Vuoden ensimmäinen päivä alkoi kireän pakkassään merkeissä.
Kahdeksankymmentä diplomaattikunnan jäsentä oli kutsuttu ylellliselle
vastaanotolle Tsarskoje Seloon Katariinan palatsin tanssiaissaliin.
Junalta seurue jatkoi matkaansa turkistaljoin vuoratuilla
reikivaljokaoilla. Puiston puut kimaltelivat huurteessa, lumi pöllysi ja
aisakellot kilkattivat. ”Aivan silmiemme edessä lepäsi tämä lumoava talven
ihmemaa”, kirjoitti ranskalaisdiplomaatti Charles de Chambrun. Muiden
diplomaattien tavoin hän kuitenkin ihmetteli: ”Kaiken sen jälkeen, mitä on
tapahtunut, mitä ihmiset puhuvat ja mitä edelleen on kehitteillä, miten asioihin
suhtautuu juhliemme isäntä, mies, joka elää kaiken tämän loiston keskellä?”
Viimein heitä saapui tervehtimään Nikolai II, joka oli
pukeutunut yksinkertaiseen kasakan univormuun, tšerkeskaan. Hän seurusteli koko
kaksituntisen vastaanoton ajan ystävällisesti vieraittensa kanssa, hymyili ja
kätteli heidät, ja käytti keskusteluissaan virheetöntä englantia tai ranskaa.
Francis kirjoitti myöhemmin muistelmissaan: ”Emme olisi
voineet arvata päässeemme juuri todistamaan mahtavan Romanovin dynastian viimeisen
hallitsijan viimeistä julkista esiintymistä."
Helen Rappaportin teos Pietari 1917 Ulkomainen eliitti
Venäjän vallankumouksen pyörteissä (Caught in the Revolution. Petrograd 1917,
Minerva 2017, suomennos Sirpa Saari) kertoo ulkomaisen eliitin näkemyksen Romanovien valtakauden päättymisestä ja
Pietarin ajautumisesta vallankumouksen kautta 1917 kaaokseen. Kertojat ovat
sikäli erittäin kiinnostavia, että monet heistä olivat olleet Venjällä jo
kauan, toiset heistä olivat tsaarinvallan kannattajia ja toisen sen
vastustajia. Tässä kirjassa kuitenkin kokeneimmat toimittajat ja lähestystövirkailijat
yrittävät olla tuomatta julkisesti esiin omia poliittisia kantojaan, mutta
heidän ajatuksensa kerrotaan kirjeissä ja koodiviesteissä kotimaihin. Monet
pitivät myös tarkkoja päiväkirjoja ja tuolta ajalta on säilynyt runsaasti
materiaalia, johon Rappaportin teos nojaa.
Kaiken keskiössä on Pietari, kaupunki,
johon niin moni kirjan henkilöistä oli ehtinyt jo kiintyä. Pietari eli aina:
Oli paljon kutsuja, upeita illallisia, sadat ikkunat loistivat taloissa,
samppanja virtasi, timantit loistivat, teatterit täyttyivät katsojista ilta
illan jälkeen, Pietarin yli kahdeksansataa viinikellaria olivat omaisuus, sillä
yhdessä kellarissa saattoi olla jopa yli miljoona pulloa. Talvipalatsin
kellarit kätkivät samppanjapulloja, jotka olivat saaneet olla rauhassa jopa yli
kolmesataa vuotta...Talvi 1916-1917 oli kuitenkin poikkeuksellisen kylmä ja
sekä ruoka- että polttoainetoimituksissa oli vaikeuksia. Köyhä väki alkoi
liikehtiä ja kaduilla alkoi kuulua rytmikäs vaatimus hleba! (leipää). Kasakat,
nuo keisarivallan tulisieluiset ja hurjat sotilaat, hajottivat vielä
kokoontumiset, mutta ei mennyt aikaakaan, kun kaduilla väkijoukot lisääntyivät,
punaliput liehuivat ja tuli se hetki, jolloin kasakat asettuivat kansan
puolelle. Tämä oli ensimäinen kerta Venäjän historiassa, kun kasakat
kieltäytyivät tottelemasta hallitsijan määräyksiä: Keisarivallaan ylin tuki ja
turva oli pettänyt!
