasvessarempan sinne tuli tilaustyönä takorautainen pyyheteline sekä kumpaankin vessaan takorautaiset paperirullatelineet. Yhdessä jatkamme, vaikka suuria murroksia, niin ilon kuin surunkin, on kummallakin ollut. Molemmat olemme hyvästelleet omat punaturkkimme, on ollut itkua ja naurua, sitä elämän räsymattoa, jossa kirkkaat värit eivät erottuisi ilman tummia. Taidamme katsoa jälleen uutta tähteä, jota seurata, mutta voisimmeko ikinä olla hullaantumatta joulusta, herkuista, joulukoirsteluista, kukista, lumesta, perheestä ja siitä maagisesta ripauksesta, jonka saavuttaa matkalla jouluun, lumen, tähtien ja sydämen valaistessa kulkua.

Ilona Pietiläisen Olisipa aina joulu (Docendo 2019) on kokonaisuutena sekä paljon samaa kuin Ilonan aikaisemmat hurmaavat joulukirjat, mutta saamme myös uusia tuulia. Samaa on runsas määrä askartelua ja kukka-asetelmia, pikkuherkkuja ja visiittejä joulukoteihin. Uutta ovat karhumatka villiin luontoon Kuusamossa eli minulla alkoi heti sydän pamppailla, että 'tuon minäkin haluan kokea'. Uusvanhaa on vanhan myllyntuvan mökki, jossa minusta asuu metsän tonttu tai maahinen. Mökin katto on sammaleisuudessaan todella kaunis. Sammalkaton valmistus neuvotaan ja voi tuota soveltaa vaikka jos joutuu kaadattamaan jonkun lahovikaisen jättipuun. Miten somistaa sen kanto. Yksi tuttuni laittoi verenpunaista kaukasuksen maksaruohoa, mutta voi sen tehdä sammaleestakin.


Kontion jalanjäljillä on todella jännittävä kertomus etenkin, kun mukana on naaras pentunsa kanssa. Ilonan verkkokalvolle tosin jäi viimeiseksi takajaloillaan kävelypolun vieressä seisovan uroskarhun katse täältä ikuisuuteen. Kohdata villi luonto sen omilla ehdoilla, siinä on se juttu. Mitä tietää villistä ellei vaella susien, karhujen ja kettujen kanssa.


Uutta on Lappi, luminen, kaunis Lappi, jossa kuukkelit syövät kädestä ja valkoinen poro naavaa sarvissaan johdattaa seuraamaan taivaan kirkkainta tähteä.


Joulukodin kukkaideoita on todella paljon sekä pikkuherkkuja myös. Kaunista paljon, mutta koska en ole kova askartelija annan itseni ihastella toisten töitä. Tässä Ilona on luonut hyllylle pienoismetsän, jonka rakentaminen selvitetään perinpohjin. Saatte kaksi metsää, sillä en pystynyt päättämään kumpi ihanampi...paitsi, että metsäkauris taitaa olla ensimmäisessä. Bambin äiti...


Ilonan tyyliin vihannesleikkurista tulee maljakko, vanhasta tonttuovesta tuunataan tonttukaappi, keinuhyllystä tulee mainio yöpöytä ja pyykkilauta asettuu seinälle kaapiksi! Ja mitä näenkään seinällä: Vanhoja metallitarjottimia, joita ostin kerran yhden tosi kauniin Ilonalta, mutta sen jälkeen on myyty ’ei oota’. Siellä soma tarjotinkollaasi komistaa seinää ja on vielä jopa hyödyksi. Vakuutan, että kauniimpia kynttilän alustoja saa hakea, siksi lisä ei pahaa tekisi. Kalevantulen tai Puttipajan kynttilä siihen palamaan ja ah, se on onnea!


