Jerry Hopkins: Kesytön Jim Morrison Legendan elämä 1943-1971

Kävelen kuin sirpaleilla kertoessani jotain Jim Morrisonista ja The Doorsista. Hän ei kuulu edes kympin kuumaan sarjaani paitsi muutamalla levyllään, mutta niitä muita kaikkia en ole ehkä edes kuunnellut. Eräälle ystävälleni Jim on niin kova sana, että ellei soi The Doors, hän ei voi imuroida. Siisteintä tulee tietenkin Light My Firen soidessa. Vaikka Morrison tavallaan lyhyen elämänsä aikana antoi yleisölle kuin kaikkensa, minulle jäi outo olo, että mitä ikinä hän kertoikaan, paljon jäi kertomatta. Rock -maailmaan mahtuu monenlaista eikä The Doors sieltä ikinä unohdu. Jim pani peliin kaikkensa väsyneenä ja huonossa kunnossakin. Hän käyttäytyi välillä erittäin rumasti etenkin auktoriteetteja kohtaan, mutta hänellä oli empatiakykyä köyhiä, ulkopuolisia ja onnettomia kohtaan. Hän ei ollut niin huumeriippuvainen kuin olen ennen lukenut, sillä hänellä oli intohimo, joka ei huumeissa toteutuisi: Hän halusi olla runoilija!

Jerry Hopkinsin Kesytön Jim Morrison Legendan elämä 1943-1971 (The Lizard King – The Essential Jim Morrison, Minerva 2021, suomennos Kirsi Kämäräinen) tuo rock-ikoni Jim Morrisonista esiin pääasiassa sen, mitä hänet hyvin tuntenut Jerry Hopkins meille kertoo. Jim ei tullut huonosta kodista ja häneltä armeijan palveluksessa oleva isä odotti hyvää koulutusta ja ammattia. Hänelle rocklaulaja ei ollut mikään kunnon ammatti, joten Jim ilmoittautui Kalifornian yliopistoon opiskelemaan elokuva-alaa. Sitä ennen hän oli opiskellut vuoden Floridan yliopistossa. Kun Hopkins tapasi Jimin 1968 hän kirjoittaa:

Jim vaikutti lavalla kypsymättömältä, epäammattimaiselta ja levottomalta. Hän lauloi välillä selkä yleisöön päin. Siitäkin huolimatta hänen esiintymisessään oli jotain erityistä energiaa, tummaa ja vastustamatonta voimaa, jota ei voinut ohittaa olankohautuksella. Kuulosti siltä, että jotkut yhtyeessä olivat lukeneet Nietzscheä, kuunnelleet Brechtiä ja Weilia sekä ottaneet reilusti LSD:ta.

Nuo neljä yhtyeen jäsentä näyttivät siisteiltä yliopisto-opiskelijoilta – niin kuin he vasta vähän aikaa sitten olivat olleetkin, vaikken minä tiennyt sitä vielä silloin. Huolimatta ulkoisesta olemuksestaan yhtyeen jäsenet ja erityisesti Jim olivat kuin jostain vanhasta saksalaisesta kauhuelokuvasta: seksikkäitä, salaperäisiä ja uhkaavia.

Tämä on varmaankin ihan totta, ainakin aluksi, sillä Jim yritti viettää mahdollisimman paljon aikaa yksityisyydessä kynän, paperin ja kirjoituskoneen kanssa. Hän kirjoitti sanoitukset ja tavallaan monet hänen runoistaan lopulta laulettiin sovituksen jälkeen.

Jim lavalla. Hänen kuolemastaan tuli 50 vuotta 3.7.2021

Entä sitten kaikki Morrisoniin ihastuneet naisfanit? Niitä oli ja riitti, mutta tärkeimmäksi jäi viimeiseen hetkeen asti Jimin 1966 Venicen rannalla tapaama Orange County High Schoolin rehtorin tytär Pamela Courson. Hän ei ollut yhtään jalkamatto eli kun Jim kävi vieraissa, Pam teki saman. Käytännössä heillä oli avoin liitto ja vain muutama Jimin naisista sai Pamelan säikähtämään. Hän oli kuitenkin Jimin kanssa myös tämän kuolinyönä, josta tulikin lopulta eri kertomuksia, mutta Pamin tarina oli uskottavin.

Vaikka Jim kuoli nuorena, hän ehti montaa. Hän myös eli aikakautta, jolloin soittivat Beatles, Bob Dylan, Mamas&Papas, Simon&Carfunkel ja monet muut tutut nimet. Aikakausi huusi tasa-arvoisuutta mustille, auktoriteetteja ja Vietnamin sotaa vihattiin usein huumeiden ja jopa väkivallan voimin. The Doors teki levyn The End ja onnettomuudeksi hänen äitinsä oli kerran katsomossa…Välit kotiin eivät muutenkaan olleet hyvät, mutta tämän jälkeen niitä ei enää ollut, sillä The End sisältää oidipaalisen kohtauksen, joka oli liikaa niin hänen perheelleen kuin yhteiskunnallekin. Kaksinaismoralistinen Yhdysvallat ei aikonut sietää moista, mutta Morrison oli vasta alussa. Jim ei aikonut alistua auktoriteettien edessä, joten hän keksi keinot, miten The End pääsi jopa televisioesitykseen. Morrison sattui tietämään, että lähetys on suora, joten…

Liskojen kuninkaana itseään pitävän mies antoi haastattelun juuri kun Jefferson Airplanen Somebody to love rikkoi ennätyksiä:

On ollut aikamoinen sattuma, että sovin niin hyvin siihen mitä nyt teen. On kuin nuolta olisi vedetty taaksepäin 22 vuotta ja sitten yhtäkkiä laskettu irti. Olen ensisijaisesti amerikkalainen, sitten kalifornialainen ja kolmanneksi losangelesilainen. Minua on aina kiehtonut kapinointi auktoriteetteja vastaan. Pidän rajojen rikkomisesta ja järjestyksen horjuttamisesta. Kaikenlainen kapinointi, epäjärjestys ja kaaos kiinnostavat minua, varsinkin sellainen toiminta, jolla ei näytä olevan mitään erityistä tarkoitusta.

Luomme maailman, joka on kuin uusi villi länsi, viettelevä paha maailma. Outo ja kiehtova…

Kirjassa on todella paljon kuvia ja vielä enemmän aikakautta, joka oli niin erilainen kuin nykyisyytemme. Lopussa on The Doorsin biisit sekä Jimistä tehtyjä haastatteluja vastauksineen. Lopulta Jim kokeili rajojaan niin pitkälle, että hänen oli pakko lähteä maanpakoon Ranskaan. Pam luonnollisesti seurasi häntä. He viihtyivät pariisilaisessa ilmapiirissä niin hyvin, että Jim kävi katsomassa itselleen jo hautapaikankin siltä hautausmaalta, jossa lepäävät mm. Edith Piaf, Oscar Wilde, Balzac, Bizet…Eräänä heinäkuun iltana Jimin ystävä Alain Ronay kutsui Jimin ja Pamin elokuviin. Mitä tapahtui elokuvan jälkeen on saanut niin monta selitystä, että oikeudelta meni aikaa parisen vuotta valita luetettavin selostus. Vaikka Jimin juttu olikin alkoholi, niistä ajoista oli jo vettä virrannut, mutta heroiinia hän vihasi, kun taas se oli Pamin juttu. Olipa sitten heinäkuun yö kun pariskunta palasi asunnolleen…

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Älkää vain heittäkö terassihortensioitanne pois, sillä...ja muita huomioita hyvin helteisellä pihalla

 Merin jännittäviä puutarhalöytöjä, joista yksi on auringontähti, josta en ollut kuullutkaan!

Luontoportin sivulta kaapattua tietoa:

Meillä auringontähteä on istutettu lähinnä vanhoihin kartanonpuistoihin, huomiota herättäväksi yksittäisperennaksi tai pieniin ryhmiin. Ensi kerran lajia tuotiin maahamme viime vuosisadan alkupuolella ja siitä lähtien se on monin paikoin säilynyt viljelyjäänteenä, joskus levinnyt ympäristöönkin. Parhaiten auringontähti menestyy varjoisella tai puolivarjoisella paikalla kosteassa maassa. Tätä perinteistä koristekasvia voisi isoilla pihoilla alkaa suosia uudelleen. Perhosista haaveilevalle puutarhurille auringontähti on hyvä valinta: suuret mykeröt tarjoavat laskeutumisalustan isoimmillekin päivä- ja vaeltajaperhosille, myös kovakuoriaiset kokoontuvat kukintoihin syömään siitepölyä.

Kuvat auringontähdistä ovat Merin ottamat ja nämä siirtyvät Vanhan Vaaleaanpunaisen Talon Tarinoihin. Kukka on tyttärelle mieluinen, sillä hän haluaa istuttaa perhosia ja muitakin ötököitä houkuttavia kasveja. Tämän on istuttanut joku entinen asukas sadan vuoden aikana...

Koska olen kiinnostunut syksyn kasveista, niin meillä on hortensioita joka lähtöön. Tässä Bombshell kukkii vielä äidin puutarhassa ja minusta se oli niin kaunis, pieni hortensia, että sanoin äidille, että 'älä vain tuota ikinä anna pois!' Äiti on aika vaihtelunhaluinen kasveissa. No eipä mitä, me tultiin kotiin äidin Bombshellin kanssa. En heti löytänyt mieluista paikkaa, joten istutin sen pohjoispäädyn japanilaiseen rinteeseen. Siellä se nyt viihtyy ja alkaa kohta näyttää samanlaiselta tiheältä, jämäkältä pikkupensaalta kuin äidillä eli tätä istutan ainakin yhden lisää. 

Wim's Red, joka lopulta tulee ihan tummanpunaiseksi kukki viime vuonna vain muutamin kukin. Kunnon lannoituksen saatuaan näytti tältä parisen viikkoa sitten. Otan illalla uuden kuvan, sillä täällä ei voi nyt kuvata hellehaitan takia!

Tunti sitten kuvattu ja tätä sitten seuraamme viininpunaiseksi asti omalla sivullaan.

Viime syyskesästä kyselin monilta puutarhoilta, että voisiko terassihortensiat siirtää ruukuista maahan ja saada kukkimaan seuraavana vuonna. Vastaus oli, että tekevät kyllä lehdet, mutta eivät kuki. Tässä nyt ensimmäinen kukkiva ja kukkii toinenkin ja muissa on nuppuja eli palaan tähän isommalla jutulla myöhemmin. Älkää siis heittäkö 'vanhoja' terassihortensioita pois, vaan istuttakaa maahan ja kastelkaa, siinä se. Juttua tästä lisää kukintojen myötä!

Kuivan ja kuuman kesän järkytys on ollut, että sormustinkukkia on siellä täällä, mutta ne ovat jääneet hyvin mataliksi sekä pudottavat kukkansa pian. Voisin ihmetellä, sillä sain naapuriltamme Kitinpramin Eevalta kuvan hänen kukistaan. Kiitos Eeva♥ 

Ja Merin pionit. Sopivat hänelle. Minä olen niin vaihtelunhaluinen ja siitä pionit eivät pidä.

Suveni suurin ilahdutus tähän mennessä puutarhassa on ollut, että Revontuliatsalea Ruususen uni kukki vihdoinkin!

Palataan♥

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Jos kaipaatte pölyttäjiä puutarhaanne, istuttakaa lehtosinilatvaa. Sitä myydään mm. taimina sekä sinisenä että valkoisena. Edullisemmin pääsee siemenillä...Istutin itse aikanani hätäpäissä, kun oli kokonainen koulu tulossa puutarhaamme ja oli vasta toukokuu ja kevät myöhässä, kymmenen valkoista ja saman verran sinisiä. Nyt niitä on ziljoona ja vasta tämä kuivuus on alkanut niitä lakastuttaa. Normistii kukkivat yli kaksi kuukautta! Vanha kansa kutsui kasvia hunajakukaksi ja siinä onkin hurmaava hunajan tuoksu, joten ei ihme, että pölyttäjätkin siitä pitävät ja minusta se on kaunis.

Carin Gerhardsen: Tuhkimotytöt

Kaikkia maailman tuhkimoita eivät suinkaan odota kurpitsavaunut eikä kadonnut lasikenkä mahdu jalkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Elämä on täynnä pieniä tyttöjä ja nuoria naisia, joilta monet erilaiset syyt ovat vieneet kaikki mahdollisuudet. On myös aikuisia naisia, joiden silmistä on aikaa sitten haipunut toivo paremmasta elämästä. Ovatko he itse tähän syypäitä vai onko heidän ympäristössään ollut aina kaikki pielessä? Ovatko he kenties valinneet väärän kumppanin ja sitä kautta pudonneet pimeään?

Carin Gerhardsenin Hammarby -sarjan toinen osa Tuhkimotytöt (Mamma, pappa, barn, Minerva 2021, suomennos Maija Ylönen) käsittelee yksilöiden ja trillerin kautta yhteiskunnallisia ongelmia. Edellinen oli Piparkakkutalo ja todellakin suosittelin kaikkia lukemaan sen. Kirjan teho oli mahtava siinä, mitä Carin halusi viestiä ja tuskin kukaan unohtaa kiusaajien puuhun sitomaa pientä poikaa. Nyt olemme maailmassa, jossa tyttö kuin tyttö olisi osa me too -liikettä. No, myös kolmevuotias Hanna, vaikka hän ei tajuakaan, mitä on tapahtumassa.

Tietoon tulee kaksi rikosta: yliajo ja murha Viking Linen laivalla kohti Turkua. Liikenneonnettomuudessa menehtyy äiti ja nipin napin selviää vaunuissa ollut vauva. Mutta missä ihmeessä on kolmevuotias Hanna sisko? Miksi kukaan ei ole etsimässä häntä? Tässä kohtaa on pakko mainita, että Gerhardsen tekee loistavan esimerkin siitä, miten joku ihan helposti voi kadota ilman että hänen edes tiedetään kadonneen! Se mitä laivalla tapahtuu, Jenniferin kuolema, on niin mutkikas kuvio, että oli pakko edes yrittää miettiä mahdollista syyllistä. Ja ehdokkaita riittää. Olenkohan milloinkaan lukenut iljettävämpiä mieskuvauksia kuin tässä kirjassa. Ja heitä ihan oikeasti on. Kuten on myös niitä koteja, joista lievästi kehitysvammaisen Jenniferin olisi pitänyt ponnistaa. Jennifer on itsevarma ja hyvin kaunis, joka tässä on kuin kuoleman yhtälö. Aivan kuin yksinhuoltajaäidin hyvin heikosti pitämä huusholli kera miesten, viinan ja kaiken siihen liittyvän, ei olisi häntä hipaissutkaan. Hänellä ei ole aavistustakaan, miten monen miehen huomion hän on herättänyt. Jocke saa vain luulla olevansa hänen poikaystävänsä, mutta sitä hän ei ole. Jennifer on elänyt ilman isää ja häntä kiinnostavat aikuiset miehet. Toki vain hyvännäköiset ja kohteliaat…

Aloin tosissani seurata rikoskomisario Conny Sjöbergin yksikön toimintaa, sillä miten niin paljon voi mennä pieleen ja ristiin. Kaiken huipuksi rikospoliisin sisällä liikkuu mies sarjasta ’Miehet jotka vihaavat naisia’ ja sen uhriksi joutuu itse rikospoliisi Petra Westaman. Tämä kaikki on mahdollista tapahtua ja tapahtuu taas. Kuten sekin, että yhteisöstä löytyy sinnikäs vanhempi nainen, ihan ulkopuolinen, joka tietää erittäin pahaa olevan tapahtumassa, mutta eri poliisien reagoinnit ovat joko ylenkatsovia, uuvahtaneita tai menevät ristiin. Kirjan ehdottomaksi sankariksi nousee Barbro Dahlström, joka on päättänyt olla luovuttamatta. Ehkä hänen juurissaan on suomalaista sisua!

Carin kirjoittaa niin kiinnostavasti, että yhteiskunnallinen aihe ei tunnu päälle liimatulta. Vain se on selvää, että rikottua lapsuutta ei voi korjata eikä unohtaa. Eivätkä maailmasta lopu miehet, joille kaikki naiset ikään katsomatta ovat saalista. Siinä Gerhardsen ei sanoja säästele. Mahtaako olla ikinä kuvailtu iljettävämpää tyyppiä kuin Jocken isä ja niitäkin riittää. Kuten myös tuhkimoehdokkaita, joilta kukaan ei kysy heidän toiveitaan. Melkein ketään ei kiinnosta, joten selviä ilman lasikenkääsi ja kurpitsavaunuja!

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita...

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä, 

ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra, 

pään painaa olkahan lemmityn miehen,

elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,

hänet kiertää katseella hyväilevällä,

niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,

ja heittää maailman yli yön hunnun

ja tunteen ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin saattaa hän iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra,
ja itse sun haavojasi haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliin tulla.

- Eino Leino -
L.Onerva Toinen toisillemme (Otava 1986)

kuva Albert Edelfelt

Ihana heinäkuu on alkanut ja...

 Ihana heinäkuu on alkanut ja olen edelleen hitaasti blogin suhteen, mutta mitä sitten näinkään: 

Viime kuussa oli kävijöitä ollut Leena Lumissa 95 492 eli vähää vaille satatuhatta! Kiitos teille vierailijoilleni♥♥ Tällaista nyt juuri kun mietin, että luopuisinko, sillä elämässämme tapahtuu monenmoisia mullistuksia. Omaa jaksamistakin pitää tietysti ajatella. Katsotaan. Nyt ainakin luen erittäin vetävää trilleriä, joten aamukahteen meni taas.

Olen hyvin vähän tuonut esiin puutarhaani normaalisti tähän aikaan verrattuna, mutta kun olemme olleet poissa ja kohta taas. En ehdi kuvaamaan. Tosin löysin kuin salaa kasvaneen köynnöshortensian.

Erittäin huonossa maassa kuin salaa on syttynyt kasvamaan kauan kitkuttanut köynnöshortensia, joka nyt painelee männynrunkoa ylös varsin hyvin kukkien. Se ympäröi osin jo lepakkohotelliamme. Köynnöshortensia on niin ihastuttava, että niitä taitaa olla yksitoista...

Toinen yhdentoista sarjaan pääsijä on kartiovalkokuusi, joka on mainettaan helpompi kasvi.

Lintuset toivottavasti jo turvaisasti ulkona pesistään. Onneksi vielä kuuluu yöllä laulua. Tunnistamme mustarastaan, mutta sen jälkeen aloittaa joku muu...

Sieluni vaeltaa usein täällä kaukana, mutta siellä ne odottavat...

Helmiorapihlajan kukinnolla annan teille kauneimman kiitoksen jokaisesta visiitistänne luokseni♥

♥:lla Leena Lumi

pääskyskuva Pekka Mäkinen

PS.. Laiskana ei olla oltu, sillä mansikoita on säilötty jo yli parikymmentä kiloa, sitten mustikat, vadelmat ja luumuja sekä kirsikoita kellariin muhimaan joululikööriksi. Kiva antaa myös lahjaksi.

Reima kotiterdellä. Oli niin kuuma, että pääsimme aloittamaan klo 21 about, mutta sitten viivyimmekin eli se elämänpituinen keskustelu....kuin myös hyvä hiljaisuus♥

Håkan Nesser: Koston jumalatar

Palasia ja pilkahduksia 1.marraskuuta

Se oli laskettelumatka.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä. Mutta ei kai se ole ihmekään…Kello on vähän yli yksi yöllä. Karin nukkuu makuuhuoneessa, ja minä istun korituolissa erkkerissä, josta näkee pienen metsäkaistaleen tonttien rajalla. Onnettomuus tapahtui kymmenen minuuttia Svenstavikin jälkeen. Oli pimeää, ja oli alkanut sataa lunta. Ei paljon, mutta sen verran että hidastin. Syöksyimme kohti vastaantulevaa raskasta ajoneuvoa…Jarrutin, mutta turhaan. Putosimme järeiden kivenlohkareiden sekaan…Bussi rutistui tunnistamattomaksi ja syttyi tuleen. Myöhemmin illalla heräsin sairaalassa Östersundissa ja sain lopulta tietää, että onnettomuudessa oli kuollut kuusioista oppilasta ja yksi vanhempi. Neljällä oli hengenvaarallisia vammoja. Vain puoli tusinaa oli selvinnyt ehjänä.

