tiistai 12. helmikuuta 2019

Sonia Paloahde: Aavistus


Jos ventovieras olisi katsellut meitä sivusta, hän olisi nähnyt meissä joukon, jolle onni oli tuttu käsite muualtakin kuin elämäntaitokirjojen sivuilta. Ystäviä, joilla oli kuplivia kesiä ja ehyitä maanantai-iltapäiviä, sunnuntaibrunsseja sadepäivinä ja toisensa ilman kyteviä kaunoja.

Mutta minä näin. Minä haistoin, tunsin. Maistoin, kuulin. Aavistin. Pinnan alla muhi, kiehui, poreili, aavistus odotti omaa aikaansa. Tiesin sen tulevan, tiesin, etten haluaisi olla osallisena venäläisessä ruletissa, loputtomassa sodassa, jota se pelasi. En halunnut lähteä leikkimään sen kanssa, mutta siellä se jo kehräsi, odotti meitä maireana nurkan takana, kylläisenä, törkeänä, raajojaan venytellen, vaatien, ottaen, voittaen.

Sonia Paloahteen esikoisteos Aavistus (Minerva 2019) on psykologinen trilleri, jossa on erittäin kaunis kansi, uusia uria aukova kieli ja ikuisuusaihe eli kolmiodraama, joka sitten lähettää outoa säteilyään kaikkeen. Mikään ei edes ala kesysti, sillä aloitamme vuodesta 2031, mutta hyppäämme nopeasti vuosiin 2017 ja 2018, niihin outoihin aikoihin, jolloin Paula, kemiannero, tajusi, että hänen elämällään ei ole mitään merkitystä ilman Samuel Ilveskeroa. On vaarallista kun nainen ajattelee, että ’mitä vain, kunhan sinä pysyt elämässäni.’ Paula ei näe muuta kuin Samuelin alppijärven väriset vihreät aavasilmät. Samuel oli silmänisku, hän oli hillitty ja tyylikäs, mutta hän oli myös elokuvakäsikirjoituksia, vanhan viskin hajua ja hän oli mies, joka meni naimisiin teollisuuspohatta Olavi Saurion ainoan perijän, Lisa Saurion kanssa. Samuel oli mies, joka halusi hänet heidän Eiran asuntoonsa taloudenhoitajaksi ja Paula tietysti suostui. Lisa oli kuin tuuli, hän eli tuulesta, hänen lauseensa olivat tuulta. Hän ohitti kuin tuuli, mutta hallitsi kaikkea. Hänestä ja Paulasta tuli ystävät. Lisa oli tavattoman kurinalainen, sillä hänen työnsä oli edustaa samalla kun hoiti valtaisaa omaisuuttaan. Lisa oli

...turhamainen, naiivikin. Viisikymmentäkuusi termiä neurooseille. ...pähkinänsävyinen, indigonsininen...mansikka, manteli, sorbetti, laventeli. Aivan kuin ne sadat tuoksupurnukat hänen kylpyhuonessaan. Ja sitten olivat ne toiset purkit: rauhoittavia, Diapameja, Tenoxeja, Rivatrilia. Jokaiselle päivälle jotakin uutta makua ja väriä.

Heillä kolmella olisi voinut mennä hyvinkin, mutta Lisa haluaa yllättäen alkaa opetella ranskaa ja heille käytännössä muuttaa ranskalainen Rèmi Lacroix. Rémi ei kovasti perusta Paulasta eikä Paula Rémistä. Rasitus alkaa vaatia veronsa, peilit alkavat kuiskia. Suvaitsevaan kotiin mahtuu vielä Paulan ystävä Julia, joka on aivan eri mieltä siitä, mitä Paulan tulee sietää ja mitä ei. Riimirunoraivollisista tajunnanvirtaisiin virkkeisiin Julia määräilee, miten Paulan tulee toimia, miten hänestä tulee vapaa. Miten hän voi unohtaa oman isänsä kaukaisen välinpitämättömyyden ja miten hän voi vahvana selvitä läheisriippuvuudesta itseään vanhempaan Samueliin. Samueliin, joka ei rakasta häntä. Sietää vain. Haluaa pitää näköpiirissään kuin jonkun lemmikin...