Uutta edustavat kirjassa Ilonan matkat, joiden kuvia emme nyt esittele, mutta paljastan, että paljon on Itävallasta ja sattumalta juuri siltä seudulta, johon olimme vähäksi aikaa siirtymässä jonnekin pikkukämppään vuokralle, mutta kohtalo päätti muuta. Huominen voi silti luvata jotain kivaa siellä, rakkaassa alppimaassani, vähän toisella tapaa vain. Upeita kuvia ehkä maailman kauniimmasta maasta, jossa mieleni vaeltaa päivittäin. "Sydän on yksi, sen kotipaikka kahtaalla/ kohtalona...", uskallanko sanoa muistin varalta teinikalenterissa kulkeneesta runosta, että se on Chang Chiu-lingiä? Saa korjata ja kertoa suomentajan? Ehkä Pertti Nieminen...

Lähdemme Ilonan joulukoteihin, joihin kaikkiin ei millään voida ehtiä, vaikka mieli tekisi. Ihan hirveän likellä kotipitäjääni on raumalainen hyggekoti, jossa Pia tykkää, että tavarat saavat olla esillä:


Kuin taulu eikö vain ja lisäksi vielä jouluglöginen, jonka ohjeen löydät kirjasta. Raumalaiskodissa tuoksuvat kuivatut appelsiini- ja omenasiiivut.


Olohuonetta koristaa kaunis piironki, vanha taulu ja upeat kynttiläjalat. Tämä viehättävästä kaupungista, jota suosittelen ihan vaikka jouluostoksille menoa varten. Niin me teimme Bessun kanssa yhtenä vuotena ja pakko sanoa, että sen tasoista Marimekkoa emme olleet ennen nähneet. Erikoisin valikoima, natisevat lattialaudat, muutakin kuin mekkoa tai tunikaa...Koko päivä hurahti ja sitten syömään. Siinä taivastelimme äänekkäästi, miten visa oli vinkunut, kun loossissa takaamme kuului kova naurunremakka. Käännyin katsomaan ja eikös siinä lähipankkien herrat olleet lounaalla ja kovasti kiittelivät, että korttimme olivat vinkuneet juuri Raumalla!


Tämä sali voisi kertoa monen monta tarinaa. Marjamäki on 1900-luvun alussa rakennettu mansardikattoinen talo, joka on hirsirunkoinen. Taloa ovat asuttaneet Sannan isovanhemmat ja vanhemmat. Joka ajalla on tapansa ja jotkut ja joskus ei osattu arvostaa alkuperäistä vaan peitettiin hirret näkyvistä, peitettiin komeat lankkulattiat muovimattojen alle. Marjamäelle muuttaneet Sanna ja Aki ovat palauttaneet talon kauniita pintoja ennalleen. Osa hirsistä on tietenkin otettu esille, talon kaunis sisäkatto sai jäädä, se sai vain uuden sävyn. Huonekalut ovat suurimmaksi osaksi kirpputoreilta. Arvostan! Minullakin äitini roskalavalta sekä huutokaupoista mööbelit. Jouluna Sanna koristelee kotia valkoisin kukin ja pikkuisen pihasaunan piipusta tupruaa savua. Takuulla sauna, jossa Nippe Nokinokka viihtyy.

Saavumme Humpuriin. Kuulenko joen? Ilmetynjoki siellä kuiskailee Humpurin punaisen kodin lumisessa maisemassa.


Humpuri vei Jaanaa ja hänen miestään Mikaa, sillä siitä piti vain tulla rentouttava kakkoskoti, mutta se veikin molempien sydämen sataa. Tapahtuma seuraa toistaan ja nyt punaista kotia asuttaa virolainen Rekku Rescuelta löydetty rakas Hilla -koira, Jaanalla on Patinaputiikki, jossa hän saa myydä rakastamiaan vanhoja tavaroita.

