tiistai 26. tammikuuta 2016

Vainojen kirjat Leena Lumissa


Haluan nyt tuoda Teemakirjastooni erilaisia vainojen kirjoja, joita olen vuosien aikana blogiini lukenut. Osa on faktaa, osa on fiktion kautta faktaa, osasta kirjoja joku voi ihmetellä, 'mitä se tänne kuuluu?' No, on niin monenlaisia vainoja ja kun kirjan lukee, voi aueta, kuka on vainon uhri. Vainon uhri, voi hyvin olla vaikka lapsi, joka joutuu niin kovan sparraamisen kohteeksi, että hän ei siitä selviä. Tai nuori nainen, joka myydään seksiorjaksi vailla mitään toivoa selvityä elävänä pois. Maailmassa on monelaisia vainottuja, eläimet mukaan luettuna, mutta tämän nyt aloitin ja tätä voi sitten sekä korjailla että jatkaa. Eräät lukijani saattavat kaivata tähän joitakin kirjoja, mutta heille tiedoksi, että vaikka olen aina päättänyt karttaa sotakirjoja, onkin niitä tullut luettua yllättävän paljon, joten niistä tulee sitten oma teemaryhmänsä. Tiedän, että sotien ja vainojen polut risteävät, joten nämä valinnat ryhmiin ovat vähän sellainen viiva, jonka piirrän hiekkaan ja jonka seuraava aalto jo pyhkii pois...

Herta Müller: Ihminen on iso fasaani

Herta Müller: Matala maa

Herta Müller: Sydäneläin

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

Nadeem Aslam: Elävältä haudatut

Mitchell G.Bard: Kristalliyö

Rani-Henrik Andersson, Markku Henriksson: Intiaanit - Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Anne Kuorsalo, Iiris Saloranta: Sodan haavoittama lapsuus

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen

Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova koditon

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen, Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni



Julie Orringer: Näkymätön silta


Nir Baram: Hyviä ihmisiä

Richard Powers: Laulut joita lauloimme

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

Audrey Magee: Sopimus

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos

Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina



Delphine Minou: Nojoud, 10 vuotta, eronnut

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Katja Kettu: Yöperhonen

Eveliina Talvitie: Hieno vai huono. Nainen jolla on maine

Elif Shafak: Kunnia

Philippe Claudel: Varjojen raportti

René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli


Maxim Leo: Talviuni Berliinissä



Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut
Terhi Rannela: Frau



Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä 



Aris Fioretos: Mary (Mary, Teos 2016, suomennos Liisa Ryömä)



Max Manner: Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani 2018)


Mark Sullivan: Palavan taivaan alla (Beneath a Scarlet Sky, Sitruuna kustannus 2019, suomennos Seppo Raudaskoski)

Fernando Aramburu: Äidinmaa (Patria, WSOY 2020, suomennos Sari Selander)


Sofi Oksanen: Samaan virtaan Putinin sota naisia vastaan (Like 2023)




Sytytetään  kynttilä vainojen uhrien muistolle!

"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."

"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

- George Santyana -

maanantai 25. tammikuuta 2016

Leena Putkonen: Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon

En voi olla ainoa, joka on huomannut, miten paljon nykyään kirjoitetaan erilaisista suolistovaivoista. Vielä enemmän mitä niistä kirjoitetaan, sen enemmän niitä tuntuu olevan kärsittävänä. Muistan itse aikanaan kun löydettiin varhaissteininä laktoosi-intoleranssi, että se oli kuin vähän jotain ihmeellistä. Nyt sitä tuntuu olevan kaikilla: Meillä on aina vieraillekin tarjolla laktaasikapselit, jos valmistan jotain, jossa on laktoosia. Eikä tämä jää tähän: Hyvä ystäväni kuoli paksunsuolen syöpään, toisella on vatsahaava ja kolmannella on Crohnin tauti, neljännellä on Crohnin tauti ja keliakia. Saan olla kai sitten kiiitollinen, että minulla on vain laktoosi-intoleranssi ja...ärtyvän suolen oireyhtymä. Pidin aluksi kaikkia oireitani vain stressistä ja perfektionistisesta  luonteestani johtuvana. Ystäväni kuolema pelästytti ja painuin tutkimuksiin. Syöpä seulottiin ensin pois, sitten haavainen paksusuolen tulehdus, Crohnin tauti ja keliakia, mutta ei tuo diagnoosi irritable bowel syndrome, IBS, mikään helppo nakki ole. Se on kuin villilintu, pysyy poissa vaikka kuinka ja kauan, sitten tulee yllättäen ja kutsumatta, voi viipyä päivän, mutta voi jäädä viikoksikin ja siinä sitten olet: voimattomuus, yllättävyys, käsittämättömyys. Vaikka kuinka miettisit, mitä olet syönyt tai juonut edellisinä päivinä, voi aivan hyvin olla, että löytyykin vain kasviskanawokkia, capresea ja uunilohta. Ilallalla pari hapankorppua ja aamuisin jogurttia omilla mansikoilla. Tietysti aamulla Robertsin suklaakahvia, mutta vain se yksi mukillinen, sillä tee maistuu puolen päivän jälkeen. Silti.

Ravitsemusterapeutti Leena Putkosen kirja Superhyvää suolistolle! Herkkävatsaisen elämä kuntoon (Otava 2016) on erityisen hyvä tietoteos juuri siitä syystä, että kirjoittaja laittaa itsensä täysillä likoon aina ilmavaivoja ja vessa-asentoja myöten. Hän kiveen hakatusti tietää, mistä puhuu! Kuten minulle, Leenallekin on sanottu, että pitää välttää stressiä. No, miten sitä vältetään tässä elämässä, sehän vasta olisikin keksintö! Ja jos toden sanoo, ei se kaikki ole siinä, siinä on juurta ja toden perää, mutta ei kaikki tästä vaivasta, joka voi ilmetä kolmella eri tavalla eli ripulilla, ummetuksella tai sekamuotoisesti. Jokainen nyt tajuaa, että jos kovasti stressaa jostain, se voi ajaa vessaan tai sulkea luukut päiviksi! Sitten ovat ne toiset päivät, hitaat ihanat aamut, ei kiirettä minekään. Ja pam!, kutsumaton vatsakohtaus on siinä tai et saa mitään tulemaan ulos. Putkosen kirja vastaa tähän mysteeriin ruokavaliohoidolla, jonka nimi on FODMAP-ruokavalio. FODMAP on lyhenne englannin sanoista Fermentabler Oligo-, Di- and Monosaccharides, and Polyols ja tämä tarkoittaa:

Kyseessä on joukko huonosti imeytyviä hiilihydraattiyhdisteitä, jotka alkavat käydä eli fermentoitua paksusuolessa. Ruokavaliossa pyritään rajoittamaan FODMAP-yhdisteiden saantia niin, että herkän vatsan ja suoliston oireet psysyvät hallinnassa. Tutkimuksissa FODMAP-ruokavaliosta on hyötynyt noin kolme neljästä potilaasta.

Leenalla itsellään oireet olivat kovimmillaan hänen opiskelleessan ravitsemusterapeutiksi. Hän sai kuitenkin vinkin ystävältään Jenni Lapilta, joka teki ravitsemustieteen väitöskirjaa ja kiersi sen tähden alan kongresseissa ympäri maailmaa ja vinkki oli FODMAP-ruokavalio. Leena sai niin paljon apua tuosta ruokavaliosta, että hän lähti saamaan aiheesta lisäoppia Lontooseen King’s Collagen kursseille. Lopulta Putkonen oli Melbournessa asti tutkimusharjoittelussa, sillä sieltä FODMAP-ruokavalio on saanut alkunsa. 

Ärtyvän suolen oireyhtymästä kärsii länsimaissa keskimäärin 10-20 prosenttia väestöstä eli joka kymmenes tai jopa yksi viidestä sairastaa. Tässä valossa voi vain ihmetellä, miten kauan kesti ennen kuin vaivaan alettiin kiinnitää huomiota. Tosin nyt tilanne on muuttumassa, mutta vielä vaikka viisikin vuotta sitten kaikki oli toisin. Kerrankin sain vieraakseni nuoren naisen, joka kertoi rampanneensa kaiken maailman lääkärit ja tutkimukset läpi vaikeiden vatsavaivojensa takia. Lopulta eräs viisas ja kokenut lääkäri oli keskittynyt sataa: Yhdessä oli käyty tiheällä kammalla läpi kaikki mitä neitokainen syö. No, tuotapa ei moni olisi uskonut: Vaivat johtuivat yhdestä yskänpastillista, joka on hyvin tehokas ja vielä sokeriton eli ei haittaa hampaita. Kun kuulin pastillin nimen ja tuon sokerittomuuden, hain käsilaukkuni ja sieltä se löytyi, just siinä paha, missä mainitaan! Aloin hakea tietoa keinotekoisista makeutusaineista ja siitä lähtien kukkarossani on kulkenut mukana pahvilappu, jossa lukee:

Ei näitä: maltitoli, mannitoli, ksylitoli, sorbitoli, muista, että yrittävät kätkeä sorbitolin numerokoodin E420 taakse!

Kun en muutenkaan syö mitään karamelleja, nyt loppui se viimeinenkin. Seuraava sokki olikin jo odottamassa, kun noudin tavanomaista maitohappobakteeripurkkiani. Aloin ensi kertaa lukea mitä siinä oikein hyvin pienellä präntillä luki ja siinä oli mm. laktoosia. Noudin apteekkarin paikalle ja hän kovasti pahoitteli, mutta löytyihän sieltä sitten sellainenkin valmiste, jossa laktoosia ei ollut...Vakuutan, että näissä asioissa ei voi ikinä olla liian tarkka. Toisaalta sitten taas kun olen Saksassa ja Itävallassa en saa minkään valtakunnan oireita, vaikka nautin aamiaisella kirsikkajogurttia, Apfelstrudelin kanssa nautin kermavaahtoa etc. Suomessa on maitotuotteille tehty jotain outoa...Pakko olla, sillä Keski-Euroopassa on hyvin vaikea löytää mitään hyla- tai laktoosittomia tuotteita, mutta olen kuullut muidenkin sanovan, että reissussa voivat nauttia maitotuotteita ilman ongelmia.

Putkosen kirja ei voi välttyä siltä, että gluteeni on käsiteltävä, sillä sehän on nyt useimpien mielissä:

Gluteeniton ruokavalio on ollut viime vuosien hitti. Sen on sanottu laihduttavan, hillitsevän elimistön matala-asteista tulehdusta ja auttavan vatsavaivoihin. Todellisuudessa kyseessä on vahvasti sosiaalinen muoti-ilmiö, eikä gluteenin välttäminen ole terveelle väestölle tarpeen. Gluteeniton ruokavalio ei ole erityisen laihduttava, eikä gluteeni nykytietämyksen mukaan selitä elimistön matala-asteista tulehdusta merkittävästi.

Gluteeni on haitallinen keliakiaa sairastaville, sillä heillä se aiheuttaa suolistossa tulehduksen. Tällöin hoitona on elinikäinen ja ehdottomasti täysin gluteeniton ruokavalio.

Gluteeniylierherkkyys-ilmiöön liittyy oleellinen sekoittava tekijä: samoissa viljoissa, joissa on gluteenia, on myös FODMAP-yhdisteitä, jotka voivat selittää oireita gluteenin sijaan.

Nyt tästä voisi joku vetää johtopäätöksen, että ’sama mikä sen dieetin nimi on, kunhan se vain auttaa’. Ihan näin se kuitenkaan ei mene ja kautta kirjansa Putkonen varoittaa liiasta ruoka-aineiden eliminoinnista, sillä silloin uhkana ovat monenlaiset puutokset, jolloin haitat jo ylittävät hyödyt. Ja minä yhdyn Putkosen käsitykseen, sillä kuopuksemme oli vilja-allerginen 16-vuoden ikään asti. Kaikki viljat oli kielletty samoin kananmuna. Siinä oli tosi kyseessä! Koita siinä saada lapsi pysymään kasvukäyrien tahdissa, koita saada lapsi jaksamaan ja vatsa täyteen ravintoarvoltaan hyvää ruokaa. Päätin lukea kaiken vitamiineista ja hivenaineista, mitä ikinä löysin ja niin vain lapsi kasvoi, vaikka huonojakin aikoja oli etenkin astman ja siitepölyallergioiden takia keväisin, mutta lopussa kiitos seisoo ja yhtenä vuonna kouluterveydenhoitaja soitti minulle kotiin ja kysyi, että ’mitä ihmettä Meri syö, kun hän on terve, mutta koko muu luokka on sairastanut kovan flunssan?’ Lapsen vaikeasta vilja-allergiasta jäi itselle vahva tunne, että meillä ei dieeteillä pelleillä eli ravintoaineita eliminoidaan pois vasta kun siihen on todellinen syy.

Leena oli aikanaan saanut epämääräisiin, mutta rankkoihin vatsavaivoihinsa ohjeeksi lisätä kuituja. Minulle kävi samoin. Vuosia yritin, mutta lopulta tajusin, että voin syödä ennen vaikka kaninpapanoita, kuin raakoja kasviksia! Kasvikset ja juurekset nautin höyrytettynä, freesattuna tai sitten jollakin tavoin hyvin pieneksi käsiteltynä. Siis nyt puhun porkkanoista, punajuurista, perunasta, palsternakasta, lantusta...en tomaatista, munakoisosta, vesimeloneista, mansikoista...

Tässä on nyt kirja, josta voisin kirjoittaa toisen kirjan, niin kiinnostavaa tämä on. Näin ei ole kuitenkaan tarkoitus, joten annan teille vähän vinkkiä, mitä Superhyvää suolistolle! pitää sisällään eli muutamia otsikoita. Kirja jakaaantuu neljään osaan, joista ensimmäinen on Suoliston toiminta ja herkkä vatsa, sitten Elämäntapahoito ja lääkitys, Ruokavaliolla suolisto kuntoon ja Hyvän olon reseptejä. Mielestäni erittäin kiinnostavia alaotsikoita olivat Gluteenin rooli vatsavaivoissa, Teoria hiivan liikakasvusta, Suolistohormonien merkitystä tutkitaan, Liike on lääke, Hengittämällä olet tässä, Mielen hoito auttaa suolistoakin, Hypnoosihoidot tekevät paluuta, Seksi on hyvää terveyttä – herkkävatsaisellakin, Erilaiset FODMAP-yhdisteet, Mitä rajoitetaan?, Mitä suositaan?, Miksi ihmiset sietävät ruokia eri tavalla, Erityisruokavalion ja FODMAP-ruokavalion yhdistäminen...Kannattaa siis muistaa vaikka, että keliakiaa sairastavalla on mahdollista olla myös herkkä vatsa etc.

Rauhoita vatsa rentoutumalla -luku oli herättävä, sillä siinä puututaan juuri siihen, mille emme tunnu mitään voivan eli stressiin. Kyllä sille voi laittaa suitset, stressillekin.  Kaikki jotka ovat joskus harrastaneet joogaa, muistavat ensimmäisen keinon ja se on joogahengitys! Taikinaterapia on myös hyvä, sillä olen monen kuullut sanovan, että he rentoutuvat leipoessaan. Minä uskon kutomisterapiaan, vaikka osaankin kutoa vain kaulaliinoja. Ja kyllä puutarhaterapiakin on kova sana.

Kaimani kärsii tai kärsi samasta vatsavaivasta kuin minäkin. Ehkä en pysty ikinä jäljittämään kaikkea, ehkä olen liian nautinnonhaluinen luopuakseni ikinä valkosipulista tai ulkona syödessä aperatiivi -gin tonicista sillä jo britit ollessaan siirtomaaherroina Afrikassa tiesivät mikä auttaa vatsavaivoihin. Myös viinit ja homejuustot ovat elämän keitaita. Enkä ikinä, ikinä ota ruokalistalleni kaurapuuroa, vaikka siitä pidänkin, sillä sehän on tunnettu laksatiivi. Sen sijaan kauraleivälle sanon kiitos kyllä ja jopa oma lääkärini kutsui hapankorppuiltapalaani superterveelliseksi. Siis kuivattu ruis ei aiheuta mitään vaivoja ja tällä viikolla testataan hernesoppa, sillä viimeksi tuli tosi hyvää enkä saanut mitään oireita, vaikka söin kolmena päivänä peräkkäin. Mehän syömme arkena kuin kerjäläiset, mutta viikonloppuna kuin ruhtinaat. Tämän ruhtinattaren vatsa vain määrittelee jonkun verran mitä syömme, mutta hyvin vähän on vielä rajoitettu eli tärkeintä on laktoosin välttäminen tai muistettava ottaa laktoosikapselit ennen omenapiirakka-vaniljakastikeherkuttelua sekä tuo juuresten freesaus tms. Myöskään en pidä kovasti paistetusta ruoasta, mutta talvella haudutetaan uunissa ja suvella grillataan.

Leena Putkosen Superhyvää suolistolle! on niin hyvä kirja, että vaikka liike on lääkettä, en eilen hievahtanut mihinkään tämän tietokirjan ääreltä. Voisin melkeinpä arvata, että hyvin moni löytää tästä kirjasta avun vatsavaivoilleen. Leena on minun laillani soveltaja keittiössä ja minusta muussakin eli kukin löytää täältä ne omat juttunsa, kun alkaa oikein miettimään ja räätälöi vinkkejä sitten parhaaksi katsomallaan tavalla. Minullakin on jo feng shui huone, joten nyt vain enemmän liikettä vaikka blogin kustanuksella. Ja sitten on se maailman tärkein asia, jota ilman mistään ei tule mitään:

Uni on ykkösenä itsensä huolehtimisen listalla. Voin joustaa ruokavaliossa enemmän, kun olen levännyt kunnolla. En stressaa niin paljon, kun olen saanut riittävästi unta. Väsyneenä en jaksa urheilla. En myöskään malta levätä, jos en ole nukkunut kunnolla! Minun omahoitoni lähtee nykyisin siis aina unesta.

*****

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Sinä et koskaan saa niin hellyyttä...


Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia

- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Pinterest

perjantai 22. tammikuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu


Hän yritti. Hän yritti istua aloillaan. Lounas jatkui ikuisesti, ja Alice ja isä käyttäytyivät kuin lapset: kuiskailivat ja kikattivat.

Lewis kaipasi heidän seuraansa jottei joutuisi koko ajan olemaan yksin, ja sitten hän kaipasi yksinoloa vain päästäkseen heidän luotaan pois.

Hän katseli muiden englantilaisten lasten leikkiä, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä miten onnistuisi lyöttäytymään mukaan. Lyöttäytyminen oli jotakin mitä hän ei ollut koskaan oppinut...

Hänellä oli omituinen tunne, joka liittyyi peiliin: että hän oli koko elämänsä ajan ollut yhdellä puolella peiliä, kun taas kaikki muut olivat olleet toisella, ja nyt lasi oli särkynyt ja paksut sirpaleet lojuivat kaikkien heidän jaloissaan.

Sadie Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu (The Outcast, Otava 2016, suomennos Marianna Kurtto) on niin riipaiseva kertomus pienen pojan suuresta menetyksestä ja sen jälkeisestä tuskallisesta kasvusta mieheksi suuressa yksinäisyydessa ja väärinymmärryksessä, että ensimäisen kerran suosittelen vakavasti ottamaan Kotiinpaluuta lukiessa likelle sekä lohtusuklaata että nenäliinoja: kyynelehtimiseltä ei voi välttyä ja lohdun nälkä kasvaa sivu sivun jälkeen.  Tätä en olisi Jonesilta uskonut Ehkä rakkaus oli totta jälkeen, joka oli ensikosketukseni brittikirjailijaan! Ehkä rakkaus oli totta oli hyvä, todella hyvä, mutta nyt Jones kirjoittaa jo viivastolla, jonka olen pyhittänyt vain idollilleni Ian McEwanille. Nyt kukaan ei voi moittia kustantajaa kanteen painetusta Harper’s Bazaarin lauseesta : ”Jos pidit McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän.” No, minä rakastan McEwanin teoksia, mutta nyt rakastan myös Sadie Jonesin Kotiinpaluuta eikä mitään mahdollisuutta, etteikö tämä kirja olisi loppuvuoden kuumassa sarjassani.

Kotiinpaluu alkaa eräästä elokuisesta kotiinpaluusta 1957.  Nuori Lewis Aldridge palaa kotiin eikä kukaan ole häntä vastassa. Hän on juuri vapautunut vankilasta ja palaa isänsä  Gilbertin ja tämän nuoren vaimon Alicen luokse. Hänellä ei ole muuta paikkaa. Hänellä ei ole enää äitiä, jonka luokse palata, sillä Elizabeth, kaunis, vilkas, mutta salaisuutta kantava Elizabeth, ainoa, joka kaikin tavoin osoitti rakkautensa Lewisille, on kuollut traagisessa uimaonnettomuudessa. Kotiinpaluu alkaa kuoria unohtamisen kerroksia ja lukija aikamatkustaa vuoteen 1945, jolloin tapahtui Gilbert -isän kotiinpaluu sodasta. Lukija ei välty tajuamasta, miten Gilbertin myötä seisemänvuotiaan Lewisin elämässä muuttuu jotakin muuta kuin vain tämä:

Lewis oli katsellut vanhempiensa valmistautuvan kirkkoon. Hän oli monta kertaa aiemminkin maannut äitinsä sängylllä tämän pukeutuessa, mutta isä ei pitänyt siitä että hän oli vanhempien makuuhuoneessa, joten isän paluun jälkeisinä kahtena päivänä makuuhuoneen oviaukosta oli tullut hänen välitilansa.

Ja kuin hän olisi vailla mitään yhteyttä kehenkään, vailla tilan oikeutta nyt ja myöhemmin:

Hän oli seitsemänvuotias ja hänet suljettiin tuon huoneen ulkopuolele. Hän oli kymmenenvuotias ja hänet lähetettiin rangaistukseksi yläkertaan. Hän oli kaksitoistavuotias ja istui portailla yrittäen olla hiljaa, ihmetellen missä päin taloa hänen pitäisi olla, kun kaikki paikat tuntuivat vääriltä.

Kotiinpaluu on suuri tarina kohtalokkaasta yksinäisyydestä. Kertomus pienestä pojasta, joka on ilmaa vähemmän ellei hän tee jotain sopimatonta. Lewis kadottaa tajunsa siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Hänen pitää osata itse kuvitella sopivuuden rajat vahingoittamalla muita, mutta eniten itseään. Lewis menettää kykynsä puhua normaalisti, hän ei enää osaa kertoa, miten kaikki meni, miltä mikäkin tuntuu. Hän on täydellisen yksin ja eksyksissä. Kaiken päälle armottoman tekopyhän pikkukaupungin normit vielä lyövät häntä päin näköä tavalla, johon Lewisillä ei ollut mitään kykyjä vastata itseään puolustaakseen.

Sadie Jones kirjoittaa kuin puukkoa sydämessä kiertäen. Ympäristön julmuus nuorta miestä kohtaan on vääryyttä, joka kasvattaa piinaa ja saa odottamaan pahinta. Mieleen muistuu Graham Greenin kirja Kiveä kovempi...Yksinäisyys tarttuu lukijaan. Tarinan yllättäjäksi tulee eräällä tavalla aluksi hieman lapsekkaalta vaikuttanut Lewisin äitipuoli Alice, joka lausuu miehelleen kirjan ehkä herättävimmän huomion: ”Aiheutinko minä tämän? Aiemmin syytin itseäni...ja Lewisiä. Mutta ehkä sinä oletkin syypää kaikkeen. Ehkä se olet vain sinä.”

Kotiinpaluu ei ole vain synkkyyttä, sillä elämmehän Linnuntien vuosia: Lontoo on täynnä kiinnostavia klubeja, kaikkialla soi jazz, nuoret ottavat ilon irti sodan jälkeisistä vuosista, autoradiossa soi Blueberry Hill, huulet painuvat kaulan puuterintuoksuun, Kit laittaa levylautaselle Julie Londonin Cry Me A Riverin katsoen vakaasti Lewisiin sanoessaan:


Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.


keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Uuden jokapaikanmekkoni esittelyä -25 asteen pakkasessa! ...sekä jatkot yleisön pyynnöstä


Tässä ihana jokapaikan mekkoni! Tänään tämä Nanson ihanuus farkkujen ja mustan puseron kanssa -25 asteen pakkasessa, huomenna illalla ravintolassa muuten sama paitsi mustat, paksut sukkahousut, ei farkkuja, suvella paljain säärin ja ilman mitään puseroita kesämekkona.


Lumi lumisessa lehdossamme. Ylläni oleva takki on ainakin 15 vuotta vanha eli käytän todellakin vaatteet loppuun. Ostimme aikanaan Bessun kanssa samanalaiset, mulla vain vähän oliivinvihreä, hänellä ruskea. Monikäyttöinen, sillä hupun voi laskea alas jättikaulukseksi. Ja kun minusta on kysymys, tietenkin karva on tekoturkista!


Veni, vidi, vici, sillä mulla on jo kesämekko! Viime suvena ramppasin kaikki harjukaupungin kaupat, vietin tunteja etsien jokapaikanmekkoa tai edes yhtä kivaa hellemekkoa. En löytänyt kertakaikkiaan mitään. Lopulta tilasin Peter Hahnilta ja se saapui vasta joskus syyskuun lopussa...eikä ole yhtään niin ihana kuin tämä Nanson tunika/mekko.




Puuterilumista, kuurankaunista viikon jatkoa kaikille tasapuolisesti! Helmut on saapunut Itävallasta ja vietämme huomenna hänen kanssaan iltaa kaupungilla hyvästä seurasta ja ruoasta nauttien.

Love
Leena Lumi 



Pyynnöstä nyt tänään otimme vain -20 asteessa Nanson mekosta kuvia sukissa ja korkkareissa eli tällä sitten tänään ravintolaan, jos vain tarkenen.


Korkkareissa lumessa...





Kuvaajan ja tyttären suosikki.

Ihana mekko♥

Myönnän, ostin toisen samanlaisen Yuyu:n, mutta olipa vaikea löytää. Ei edes Sokos myy ainakaan harjukaupungissa. Lopulta kauimmainen Prisma pelasti. Löysin myös netistä tunikamekon, mutta tällä kuvalla en olisi sitä ostanut eli on livesti paljon, paljon kauniimpi. Löytyy myös puserona ja puseroa mustavalkoisena sekä turkoosi/valkoisena. Nyt on kesän asut hankittu ja näillä menen vielä kevään 2017 reissulla Itävallassakin.

Nanson Yuyu -tunikamekko johtaa, Lopotti kärkkyy kannoilla ja... 

maanantai 18. tammikuuta 2016

Marjut Helminen: Appelsiinilehto


Portieerin punaisen takin pitkät liepeet lakaisivat kaikkialle ehtivää sammuneen päivän tomua...Portieeri käyttäytyi arvokkaasti, kuin hotellin elämä olisi jatkunut yhtä majesteetillisesti, mihin rauhan vuosina oli totuttu.

Kun Israelin ja Libanonin välinen sota oli syttynyt kesäkuun kuudentena 1982, Siniltä oli kysytty lähtisikö hän töihin Palestiinan vapautusliikkeen PLO:n perustamaan Punaisen Puolikuun sairaalaan. Hän tuli Beirutiin kesäkuun lopussa ja hänet vietiin katsomaan kaupunkia, tai sitä mitä siitä oli jäljellä. Hän oli 32-vuotias, naimaton ja lapseton kirurginen sairaanhoitaja. Hän seurasi poliittisia käänteitä tarkemmin kuin Suomen politiikkaa ja käytti kotimaassa aikansa ja työssäkäyntinsä seuraavalle keikalle valmistautumiseen. Suomessa esitettyihin kysymyksiin työn raskaudesta ja alkeellisista oloista hän vastasi epämääräisesti, että jonkun sitäkin oli tehtävä.

Marjut Helmisen esikoisteos Appelsiinilehto (Minerva 2016) tarttuu palestiinalaisten ja juutalaisten sotaan siltä näkökannalta, jolta meidän lehdistömmekin sitä tarjoaa eli arabit ovat uhreja, juutalaiset syyllisiä. Olen jo kauan kärsinyt yksipuolisesta uutisoinnistamme, joten tähän kauniskantiseen kirjaan tarttuminen ei ollut minulle mikään helppo juttu. Saan juutalaisten ystävieni kautta faktaa heti kun tapahtuu, mutta lehdistämme en siitä saa lukea, en nähdä niitä kuvia, mitä olen nähnyt. Helmisen meriitit kuitenkin vakuuttivat minut, sillä hän on toimittaja, joka on erikoistunut ihmisoikeuksiin, kehitysyhteistyöhön ja sosiaalipoltiikkaan, joten ehkä saanemme häneltä toisen appelsiinilehdon, jossa kaikki ovat yhtä syyllisiä tai syyttömiä.

Niin tai näin, luin kirjan yhdeltä makuulta! Helminen on rakentanut Sini Aho-Rabbon persoonasta niin kiehtovan, että ajoittain kirjaa luki vain haluten kaivautua tämän jännittävän naisen pään sisälle. Kirjan aika- ja paikkasiirtymät ovat täydellisessä tempossa viemättä lukijan voimia, antaen tilaa keskittyä Siniin. Kuin luistimilla liukuen siirrymme Beirutista 1982 Helsinkiin 2008, jossa Sinin hyvä ystävä, Fuad ajaa taksia, tai nousemme Jyväskylässä bussiin joka vie meidät Sinin äidin luokse Saarijärvelle 2009, kunnes singahdamme Hebroniin 2009, jonne yllättäen kymmenien vuosien jälkeen on saapunut myös Sinin hyvä ystävä Fuad.

Sinille ominaista on nopeasti katsottuna sairaanhoitajalle tyypillinen, kovissa tilanteissa Darfurissa ja Afganistanissa karaistunut luonne selvitä tilanteesta kuin tilanteesta vain työnsä mahdollisimman hyvin tehden ilman häiritseviä tunnelatauksia tai puolen valitsemisia. Mikään paitsi ammattitaito ei kuitenkaan päde Siniin, sillä hän on sisäisesti rikki sitä itse tajuamatta, viis veisaten terapeuttinsa sanoista tai siitä, että selviää vain lääkkeillä ja sillä tahdonvoimalla, jolla hän on aina käynyt:

Sini teki itsestään tarpeellisen siellä, missä rauhallinen arki oli eksoottista juhlaa. Jokainen matka kriisialuille sai veren virtaamaan nopeammin, pulssin kohoamaan. Se oli elämää, ei rauhassa uinuvan maan arkea ja sen ahdistavaa onnentavoittelua...Tavallinen arki hermostutti, ja silloin oli aika lähteä uudelle komennukselle...Saattoi sietää vaikka mitä, kun tiesi, että sietämisen aika oli rajallinen.

Sini on kirjan kiinnostavin henkilö kaikellaan,  mutta mitä lähemmäs häntä menee, sen nopeammin Sini etääntyy. Hän on täynnä monenlaista menetystä ja ilmaisee sen torjunnalla. Sen sijaan maasta raskaana olevan vaimonsa Leilan kanssa Karjaalle pakolaiskeskukseen syyskuussa 1982 paennut Fuad, tuo tarinaan tasapainoa. Hän juurtuu perheineen Helsinkiin joulu joulun jälkeen syvimmin ja haluaa tyttärilleen yliopistotasoisen koulutuksen. Fuad ei nähnyt itseään taksinkuljettana tai vaimoaan kotiäitinä lopun elämää: kaikki oli vain siirymävaihetta siihen, mitä suku oli edustanut, opettajia, lääkäreitä, insinöörejä. Kotoutuminen on tapahtunut ja esikoinen viettää jo joulua avovaimon vanhempien luona Turussa. Fuadin perheen joulukuvaus on herkullinen: Pieniä, lampaanjauhelihalla ja riisillä täytettyjä, kanelilla ja pippurilla maustettuja munakoisoja ja viininlehtikääryleitä, kirpeitä, maustettuja oliiveja, tahinilla ja sipuleilla maustettua paistettua kalaa. Jälkiruoaksi vielä baklavaa ja kahvia. Joulutunnelman läpikin Fuad muistaa, mikä sai heidät lähtemään Beirutista, kun Leila odotti Khalilia. Tapahtuman toivoisin kaikkien, mutta etenkin pakolaisvastaisten lukevan. Pohjoismaista on lähdetty sadointuhansin hyvän elitason perään Kanadaan ja Yhdysvaltoihin, mutta Fuadin kaltaiset ovat lähteneet pakoon kuolemaakin pahempaa menettäen elintasonsa, säilyttääkseen henkensä.

Appelsiinilehto on täynnä yllätyksiä ihan viimeiselle sivulle. Ihailen Helmisen draaman tajua ja tietysti hänen eritäin sujuvaa kynäänsä. Lisäksi hän yllättää näkemällä äidistään sellaista haavoittuvuutta, kylmää virtaa, joka helposti siirtyy sukupolvelta toiselle. Tätäkö Sini pakeni:

Äidin kanssa oli ahdistavaa, muutama tunti riitti. Äiti suojautui ulkoisilta uhilta rakennettuun kupuun, joka päästi äänen ulos mutta vain huminan sisään ja vaimensi tunteet ja reaktiot. Sorina pyöri kuvussa ilman alkua, loppua, sisältöä ja merkitystä. Se sai Sinin mykistymään ja kutistumaan. Hän tarkkaili. Luki muutoksia äidin silmissä, pupillien terävyydessä, silmäkulmien rypyissä...

Äiti peitti kaiken tajunnanvirtapuheen taakse. Hän saattoi sanoa valvoneensa ja murehtineensa koko yön. Mitä ihmeen asiaa? Toisinaan Sini yritti pohtia äitiä uudelta kannnalta. Ehkä äiti ei pitänytkään itseään kaikkivoipana ja virheettömänä. Sisimmän peittely ja tunnekylmyys olivat heikkoutta ja osaamattomuutta.

Saarijärven käynnit Sinin elämässä herättävät lukijassa monia kysymyksiä: Oliko Sini jo saanut kylmän virran tartunnan, jossa parasta lääkettä olivat paot kriisialuille, vieraat ihmiset ja maisemat, alati vaihtuvat. Ei kiintymistä mihinkään, ettei tule haavoitetuksi.

Vertailu ei tule Appelsiinilehtoa lukiessa ensimmäisenä mieleen, mutta kyllä vain eräs kirja muistutti heti lukumuistojen tajunnassa ja se on Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa. Jos pidit siitä, pidät tästäkin!

Sain etiäisen, että tämä kaunis, ylivetokantinen, taidokkaasti kirjoitettu, psykologinen teos on tämän vuoden Finlandia –ehdokkaana ja sanomattakin on selvää, että kansi lähtee blogini Valitse Vuoden 2016 Kaunein Kirjan Kansi –kisaan!

Tunnetko salvian yötuoksun....

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa  ja Kaisa Reetta

lauantai 16. tammikuuta 2016

Juhli kanssani tätä lumista yötä kuin...


Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Fontankan talossa (Into 2012, suomennos Marja-Leena Mikkola)
kuva Anne Hämäläinen