Lasken kynän kädestäni ja suljen muistivihkoni. Istun hetken paikallani ja tuijotan pimeyteen. Ei häivääkään sarastuksesta. Niin, minun ei todella pitäisi elää.

Håkan Nesserin Barbarotti-dekkari Koston jumalatar (Den sorgsne busskauffören från Alster, Tammi 2020, suomennos Aleksi Milonoff) vie kuin takaisin siihen lumottuun maailmaan, jossa löysin Nesserin Barbarotti -sarjan ja se vei mennessään kuin siltana silloisen rankan suveni. Samaan syssyyn toki vedin Van Veeteren-sarjan, mutta Barbarottissa on jotain Poirotista, josta pidän paljon. Se ei ole vain se tietty uskonnollisuus, joka heillä on eri, mutta molemmat pyytävät rukoillen apua pahimmissa tapauksessa. Poirot totisemmin ja Barbarotti kuin vain puhutelleen kaveriaan Jumalaa. Vastauksiakin tulee. Bussin kuolonkolariin ajanut Albin Runge alkaa saada uhkauskirjeitä, joiden allekirjoittaja on Nemesis, koston jumalatar. Vähän viivytellen hän ottaa poliisiin yhteyden eikä kerro mitään vaimolleen Karinille. Tietty vitkastelu leimaa oudolla tavalla molempia osapuolia, kunnes tuntuu siltä, että tosi on kyseessä. Poliisin työpari komisariot Eva Backman ja Gunnar Barbarotti vetävät tutkintaa. En mitenkään halua liittää dekkariin hauskuutta ellei kyseessä ole Sebastian Bergman-dekkari, mutta eikös vain mestari Håkan Nesser onnistu tässäkin. Vaikka Albin Runge julistetaan tietyn ajan kuluttua kuolleeksi, koska ruumista ei ole löytynyt, jo Eva Backmannin ja Gunnar Barbarottin sanailu tarjoaa lukijalle osuvaa huumoria. Asian on huomannut myös Västerbottens-Kuriren:

”Kirja ei voi olla samanaikaisesti traaginen ja hauska. Paitsi silloin kun sen on kirjoittanut Håkan Nesser.”

Tarinan juonta ei saa spoilata, mutta henkeä vedin syvään monta kertaa, sillä niin hieno ja jollain tavalla myös vanhojen aikojen dekkariaikojen taikapölyä leijaili tarinassa. Agatha Christie, P.D.James, Ruth Rendell, Colin Dexterin Morse -kirjat etc. Tämä tarkoittaa, että tartuin tosissani selvittämään juonta, mihin en jaksa ryhtyä tiiliskivimäisten ja nopeatempoisten dekkarien kanssa useinkaan. Koston Jumalattaressa sivuja on 362, johon hyvin mahtuu jännitysdraaman koko kaari. Näin tehdään laatua!

Palasia ja pilkahduksia on Albin Rungen muistiinpanoja onnettomuuden jälkeen. Ne ovat todella kiinnostavia, sillä olemme vapautetun, mutta ehkä silti myös syyllisen muistiinpanoissa. Ja kertooko hän totta vai onko kaikki tarkoitettu hämäykseksi? Moni olisi valmis veikkaamaan Rungen syyllisyyden puolesta ja nyt Nemesis on ottanut Albinin kohtalon käsiinsä. Tarinan aikahypyt ovat selkeitä ja lukija vain nauttii päästessään kokemaan jotain uutta muutaman vuoden takaa, sillä jostainhan kaikki alkoi. Oliko se onnettomuus vai jotakin muuta sen lisäksi?

