Keski-ikäinen mies heiluu rotkon reunalla edestakaisin, ees taa, ees taa....Kurkistaa vahingossa alas ja päättää lähtemisen olevan helpompaa silmät suljettuina. Vielä reunemmas. Mielessä ei liiku enää paljoakaan....Lähtö on pako jostakin mitä hän ei enää muista. Yllättäen jostain likeltä kuuluu sirkutus, punarintako siinä? Onko siitä nyt pelastajaksi lähdön hetkellä? Mies lyyhistyy maahan. Ehkä hän itkee jotain: kaunista toukokuuta, omia tekojaan, hylkäämisiään, linnun pyöreitä silmiä, reppunsa luonnotonta raskautta.
Ari Rosenbergin esikoisteos Taivaalla kiertävät linnut (BoD 2023, kansi Birgitta Björn) kertoo keski-ikäisen miehen tarkoituksellisesta katoamisesta lähteä patikoimaan unohtaakseen itsensä voidakseen siten löytää todellisen minänsä. Hän on patikoinut ennenkin ja tuntee reitit. Jokin on kuitenkin vialla, sillä reppu on kokeneelle patikoijalle luonnottoman painava ja jaloissa hiertää jo. Laskeutuessaan rinnettä varovasti alas, hän kaatuu ja lyö päänsä. Isku on varsin kova ja vertakin valuu, mutta pakko ottaa hetki aikaa, jolloin
mustat kirkuvat sirpit
viiltävät haavoja pilviin
tervapääskyt rauhoittavat miestä toimintaan ja hän kaivaa repusta rievun, jonka laittaa vuotavan haavan päälle. Sinne jonnekin takaraivoon. Mitä niin väliä, kun vain pystyy löytämään itsensä ja juomaan hiljaisuutta niin paljon, että ikinä enää ei satu. Onneksi vihko on mukana...
Unohdun hullun lauseisiin
tuulen hajamielisiin huoliin
Päivät kuin valuva vesi
sateiden nostamassa virrassa
Havahdu, hidasta vauhtia
pelloilla niitetään jo viljaa...
Päätä vihloo miehen jatkaessa matkaa. Hän tulee joelle ja päättää uskaltaa sitä, missä ei ikinä ole onnistunut. Vaatteet pois ja jääkylmään veteen.
Käännyn selälleni ja kokeilen kellumista. Osaisinko? Vajoan kuitenkin aina pohjaa kohti ja minun on vatkattava käsillä vettä ja polkaistava jaloilla pohjasta tukea. Hengittelen syvään. Ja nyt, nyt...Minä pystyn. Kellun. Kuljen hiljaa virran mukana eteenpäin....Jokin tumma kulkee ohitseni. Kelluntani romahtaa ja nousen vedessä seisomaan.
Uupumus vie patikoijamme levottomaan uneen, jossa kuuluvat lehtopöllöt, ketut, omat harhailevat muistikuvat...Yön mentyä mies saa huomata patikkapolulla vilahtavan jotain punaista. Kuin ammuttu lehtokurppa hän maastoutuu. Ei kaipaa seuraa. Vai kaipaako sittenkin?
Sudenkorennot rohkaisevat häntä aamulla likeiselle leirintäpaikalle, joka on erittäin ammattilaistyötä. Siisti. Minimalistinen. Ja siellä nainen kylpee valossa sudenkorentoja hiuksillaan...Sudenkorentoja toukokuussa?
Hänen nimensä on Tuuli. Hän on hyvin topakka. Puhdistaa miehen haavan, tarjoaa kahvia ja osoittaa jo uutta leiripaikkaa kartalta.
"Katsoin kartasta meille sopivan leiripaikan", Tuuli ilmoittaa, "Se on jo tuossa ihan kulman takana. Toivottavasti se sopii sinulle?"
"Kaikki käy", vastaan.
"No, älä nyt noin sano. Mitä jos ehdotan, että käyt minulle sillaksi , jotta pääsen puron yli kuivin jaloin?"
"Bridge over troubled water!"
"Kunhan ei kosken kohdalla."
Rosenbergin kirja on miehen matka itseensä, mutta helppoa se ei ole, koska mielessä ovat kaikki luonnon ihmeet, mutta koko muu elämä puuttuu. Jostain tulee mieleen naisten nimiä Anna, Suvi...Mira...Keitä he ovat? Erinomaisesti kirjoittaja on kutonut yhteen luonnon monet eläimet ja elämykset sekä Tuulin, johon tekee tarkemminkin tuttavuutta. Kun vihdoin uskaltaa.
Yleensä en pidä luontomaalailusta, mutta nyt jokaiseen siveltimen vetoon sisältyy jokin viesti. Niihin mies reagoi vaihtelevasti saaden sekä apua, että toisinaan unohtaen. Kirja on myös runosielujen unelmaa...
"Tule uimaan!" Tuuli huutaa joesta. "Vesi on tosi virkistävää."
"Uskon sen ja siksi en tule."
"Ole sitten norppana rannalla. Menetät hienon kokemuksen."
"Elämä on luopumista."
Taivaalla kiertävät linnut kantaa myös huumoria, sillä miehen lakoniset vastaukset kertovat hänen luonteestaan. Ehkä myös siitä kaikesta, minkä hän on unohtanut. Uusia kokemuksia tulee kunnes hän on talolla, johon oma tarina liittyy. Sitä ennen koen henkilökohtaisen muiston, jossa yliarvioin uintitaitoni. En muistanut jokeen mennessäni, että se ei ole mereni mun. Se vei mukanaan riippumatta siitä, millainen uimari olen. Onneksi olimme liikkeellä porukalla...
Rosenbergin esikoinen on raikas tuulahdus, jota kannattelevat monet metsän eläimet, erotiikka, lyyrisyys, keski-ikäisen miehen pettymykset, toteutumattomat toiveet ja ehkäpä hieman myös mahdollinen kokemuksellisuus. Myös pelko:
Mutta mitä jos heidän välillään ei enää ole tulta tai edes kipinää? Ei tuhkan alla hehkuvaa hiiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti