Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämäsi ja annat
sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska
halusi työntää kullinsa sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta.
Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin
vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet niin
lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah,
hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut kuinka ihmeellinen olet. Annat sille
nimen, tuolle kullin halulle, projisoit sen, sanot sitä rakkaudeksi.
Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (I giorni dell’abbandono,
WSOY 2017, suomennos Taru Nyström) on Ferranten toinen romaani eikä siis
kuuluisaa uudempaa Napoli –sarjaa. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran Avaimen
kustantamana jo 2004. Koska olen tiukassa koukussa Ferranten Napoli -tetralogiaan,
halusin löytää, kuka hän on lähtöään, mistä virrasta ammensi suosittu
kirjailija ennen kuin hän oli niin suosittu? Oliko hän heikompi? Oliko hän
julmempi? Oliko hän mitäänsanomaton? Vai oliko hän peräti valmis tähti, jota ei
vain heti löydetty isosti?
Hylkäämisen päivät kertoo Olgasta, jonka mies eräänä
huhtikuun iltapäivänä ilmoittaa lounaan jälkeen jättävänsä vaimonsa. Tilanne on
arkipäiväinen, astioita siivotaan, lapset leikkivät, mies tekee ilmoituksen
viidentoista avioliittovuoden hylkäämisestä. Mies kehtaa lapsellisesti
hymyillen kertoa, että ’kuuli nyt hiljaisten äänten kuiskaillen kutsuvan häntä
muualle.’ Siitä hetkestä alkaa Olgan hajoaminen. Se on kuin ruukku murenisi
epätoivosta, että ei enää jaksa kantaa itseään. Halkeama toisensa jälkeen,
suru, raivo, kostonjano...Kesällä Olga jää kuumaan kaupunkiasuntoon ja ensimmäistä
kertaa hän ei pääse lasten kanssa pakoon elokuun hellettä rantalomalle. Hän
kiehuu lasten ja suuren, ihanan Otto-koiran kanssa kuin pätsissä miltei
tyhjässä kerrostalossa Torinossa. Kaikki ovat heitä ja yhtä muuta asukasta
lukuunottamatta jossain viileämmässä. Kouluista on lomaa ja päivät käyvät
sietämättömiksi. Muurahaisia kaikkialla, läkähdyttävä, painava helle, joka vain
nopeuttaa Olgan mielenruukun hajoamista. Tulee tilanteita, joissa lapset Ilaria
ja Gianni ovat heitteillä, mutta ehdottomasti sisällä, sillä ulkona on vieläkin
kuumempaa. Eniten heitteillä on suuri paimenkoira, jolle Olgalta ei riitä enää
mitään annettavaa. Joskus hän vie koiran ulos ja sielläkin tapahtuu
jotain...Tapahtuu Otolle, pyyteettömän rakkauden kantajalle.
Koska kirja on vain 253 sivuinen, vedin sen yhdeltä
makuulta. Tätä ei voi jättää kesken. Tulevan suosikkikirjailijan
tarinankertojan lahja tulee kirjasta ilmi, mutta tyyli on jo aiheenkin ja
tiiviyden takia raastavampi kuin Napoli –sarjassa. Lukija ei ehdi varautua, hän
imahtaa mukaan, ja näin tehot kasvavat. Aina se ei ole varoittamatta hyväksi. Happi
menee kortille. Toiset sitä janoavat. Minulle passaa tässä kaikki, paitsi Oton
kohtalo. Toisaalta olen saanut siitä esimakua jo livesti kerran Veronassa. Toki
piti pelätä, miten käy lasten, mutta hyvinkin itsevarma Ilaria on kuitenkin tuikkiva valo. Silti vain lapsi äidin mielen murtuessa.
Kirjaa lukiessa tuli
mieleen ehdottomasti samaa aihetta käsittelevä Martina
Haagin Olin niin varma meistä. Viime mainitussa oli täydellisin
paniikkikohtauskuvaus ikinä ja se voimattomuus, millä hylätty nainen yritti
saada ajan kulumaan ja samalla pitää itsensä koossa. Ferranten kirjassa hylätty
nainen keskittää paljon vimmaiseen toimintaan, jolla on seurauksensa muille.
Turhaa lienee kuitenkin näitä verrata, sillä kuilun reunalta putoamiselle ei ole
tiettävästi kirjoitettu kultaisen käytöksen kirjaa.
Hylkäämisen päivät tuoksuu epätoivolta, eritteiltä, kivulta
ja harhoilta. Turvaverkon puuttuessa Olga saa huomata, miten yksin ihminen voi olla,
kun hän on todella hukassa. Kirjassa on kaikuja, jotka Ferrante on siirtänyt
Napoli –sarjaansa. Selvästi syvyys lisääntyy ajan myötä, mutta Olgan
kotikaupungin Napolin tunnelmia kantaa tämäkin teos. Kirja naisen mielen
särkymisestä. Tarina tuskasta, mutta myös raivosta.
Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. Kostan kärsimäni
vääryyden. Olen patarouva, olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Olen
haavoittumaton eläin, joka vahingoittumatta kulkee läpi tulen.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjapolkuni Annika/Hylkäämisen päivät ja Katja/Lumiomena
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirjapolkuni Annika/Hylkäämisen päivät ja Katja/Lumiomena