Magda Szabó: Metsäkauris

Oletko sinä koskaan katsellut torvipensasta, tiedätkö, millaisia ovat torvikukat? Isä voisi sanoa sinulle sen tieteellisen nimen, minäkin tiesin sen kerran, mutta en saa sitä nyt mieleeni. Jos olisit kerrankin käynyt Puutarhakadulla, niin tietäisit miltä se näyttää, se on valtava kiemurainen köynnöspensas, ja sen kukat ovat kuin pieniä suppiloita. Mennessäni ensi kertaa Angélan luo hän seisoi takorautaisen aidan takana ja odotti ja tähyili minua, ja silloin hänellä oli huuliensa välissä punainen torvikukka.

Unkarilaisen kirjailijan Magda Szabón Metsäkauris (Die andrere Esther, WSOY 1962, suomennos saksasta Aarno Peromies) piirtää mitään kaihtamatonta kuvaa nuoren naisen, Eszerin, sielusta, elämästä, kasvusta, rakkaudesta ja vihasta. Unkaria lähestyy Neuvostoliiton miehitys ja lopulta Stalinin kuvia kaikkialla, mutta Metsäkauriissa se on vain  Eszerin kulissia, sitä näyttämöä, jossa hän esiintyy niin näyttelijänä, kuin ihmisenä. Vanhempiensa ainoana lapsena Eszer alkaa havainnoida heidän perheensä erityisyyttä, sitä perhettä, jossa köyhyys  on niin syvää, että se jättää ikuiset jälkensä hänen oikeaan jalkaansa, sitä outoa köyhyyttä, jossa äiti, omaa sukua von Marton, soittelee päivät pitkät flyygeliä, vaikka kohta isä herää ja odottaa saavansa edes yhden keitetyn munan. Kiltti, hyvä isä, asianajaja, joka nukkuu päivät ja hereillä olonsa hetket viettää puhuen rakkaille kasveilleen. Jo varhain Eszer huomaa, että hänen vanhempansa eivät ole kuin muiden. He eivät välitä menestyksestä, he eivät isosti huomaa edes ainoaa lastaan, mutta heillä on toisiaan kohtaan intohimo, jonka tiheyttä ei edes oma lapsi voi ylittää. Tuollaisen rakkauden kohdatessaan tietää, että kun toinen lähtee, ei toinen halua jäädä, vaan seuraa kohta perässä:

Isäni kuollessa minä vain epäilin, mutta kun äitinikin sitten kuoli, tiesin jo aivan varmasti, etten ollut merkinnyt vanhemmilleni mitään ja että he olivat olleet tärkeitä vain toinen toisilleen.

Olin heille aivan tarpeeton, mutta toisaalta kuitenkin perin tärkeä; he tarvitsivat kipeästi minua, minun molempia käsiäni, minun jänteviä, vikkeliä jalkojani...Kun lausun sanan avioliitto, ajattelen aina äitiäni ja isääni, ja kun sinä näit minut näyttämöllä tai elokuvissa morsiamena, huntu ja seppele päässä, et koskaan nähnyt minua, vaan äitini, hän hymyili niin kauniisti ja innoittuneesti, kun hän toisinaan otti kaapista silkkipaperiin käärityn morsiusseppeleensä ja asetti sen hiuksilleen.

Vahva, jäntevä, taipumaton Eszer oikean jalan kipeine liikavarpaineen. Eszer, jonka kaikki tuntevat hullun asianajan tyttärenä, mutta joka itse tietää vielä valloittavansa suurimmat näyttämöt, kulkee kohti tähteään kuuma vihan laava suonissa virraten. Kiitos isoisän, joka oli perustanut lyseon, Eszer saa vapaaoppilaspaikan, jonne hän kulkee kaikki vuodet Irma –tädin liian pienissä kengissä ja lopulta kengissä, joista varpaankärjet on leikattu auki. Kiitos esi-isä Encsyn, Eszer saa vapaaoppilaspaikan myös yliopistosta ja hän pärjää niin hyvin, että voi käyttää älykkyyttään hyväkseen: Opettaa muita ja ansaita muutaman pengön. Opettaa vaikka ketä. Opettaa vaikka Angelaa, enkelimäistä neitoa, jota kaikki monin tavoin tukivat ja hemmottelivat, Angelaa, jonka isä oli myös asianajaja ja jolla oli veli Emil.

Jatkan lukemista, en voi lopettaa. Tarina valuu vereeni ja saa sen kiehumaan. Olen itse kuumaa laavaa...olitko sinäkin sitä, Maaria, kun kirjaa minulle suosittelit? Miksi Metsäkauriin takannessa lukee, että ’sen päähenkilö on muotokuva meidän aikamme ihmisestä, jonka ulkokuoren alta paljastuva naishamo on traagisuudessaan ajaton.’ Eivät naiset elä vihasta. Miehet aloittavat sodatkin. Ei kukaan nainen voi vihata tyhjästä toista, ei sellaista kuin Angéla. Eihän? Ei voi vihata häntä, joka on kuin viattomuuden ja hyvyyden ruumiillistuma. Kuin kiiltokuvavihon enkeli, joka ei pahasta tiedä. Maailman kaiken uhrivalmiuden papitar. Mutta...

Sinä liikahdit, heräsit virkeänä, ikään kuin et olisi nukkkunut vain neljännestuntia, vaan koko yön. Vedit pääni viereesi tyynylle, lausuit jonkin runosäkeen, sormeilit tukkaani, ja niin sinä sitten nukahdit jälleen. Silloin minun olisi pitänyt herättää sinut ja sanoa, että olin vihannut Angélaa siitä hetkestä lähtien, jona näin hänet ensi kertaa, vihanut kaiken aikaa, valveilla ja unessa, aina, ja että minä vihaan häntä vielä kuollessani, ja jos elämä jollakin tavalla jatkuu kuoleman jälkeen, silloinkin vihaan häntä vielä.

Magda Szabón Metsäkauris ammentaa vihan lähteestä. Viha on se tuli, jolle Eszer palaa voimatta itselleen mitään.  Sitä hän ei halua paljastaa edes miehelle, jota rakastaa enemmän kuin rakasti isäänsä. Hänelle viimeksi, sillä miehen oli tajuttava, miten:

Olin mykkä ja puolustuskyvytön niin kuin eläin, joka kulkee vieressäsi kadulla, silloin tällöin se katsoo sinuun ja vikisee, mutta sinä et ymmärrä sitä. ...rukoilin sinua: älä anna minun katsoa taakseni, sillä minä vajoan menneisyyteeni, jos näen sen jälleen...Sinä olit minulle taakka, mutta en voinut päästää sinua luotani. Sinä kuuluit minulle.

Jos ajattelen hetkeäkään, vaikka olen nyt rauhoittanut itseäni jo kolme yötä ennen kuin aloin tätä tekstiä kirjoittaa, jos ajattelen, kuka suomalainen kirjailija, sellainen, jota olen lukenut, pystyisi tällaiseen tekstiin, mieleeni tulevat Riikka Pelo, Maija Muinonen ja Maaria Päivinen. Pelon Jokapäiväinen elämämme on niin tiheä kahden erilaisen naisen, äidin ja tyttären sisäisistä tunnoista, rankoistakin, että kyllä Riikka. Ja Muinosen Mustat paperit sisältää saman kauhistavan naisen sisäisen elämän sekä vihan että kärsimyksen, kyllä: kärsimyksen!, sillä hehän kärsivät molemmat sekä Muinosen Ann että Magdan Eszer! Päivinen puolestaan on kirjoittanut Pintanaarmuja kirjassaan Annan rakkaudesta ja kärsimyksestä, mutta myös vinkannut minulle sekä Mustat paperit että Metsäkauriin. Kiitos Maaria! Näin tiheää ja vahvaa, näin uskallettua. Tätä tapahtuu, tätä on, että viha ja rakkaus ikuisessa intohimovalssissaan kunnes finaalissa Valse Triste...

Sinun muistosi olivat minulle myrkkyä.

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon

Olen syntynyt samana vuonna kuin Charlie Chaplin, Tolstoin Kreuzer-sonaatti, Hitler, Eiffel-torni ja kaiketi Eliot. Sinä kesänä, 1889, Pariisi vietti Bastiljin valloituksen satavuotisjuhlaa. Syntymäyönäni, 23. kesäkuuta vietettiin ja vietetään yhä ikivanhaa juhannusjuhlaa. Sain nimen Anna isoäitini Anna Jegorovna Motovilovan muistoksi. Hänen äitinsä, tataariruhtinatar Ahmatova polveutui Tšingis-kaanista. Otin tuon nimen kirjailijanimekseni osaamatta kuvitellakaan, että minusta tulisi venäläinen runoilija.

Jelena Kuzminan teos Anna Ahmatova koditon (Razorjonnyi dom, Otava 1992, suomennos Eila Salminen, runojen suomennokset Marja-Leena Mikkola ja osa Pentti Saaritsan) on kirja, joka minun olisi tullut ehdottomasti lukea ihan ensimmäiseksi, mitä Ahmatovasta sitten olenkaan lukenut. Toisaalta nyt, kun olen liekkinä palanut kirjasta Anna Ahmatova Fontankan talossa sekä Anna Ahmatova Valitut runot, Kuzminan teos täydentää puuttuvia aukkoja, tuo Ahmatovan läheiset likemmä ja paljastaa, mistä lähteestä ammentaa omaääninen, ahmatovalainen kohtalokkuus...

Alun sitaatti on Ahmatovalta, jossa hän taidokkaasti sitoo itsensä osaksi 20. vuosisadan virtaa, jota ei niin vain voida unohtaa ja vaieta kuoliaaksi vanhentuneena loppusoinnullisten ruonojen kirjoittajana. Sitaatti paljastaa Ahmatovassa läpi elämän kulkeneen majesteettisen luonteen ja ryhdin, jota eivät pystyneet tuhoamaan edes Stalinin teot, vuosikymmenet pelon alla, hänen julkaisujensa kieltäminen ja häpäisy, eivätkä todistajana seisomiset, kun häneltä vietiin runoilijakollega ja rakastettu toisensa jälkeen vankileirien saaristoon. Ja myös oma poika. Ahmatovan mielestä pako maasta oli häpeä:

En ole niitä jotka hylkäsivät maan

ja jättivät sen vihollisen armoille.

En luovuta heille laulujani,

imartelijain ääntä en tahdo kuulla.

Anna Ahmatovan runoilijalaatu hyvästeli symbolismin ja lähti Ilta –kokoelman myötä kulkemaan läheisimpien runoilijaystävien kanssa kohti akmeismia, josta löydätte tyhjentävän analyysin Marja-Leena Mikkolan alkusanoissa Anna Ahmatovan runous kirjasta Anna Ahmatova – Valitut runot. Sen sijaan Kuzminan kirjassa pääsemme niille alkulähteille, joissa Osip Mandelštam, Nikolai Gumiljov ja monet muut Ahmatovan ikiaikaiset ystävät liittyivät runoilijakiltaan. Gumiljovista tuli myös Ahmatovan ensimmäinen aviomies ja hänen ainoan lapsensa isä. Nikolai ja Anna jakoivat Tsarskoje Selon muistot, yhteisen palon uuteen runouteen, mutta heistä tuli myös saman alan taiteilijoina toistensa kilpailijat – muiden silmissä, ei Annan mielestä, joka toteaa: ”Olimme ystäviä ja syvällä sisimmässämme paljon velkaa toisillemme.”

Ahmatova oli kuin syntynyt akmeismiin, jossa ei katsota pilviä vaan sielun tunnot tuodaan esiin esineiden, usein arkistenkin kautta. Tunteita voivat kuvata vaikka Neva, lumi, lyhdyt, Pietari, peilit, puku, jäämurska, lumikellot... Ahmatovan ehkä tunnetuin akmeistinen runo on Laulu viimeisestä kohtaamisesta, jossa naisen hajamielisyys hansikkaan vetämisestä väärään käteen kertoo enemmän naisen tunnetilasta kuin hansikkaasta:

Suojaton sydän kylmeni,

mutta kevein askelin lähdin.

Vasemman käden hansikkaan

vedin oikeaan käteeni.

Jelena Kuzminan kirja kantaa niin montaa menneen maailman tasoa Ahmatovan kautta, että koen runsauden huumaa niin Annasta itsestään kuin niin monista tuon aikakauden kuuluisista ja vainotuista runoilijoista aina Boris Pasternakista Josif Brodskyyn. Tosin runoilija ja kääntäjä Pasternak järisytti koko maailmaa ainoalla romaanillaan, joka ei ole vähempää kuin Nobel-palkittu Tohtori Živago! Katsokaamme kirjan kantta, jossa on Amedeo Modiglianin Ahmatovasta piirtämä kuva. Taiteilija antoi niitä Ahmatovalle kuusitoista, mutta vallankumouksessa ne tuhoutuivat yhtä lukuunottamatta ja se on juuri kannen kuva. Voi vain ihmetellä, mitä kaikkea mahtuu vuosiin noista kuvista hetkeen, jolloin enää yksi ylväs Ahmatova-piirros on jäljellä. Siitäkin kertoo Kuzminan teos, sillä Isä Aurinkoinen alkaa vainota sekä tuhota älymystöä ennen kokemattomalla tavalla. Monet runoilijat joutuvat silmätikuiksi. Vuodesta 1925 Ahmatovan runoja ei enää julkaista, mutta 1935, poikansa Levin ja miehensä Puninin ollessa pidätettynä, hän alkaa salaa kirjoittaa Requiemiä...

Sinut vietiin aamunkoitteessa.

Kuin ruumista sinua saatoin.

Lasten itku huoneen pimeydessä,

Neitsyen edessä valuva kynttilä.

Huulillasi ikonin kylmyys,

otsalla kuolemanhiki...En unohda!

Kremlin muurien juurella

ulvon kuin streltsien vaimot.

Kaksoissiskonaan Ahmatova piti runoilija Marina Tšvetajevaa, joka oli vastentahtoisesti palannut Ranskasta Neuvostoliittoon miehensä ja tyttärensä perässä. Näen heidät seisomassa lumisateessa, kaksi runoilijasisarta, joista toinen, Marina, ennustaa kaiken tuhon, mikä on tuleva ja varoittaa ystäväänsä. Toinen, Anna, ojentaa suoran ryhtinsä niin, että hän on melkein takakenossa ja ilmoittaa kohtalokseen toimia todistajana. Hän todistaa monien viemiset ja tuhon, mutta jää henkiin kertoakseen siitä aikanaan maailmalle. Näin käy. Vain Marina ei aio jäädä odottamaan kohtaloaan, kun mies on jo teloitettu ja tytär ties missä. Elokuun 31. päivänä 1941 Marina hirttäytyi Jelabugassa. Näin olivat heidän roolinsa: Ennustaja, joka osui oikeaan ja todistaja, joka kesti rakkaitttensa murhat kärsien, mutta voidakseen todistaa.