Nyt Pietari kääntää kasvonsa,jolloin myös etuoikeutettu lähetystö
ja muut ulkomalaiset saavat kokea puutetta, tosin paljon pienemmässä
mittakaavassa kuin kansa kaduilla, mutta nälkäisenä joutui monikin lähettiläs
perheineen menemään iltaisin vuoteeseen ja päivisin seurana alkoi olla uhka ja
pelko siitä, kauanko diplomaattien suoja pitää. Monet vanhan koulukunnan
kokeneista diplomaateista halusivat kuitenkin jäädä viimeiseen hetkeen kuin
velvollisuutena kotimaansa muille Venäjällä oleville kansalaisille. Heistä
arvostetuin ja sitkein lienee ollut Sir George Buchanan perheineen. Sir George
oli kantoi Pietarin diplomaattiikunnan vanhimman arvonimeä ja hän oli
kunnioitettu yli kansallisuusrajojen. Niinpä hän perheineen oli yksi monista
todistajista Venäjän vallankumoukselle ja Pietarin uusille kasvoille, joita
olivat jatkuvat mielenosoitukset, järkyttävät ruokajonot kovissa pakkasissa,
helmikuun vallankumous ja sitä seurannut hellekesä, jolloin Pietarin
puhdistamattomat viemärit löyhkäsivät, punatauti ja kolera levisivät ruokapulan vain pahetessa. Franklin Gaylord,
joka oli asunut Pietarissa kahdeksantoista vuotta, kuvaili kaupunkia synkästi:
Pietari on Euroopan kurjin, turmeltunein ja löyhkäävin kaupunki.
Kadut ovat huonossa kunnossa, työvoima on toivotonta, viemäröinnistä ei ole tietoakaan,
emme voi juoda vettä, emme saa ruokaa, asunnot ovat pullollaan luteita, emme
näe aurinkoa koko talvena, on kylmä ja pimeä eikä ilmakaan ole terveellistä
hengittää.
Tätä ennen tiistaiaamuna 1. päivänä elokuuta Nikolai II,
Venäjän kansan entinen tsaari, kuljetettiin perheensä kera pois Tsarskoje Selosta Länsi-Siperiaan. Syksy lähestyy ja osa ulkomaalaisista alkaa jo
varustautua lähtemään, jos saavat enää maastapoistumislupaa. Kaikkihan oli jo
alkanut. Lokakuun vallankumouksen juna oli lähtenyt liikkeelle, silmittömät
murhat alkoivat olla arkea, upeat palatsit ryvetettiin, haluttiin
bolševikkivaltaa ja kansalle leipää, mutta olivatko uudet hallitsijat sen
parempia murhatessaan ihmisiä vain siksi, että nämä eivät kyenneet riittävän
nopeasti luovuttamaan kelloa kädestään, kukkaroa taskustaan. Uuden vallan
nimissä vankiloista oli vapautettu raakoihin rikoksiin syytettyjä roistoja,
jotka nyt juhlivat keisarien peilisaleissa tuhoten kaiken sen, mitä eivät irti
saaneet.
Bolševikkivallankumous uusine lakeineen toi Pietarin
kaduille pelon. Meriel Buchanan muisteli:
Kadulla kulkiessa ei nähnyt koskaan hymyileviä kasvoja,
mistään ei kuulunut naurua tai musiikkia, ei edes kirkonkellojen kilkatusta.
Donald Thompson taas totesi:
Näen Venäjän vajoavan helvetinsyövereihin, ja syvemmälle
kuin mikään muu maa koskaan aikaisemmin.
Ranskalaisella rantakadulla asuva Paulinen Crosley sytyttää
yhteen huoneeseensa takkatulen, enempään eivät puut riitä. Hän kirjoittaa
muistikirjaansa:
Venäjä on hieno maa, täynnä valoa ja varjoja, tosin juuri
tällä hetkellä varjoja näyttäisi olevan enemmän. On sääli, että maailma joutuu
menettämään kaiken sen kauniin, mitä Venäjällä olisi ollut tarjottavanaan. Ja
mitä siitä saatiin vastineeksi? Jotakin, mikä ei ole minkään arvoista.
Pietari 1917 on hyvin kiinnostava tietoteos, jossa ääneen
pääsevät eri maiden diplomaatit, heidän perheenjäsenensä, toimittajat,
valokuvaajat ja monen sortin muut ihmiset, jotka Venäjä oli houkuttanut
maaperälleen. Kirjassa on myös valokuvia sekä huomattava lähdetiedosto. Olen aikaisemmin lukenut Helen Rappaportilta Jekaterinburg Romanovien viimeiset päivät, josta sain yksityiskohtaista tietoa tsaariperheen
oloista ennen heidän julmaa murhaansa. Eräs diplomaateista tunsi ikänsä
syyllisyyttä, että ei pystynyt evakuoimaan tsaariperhettä Iso-Britanniaan
yrityksistään huolimatta. Sir Georgen tytär Meriel kirjoitti useita kirjoja
perheen Venäjän ajoista. Kirjassaan Dissolution of an Empire, 1938, hän yritti
puhdistaa isänsä mainetta vääriä syytöksiä vastaan.
Lähtiessään Venäjältä
joulukuun 26. päivänä vuonna 1917 kokenut diplomaatti Sir George Buchanan oli sairas, henkisesti
täysin loppuunpalanut ja kantoi perheineen ikänsä kuvaa Pietarin verisistä
kaduista, samoista kaduista, joita he olivat niin rakastaneet kaupunkiin
saapuessaan kauan sitten...