Joulumaniassa pariskunta oikein kisaa keskenään eikä Mika jää toiseksi, vaan valosarja toisensa perään ilmestyy pihapiirin esineisiin Hillan hyvällä avustuksella. Jaana käärii joulupaketteja sanomalehtipaperiin, puotipaperiin ja kankaaseen. Paketin pitää olla saajansa oloinen, eikä se saa olla mikä tahansa sivujuttu, vaan siihen panostetaan. Jouluna pöydässä on perinteisesti kinkkua, joulun laatikoita, mutta aina myös joku uusi yllätys. Kuulostaa ihan minulta eli vaikka tämä. Aattoaamuna on perinteisesti riisipuuro ja sen jälkeen hipsutellaan saunaan. Sähköttömässä saunassa ollaan kynttilöiden valossa, jota kannatan eli meilläkin sähköt pois ja kellukynttilöitä, joulunpunaisia. Sitten pariskunta pulahtaa vihdottuaan ja saunottuaan Ilmetynjokeen ja koskeen. Aijai, nyt tuntuu, sillä mikä voittaa virtaavan joen. Meilläkin nyt kohisten virtaa lehdon läpi, mutta se on vain ojanen, vaikka siihen joskus sorsat keväällä saapuvatkin. Joki on ihan oma lukunsa. Miten nyt sainkin etiäisen, että joskus vielä pulahdan Ilmetynjokeen...


Putiikinpitäjänä Jaana Veini tietää, että vanhoissa tavaroissakin on montaa erilaista tyyliä. Ja eri tyylejä voi myös yhdistää. Jaanan oma juttu ovat ruoste ja roso, mutta hän tajuaa, että toisille juttu on rappioromantiikka, toisille ostaa vanha esine ja pitää se sillään tai rohkeasti tarttua siveltimeen. Me olemme Lumimiehen kanssa tehneet kumpaakin. Suurin osa mööbeleistä on muuta kuin uutena ostettua. Jaanan mielestä kukin makunsa mukaan ja se on oikein, mikä itsestä tuntuu kotoisalta.


Mikä harmonia ja väritkin just kohdilleen. Vihreä muratti sytyttää sisustuksen kuin kynttilä tunnelman. Muratteja ja kynttilöitä ei ikinä voi olla liikaa! Ja miten ihanaa, että maailmassa on niin paljon kauniita tapetteja! Patinaputiikilla on sivut facebookissa, Instagramissa ja netissä. Jaanan kanssa takuulla aika hurahtaa, jos vaikka intohimoma on rappioromantiikka ja tosi vanhat esineet.


Tässä kirjan kuva, joka pysäytti. Kaikki on kohdillaan ja paljastaa salaisen kiintymykseni punavalkoisen liittoon, ledeihin, kynttilöihin, massiiviseen vanhaan, ruudukkoikkunoihin ja...Ollaan Leenan ja Arin joulukodissa, jossa rappioromantiikka on enemmän kuin vain sana, se on elämäntapa. Ikkunasta katse karkaa pihan perällä lumen sylissä lepäävään punaiseen huvimajaan. Ikkunoissa kuurankukkia...

Uudet tuulet Ilonan joulukirjassa kertovat hänen ammatistaan valokuvaajana eli mukana on paljon kuvia lapsista, eläimistä, luonnosta...Onneksi myös hänen omasta kodistaan, sillä hurmaannuin näihin verhoihin per heti.


Tässä verhot olkkarissa ja huomatkaa tuo ’Karen Blixen –pituus’. Ja nyt Ilona iloisesti yllättyy, sillä vihdoinkin askartelu, jota aivan rakastan:


Mitä tahansa Wrendalen kuppeihin askarrellaan, se on huippua, mutta jos niistä keksitään tehdä adventtikynttelikkö taidamme olla jo linnunradalla


Rrrrrrakastan Ilonan kirjoja, jotka ovat matkanneet kanssani jo kohta yksitoista vuotta, joten ei muuta kuin annamme sisustuskirjakuningattaren lausua loppusanat:

On tultu viimeiselle sivulle. Ensimmäisen kerran kirjoitin kirjaan Sateenkaaren taa kaksitoista vuotta sitten. Silloin punaturkkini oli aivan pieni, nosti sohvalla tassunsa syliini ja nukahti kylkeeni tyytyväisenä. Sen jälkeen Neilikka on ollut jokaisen kirjani sivulla, mukana kirjoittamassa viimeisen sanan, huokaamassa onnesta hiljaa. Tänään on aika kirjoittaa tähteni kanssa. Lumen peittäessä tassunjälkesi viimeisen kerran nostan katseeni taivaalle, sillä olethan aina kirkkain tähteni. Minun oli annettava sinun lentää – ja tänään kirjoitan kirjan loppusanat sinulle, rakas ystäväni. Toivotan niin hyvää matkaa.