Pietari oli Ahmatovan kaupunki, se kaupunki, jota hän hengitti, josta hän kirjoitti. Vallankumouksen jälkeen kurjuus leimasi kuitenkin elämää ja niinpä Ahmatovakin joutui töihin Maatalousinstituuttiin saadakseen palkakseen halkoja. Anna ei valittanut, hän seisoi kansansa rinnalla ja jakoi viimeisenkin leipäpalansa nälkäisen kanssa. Kodittomuus syvensi Ahmatovan ahdinkoa, sillä lähdettyään Gumiljovin luota, hän tunsi menettäneensä ikiajoiksi kodin. Annan osoite vaihtui tiuhaan ja hän asui vuorotellen eri ystäviensä luona. Leningradin (Pietarin) piirityksestä hänet evakuoitiin jo syksyllä 1941 aluksi Moskovaan ja monen mutkan kautta Taškentiin, jossa hänen kanssaan oli etenkin Osip Mandelštamin puoliso Nadežda Mandelštam. Huolimatta evakkoudesta, sairauksista ja muusta, Taškentista muodostui Annalle jonkinlainen eheytyminen, jolloin hän alkoi kirjoittaa elämäkertaansa.

Kuzminan kirjassa on runsaasti kiehtovia mustavalkoisia valokuvia. Ne kertovat jopa sanoja paremmin monen kohtalosta, sillä silmistä ei voi erehtyä. Anna itse oli hyvin kuvauksellinen loppuun asti, mutta hänelläkin kovat vuodet söivät sielun peilejä, jonne suru oli muuttanut pysyvästi. Kiinnostavia kertojia, aikalaistodistajia, teoksessa on paljon. Erittäin kiehtova on Lidia Tšukovskaja (1907-1996), jonka teos Vajoaminen on lukemisen väärti. Anatoli Naiman puolestaan oli Ahmatovan nuori ystävä, joka 1960-luvulla toimi omasta halustaan Ahmatovan sihteerinä. Naiman on muistelmissaan selittänyt Ahmatovan elämäntyyliä: huono-osaisuus elämän normina. Tähän tietysti liittyi ikuinen kodittomuus eli ei paikkaa, jossa häntä olisi odottanut joku perheenjäsen. Edes Stalinin kuolema ei tuonut poikaa leireiltä ja kun Lev Nikolajevitš vihdoin vapautuu, ei äidin ja pojan välille syntynyt koskaan ymmärrystä ja läheisyyttä, sillä Ljova syyttää äitiään monesta alkaen lapsena hylkäämisestä. ”Missä ilmeni touhuamisesi?” kysyi poika, kun Anna kertoi, miten oli yrittänyt saada poikaansa vapaaksi.

Lopulta Anna Ahmatovaa huomioitiin niin Italiassa kuin Oxfordin yliopistossa, jossa hänelle myönnettiin kunniatohtorin arvo.  Anna matkusti itse paikan päälle vaikka tunsi itsensä jo vanhaksi ja kaiken kuin liian myöhään tulleeksi. Eräänlainen onnenpesä löytyi kuitenkin kirjailijaliiton 1955 Ahmatovalle antamasta pienestä huvilasta Komarovon (Kellomäen) kylästä Karjalasta. Kun luen miten Kuzmina kirjoittaa Annan siitä lähtien viettäneen siellä melkein kaikki kesät ’ahmatovalaisen askeettisesti ja ahmatovalaisen täyteläisesti’ en voi välttyä näkemästä hänen seuranaan kaksoissisarta Marina Tšvetajevaa...

Anna Andrejevna Ahmatova kuoli maaliskuun 5. päivänä 1966.

Puun lehti lentää, tuuli / ujeltaa yksikseen / jäänpintaa pitkin.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Elina/Luettua elämää