Minua sitten harmitti, että en osannut suuttua Samuelille, mutta en vain voinut. Hän oli minulle, lukijalle, kuin suuri lapsi, joka halusi ja hamusi kaikkea olematta siltikään onnellinen. Ja ne alppijärven vihreät silmät, joihin olisi halunnut hukkua.

Erittäin rohkea ja kiinnostava esikoisteos, jossa Sonia Paloahde näyttää vahvuutensa, uskalluksensa erilaiseen. Huikea esikoinen, jonka veikkaan olevan Helsingin Sanomien esikoiskisassa tänä vuonna. Maistelin ja haistelin tekstiä ja se tuntui pakottomalta kuin villitiiran lento, sellainen itsevarma ja kyseenalaistamaton kaarto. Luin erittäin jännittävän psykologisen trillerin, vaikka tunnen lukeneeni jännitysromaanin. Tiiran sulan verran eroa...

2031

Paula

Syöpäni tekee minusta narrin. Ennen niin vetreä ja elämänhaluinen kehoni pilkkaa minua heikkoudellaan. Sairaus leviää hitaasti, salakavalasti, hapottaa, siittää myrkkyään ympärilleen...Mieleni ja sieluni ovat teräskunnossa, yhtä virkeät elleivät virkeämmätkin kuin nuorempana, mutta vartaloni rapautuu kuin iäkäs rakennus...Älä jää suremaan, poistun näyttämöltä rauhallisin sydämin.  Kaikkea en saanut, mutta...

*****

8 kommenttia:

  1. Kirjan kansi on kyllä todella lumoava ja tyylikäs! Ja niin vaikuttaa kirja itsessäänkin olevan. Taidanpa laitella nimen ylös, josko vaikka seuraavalla Suomeen suuntautuvalla reissulla tulisi otettua lukuun.

    Ehkä hieman epäilyttää vuolassanainen kuvailevuus. Sellaiselle on paikkansa, tehokeinona. Onko kirjan tyyli kauttaaltaan siteeraamiesi kohtien kaltaista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, eikö vain! Tämä oli hieno yllätys.

      No, olen itse allerginen liialle kuvailevuudelle, joten voisin sanoa, että sitä tässä ei ole. Se erikoisuus on runomittaisissa pätkissä siellä sun täällä, jotka eivät ole maalailevia vaan minusta enemmänkin paljastavia. Ei todellakaan, vaan tämä on oikeasti aika pelottava romaani.

      Poista
  2. Olen just saanut luettua yhden syksyllä lukulistalleni laittaman historiallisen dekkarin/romaanin, sen jälkeen otan dekkarrien puolelta lukuun Sukujuhlat. Olisiko tämä sitten...

    Kiitos Leena, tähän uutuuteen kannattaa siis tutustua!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, oih, Sukujuhlat onkin kova sana♥, sillä sen myötä rakastut Håkaniin. Luin sekä Barvarotti- että van Veeteren -sarjat, mutta postasin vain sukujuhlat silloin...Suosittelen, sillä Paloahde kirjoittaa oikeasti pelottavan hyvin sekä pelottavasti:)

      Ole hyvä!

      Poista
  3. Tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ja tuo kansikuva, siinä on jotain pysäyttävää.
    Kiitos Leena :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, lupaan, että on juuri sitä.

      Erittäin upea kansi. Ole hyvä.

      Poista
    2. Tämä oli kyllä todella mielenkiintoinen teos. Pidin tekstin kauniista soljunnasta ja mielen kuvauksista. Vaikka Julian oli minulle selkeä alusta asti, se vain teki tarinasta mielenkiintoisemman.

      Kiitos Leena hienosta lukuvinkistä :)

      Poista
    3. Birgitta, eikö vain. Hyvin hienoa tekstin kuljetusta, valmista, mutta tuoretta samalla. Oijoi, en minä heti tajunnut:)

      Ole hyvä Gitta♥

      Poista