Joskus on aika kirjoittaa viimeinen sana päättymättömään tarinaan. Minulle jokainen kirja on ollut äärettömän hieno matka, ja on ollut kunnia kirjoittaa 26 kirjaa. En suostu sanomaan hyvästi, mutta tänään sanon sinulle, lukijani, näkemiin. On aika seurata tähteä, mihin se ikinä sitten viekään.

*****


keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Plantagenissa on nyt jotain tosi, tosi suloista ja tietysti myös kukkia...


Käytiin maanantaina Plantagenissa ihan noutamassa vain seitsemän tunnin tuikkuja, jotka varmistavat että kun niitä muutamia kymmeniä palaa, ei tarvitse kesken syömisen ja seurustelun lähteä tuikkuja vaihtamaan. Käytän niitä myös pienissä ulkolyhdyissä. Kivituikuissa tuli näkyy muuten kauniisti läpi koska ne ovat kirkkaissa muovikupeissa. Muovi on hyvä monessa kohden, vain ihmiset, jotka eivät sitä osaa käyttää ja ovat huolimattomia, he ovat tehneet siitä ongelman. Mieheni alan tuntemus 47 vuoden ajalta! Katsokaa nyt yllä olevaa kuvaa. Aloin ihan näitä räpsiä ja saman tien lähetin tyttärelle, että 'tällaisia täällä'. Meidän perheessä ei ole joulupukkia ollenkaan vaan on Välikaton Feetu, joka asuu piipun juuressa ja sitten Saunatonttu Nippe Nokinokka. Henkilökohtainen suosikkini on Feetu ja lumiukko!


Tonttuja ensin kuvailin. Näillä partaukoilla on teleskooppijalat! Yhtään en välittänyt tasosta kuvatessa, sillä en aikonut näitä kuvia tänne tuoda. Tuli kuitenkin kaksi syytä näihin nyt tarttua ja ensimmäinen on se, että vuoden ehkä odotetuimman kirjan kuvat sain eilen niin myöhään...Luen sitä tänään koko päivän, hyvä jos mustarastaille käyn tarjoamassa niiden erikoismenun, että muutama askel edes. Eilen tuli muutakin häslinkiä, joten en aio hutiloida sitä loistavaa yhteistyötä, joka minulla on Ilona Pietiläisen kanssa ollut koko blogini ajan. Asemointi on minulle tärkeää, kuvat tekstin tempossa eli en tingi. Saatte sitten ihastella Ilonan kirjaa koko viikonlopun, sillä meillä talo täynnä.


Kuvailin näitä perinteisiä tonttuja, kun kuulin tutun ääneen ja Plantagenin myymäläpäällikkö Pirjo Uuttana saapui morjestamaan. Meillä on takana yhteistä jo noin kolmenkymmenen puutarhavuoden ajalta. Hän avasi silmäni, mitä hyllyillä on, melkein samaan aikaan, kun tyttäreni jo laittoi viestiä jostain, jolla on vaaleanpunainen lakki.


Muistattehan Pirjon, kun kävin häneltä syyskesästä lisää leimukukkia ostamassa. Hän on luottopuutarhamyyjäni♥


Tätä pirteää tähkämaijaa löytyy nytkin kukkivana!


Mitäkö vaaleanpunaista? No katsokaa nyt noita oikeanpuoleisia lumiukkoja! Meri ja minä ihan tulessa, sillä lumiukot♥ Vaaleanpunaiseen vanhaan talokaunottareen lähtee tapanina muun mukana kukkien sijasta lumiukko, jolla on vaaleanpunainen hiippalakki! Onko vähän suloista...eikö vain!


Toki mukaan lähti myös valkoinen kerrottu amaryllis joulunpunaisessa ruukussa.


Pirjo neuvoi, että ei kannata kastella yhtään, niin kukka ei kasva hujopiksi, joka tarvitsee tukea. Kukan sipulissa on kaikki mitä se tarvitsee ilahduttaakseen meitä joulukauden ja ylikin.

Siis koko tämä viikko kauniille, kaikelle kauniille kukista sisustukseen!

lumiukkoterveisin
Leena Lumi