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

Tänään tapahtui jotain sellaista, jota ette halua tietää...ainakaan kaikkea siitä. Annan pikkuvinkit: Taloon tuodut valokuitukaapelit, Lumimiehen into saada ne käyttöön supernopeine yhteyksineen ja muine kotkotuksineen, vaikka minä nimenomaan sanoin, että talon eniten käytetty kone, tämä minun rakas, vanha, mutta vahva työkoneeni selviää kaikesta muusta, mutta ei hänen ns. 'uudistuksistaan'. Kun h-hetki koitti, minä en päässyt edes sähköpostilleni. Se ei toimi vieläkään, ehkä ei enää koskaan, joten jos nyt tapahtuu pahin, kun tilattu asiantuntija vihdoin meille keskiviikkona ehtii, niin ainakaan en ikinä katsele palkissani mitään keskeneräistä 'tähän tulossa' lupausta, vaan naputan nyt tämänkin unelmani valmiiksi. Miettikää vähän, miltä tuntui tänään kuulla naapurien sanovan, että 'eivät he mokomaa ota muuta kuin valmiustilaan asti, vanhoilla mennään, ne pelittävät'...Olen täysin samaa mieltä, mutta ravut, joiden nouseva merkki on härkä, runnovat kaikki ideansa läpi, vaikka talo kylpisi kyynelissä. En pysty millään kuvailemaan, miten tätä tässä nyt kirjoitan, mutta en ainakaan sillä lelulla, iPadilla, enkä oikeasti edes omallani tai läppärillä, vaan... No eipä mitä, minusta tällainen loma on rasittavaa ja odotan vain sitä kirjallista lupausta, että tästä lähin minä päätän teknisistä ratkaisuista! Otavan Sininen Kirjasto on yksi suosikkikirjastoistani, toivottavasti teidänkin, olkaa hyvät:

 Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shields: Kivipäiväkirjat

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann

Carol Shields: Ellei

Carol Shields: Rakkauden tasavalta

Ian McEwan: Lauantai

Ian McEwan: Sovitus

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Ian McEwan: Amsterdam

Ian McEwan: Vieraan turva

Ian McEwan: Polte

Ian McEwan: Rannalla

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus

Ian McEwan: Ajan lapsi

Ian McEwan: Makeannälkä

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Richard Yates: Revolutionary Road

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Siri Hustvedt: Lumous

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Ian McEwan: Lapsen oikeus 

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta 

Javier Marías: Rakastumisia

Carol Shields&Blanche Howard: Kuiva kausi

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Michael Ondaatje: Divisadero

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests, Otava 2017, suomennos Marianna Kurtto)

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran ( Det var vi, Otava 2018, suomennos Jaana Nikula)

Anne Svärd: Vera (Vera, Otava 2018, suomennos Jaana Nikula)

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani (Menn i min situasjon, Otava 2019, suomennos Katriina Huttunen)

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta (Memories of the Future, Otava 2019, suomennos Kristiina Rikman)

Anne Svärd: Jackie (Jackie, Otava 2021, suomennos Jaana Nikula)

Tietysti nälkä kasvaa syödessä ja Tammen keltainen kirjasto sekä WSOYn Aikamme kertojia voisivat olla seuraavat kirjastot, mutta sitä ennen paljon kirjoja ja vähän muutakin. Olettehan huomanneet, että Teemakirjastot Leena Lumissa löytyvät blogiini lukemat kirjat aihealueittain. 

sinisin kirjaterveisin
Leena Lumi

Talvi jatkuu, talvi jatkuu....ja yksi numerokorjaus

Talvi jatkuu, talvi...ja lomailen lukien ja vähän kuntoillenkin, mutta nyt on aika korjata yksi oma virheeni. Olen jossain vaiheessa ottanut kantaa susien murhaamiseen Suomessa ja toistuvasti laittanut Suomessa olevien susien määräksi 1 500 yksilöä, mutta susia onkin maassamme vain 150 yksilöä! Pahoittelen!!! Vaikka luen jokaisen eläintieteilijä Sesse Koiviston kirjoituksen susien puolesta ja niiden tappamisen lopettamiseksi, en ole saanut oikeaa lukua itseeni, sillä jo 1 500 on tuntunut minusta Suomen kokoisessa maassa todella pieneltä. Sain herätyksen tänään kun luin Helsingin Sanomista Jukka Harjun juttua Kaksitoista sai tuomiot susijahdista. Jutussa kerrotaan miten kaksitoista 'urhoollista' miestä Pohjanmaalta oli murhannut luvattomasti kolme sutta. Kolmen metsästäjän tuomiot kaaatuivat sillä perusteella, että he eivät olleet osallistuneet jahtiin aktiivisesti.Tuomioksi tuli vuoden ja kahden kuukauden ehdollinen törkeästä metsästysrikoksesta. Jokainen tuomittu sai myös neljän vuoden metsästyskiellon, vaikka syyttäjä oli vaatinut kuutta vuotta. Lisäksi tuomituille kertyi oikeudenkäyntikuluja muutamista tuhasista euroista yli 11 000 euroon. Lisäksi jokainen tuomittu menetti valtiolle aseensa.

Moni eläinsuojelija ihmettelee edelleenkin, että eläinten salamurhista saadut tuomiot ovat ehdollisia. Tällä menolla Suomesta kadotetaan koko susikanta, sillä kuten Sesse Koivisto kirjoittaa Helsingin Sanomissa 9.1.2015 niin maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpon (kok) ajama lupa sallia yhteensä noin 58 suden metsästys tänä ja ensi vuonna, olisi kuolinisku susille. Näin Sesse Koivisto:

"Susilauma on perhe, jossa vain johtajapari lisääntyy. Jos toinen kuolee, laumaa uhkaa vaarallinen sisäsiitos, ellei sitten joku nuorista lähde etsimään kumppania ja löydä sitä. Juuri näihin nuoriin metsästys aiotaan kohdistaa, eikä lauma pääse lisääntymään ja saamaan uusia geenejä."

"Susi kilpailee saaliista metsästäjien kanssa. Se on sen oikeus."

Tekisi kyllä mieli jatkaa, että sudella on siihen suurempi oikeus, sillä sudella ei ole muuta mahdollisuutta, kun taas ihminen voi kävellä lähimpään kauppaan säilyäkseen hengissä. Mitä taas tulee turkkeihin, niin eläin tarvitsee oman turkkinsa kipeämmin kuin ihminen, jolle on keksitty mitä kauniimpia tekoturkiksia. Alla lankoni, lehti- ja luontokuvaaja Pekka Mäkisen kesäinen kettukuva:

Odotan sitä hetkeä, jolloin ei enää tarvitse lukea susimurhista eikä 'urheista' mieslaumoista, jotka aseineen jahtaavat puolustuskyvyttömiä eläimiä, kuten susia tai kettuja. Muistissamme on vieläkin, miten Sarah Palin ampui susia helikopterista ja tätä 'harrastusmuotoa' järjestetään myös Venäjällä, kertoo tämän päivän Helsingin Sanomissa Sesse Koivisto.

Vuonna koivu ja tähti ensimmäisellä opintolainallani ostetut tuolit ovat nyt saamassa uutta väriä. Tikkurilan sävy Pioni oli niin oikea ratkaisu, että olen nyt lähdössä kauppaan ostamaan samaa sävyä lisää. Värikartassa se näytti pinkimmältä mitä oli, netissä taas lilammalta, mutta todellisuus on pinkki taittuen vanhaan roosaan. Ainoa mahdollinen paikka maalata on nyt takkahuoneessa leivarin edessä, mutta onneksi maali kuivuu nopeasti. Tarkoitus on maalata kaksi tällä pinkkiroosalla ja yksi vanhalla vihreällä. Jostain syystä emme nyt löydä kuin kolme tuolia..., mutta sekin on riittävä määrä lisätuolitarpeeseen.

Eräs suosikkiväriyhdistelmäni näkyy tässä Pinterestin kuvassa eli pinkin ja vihreän liitto on minusta lumoava kunhan vain sävyt osuvat kohdilleen.

Lumen valoa viikonloppuunne!

Love
Leena Lumi

lumoava kettukuva Pinterest