Pidän Håkan Nesseriä yhtenä maailman parhaista jännityskirjailijoista. Hän kirjoittaa tyylikkäästi, mutta jännittävästi. Hän ei korota itseään toisten kustannuksella tai hänen komisarionsa eivät sitä tee, kummin vain! Tein kirjaa lukiessani muistiinpanoja, mutta muistanko väärin, että joku olisi sanonut lukeneensa ranskalaista Vigania…En löytänyt merkintääni. Siis ehkä Delphine de Vigania ja ehkä jopa kirjaa Yötä ei voi vastustaa…Tämä jää nyt lukijan mielikuvituksen varaan. Sillekin on jätettävä tilaa.

Håkan Nesserin persoona on kiinnostava, sille ei vain voi mitään. Koska nyt olen muka lomalla, saa Håkan antaa näytteen siitä, miksi epäilen hänen lukevan naiskirjailijoita ahkerasti. Miehet jotka lukevat naiskirjailijoita, kirjoittavat kiinnostavimmin! Tämä sitaatti on aika paljastava ja hauskakin:

Myös Jennyn veli Johan oli jo jättänyt Villa Pickfordin, ja Barbarottin omat pojat olivat vain poikia. Näin hän tahtomattaan asian itselleen muotoili: vain poikia. Mutta niin se oli, muutaman vuoden kuluttua he päätyisivät lokeroon vain miehet, eikä hän mahtaisi sille mitään. Barbarotti ei ollut varma olisiko tällaisia ajatuksia syytä hävetä, mutta naisissa, sekä nuorissa että vanhoissa. oli jotain, minkä edessä hän antautui. Ehkä sillä oli tarkoituksensa, ihan yleisessä ja biologisessa mielessä, tai ehkä hän vain häkeltyi kohdatessaan toisen, joutui hämmästyksen ja hiljaisen ihmetyksen valtaan, vaikka oli elänyt maan päällä jo yli viisikymmentä vuotta. Hän yliarvosti ja ihaili naisia, ainakin joitakin. Toljotti kuin romanttinen aasi tuota arvoituksellista toiseutta, jonka kuvitteli määrittävän naisen olemuksen ja josta oli yrittänyt päästä perille puolet elämästään.

Eipä hänen omaa sukupuoltaan ollut aina helppo ymmärtää. Mutta harvoin, hyvin harvoin hän ihaili sitä. Itseriittoisia tomppeleita nimittäin riitti, niitä joiden pää oli pullollaan vastauksia mutta täysin vailla kysymyksiä. Herra varjelkoon, hän saattoi joskus huomata mutisevansa. Mikä meitä miehiä oikein vaivaa?

Håkan Nesser on tähtipölyä….

*****

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Tahdon ruusujen luo...

Tahdon ruusujen luo, puistoon muistojen,

kätköhön aitojen uneksuvien, luo varjojen ammoisten.

Siellä patsaat minut nuorena muistavat
ja minä muistan, kuinka Nevan vedet heitä huuhtoivat.

Majesteettisten lehmusten katveessa, tuoksuvassa 
hiljaisuudessa, laivan mastojen kitinä kummittelemassa.

Ja joutsenet kuin muinoin, kautta aikain purjehtien,
kaksoisolentonsa kauneutta rakastaen.

Ja jäisessä horroksessa, vihollisten ja ystäväin,
ystäväin ja vihollisten, kumu satojen, tuhansien askelten.

Eikä loppua näy kulkueelle varjojen,
graniittimaljalta oville palatsien.

Siellä valkeat yöni rakkaudesta, niin salaisesta, korkeasta,
jonkun toisen, kuiskailevat.

Ja kaikkialla hehku jaspiksen, helmiäisen,
mutta piilossa valon lähde, kätkö salainen.

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Elin Danielson-Gambogi

Rakkaasti juhannusta teille kaikille!

Rakkaasti juhannusta teille kaikille♥

mittumaaritoivotuksin

Leena Lumi

Musiikki helisi puutarhassa...

 Musiikki helisi puutarhassa

sanomattoman surullisesti.

Jäämurskassa tuoreet osterit

mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:

"Olen uskollinen ystävä!"

Hänen käsiensä kosketus

on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,

noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa.

Kullanvaaleiden ripsien alla

tyynessä katseessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet

laulavat usvan noustessa:

"Kiitä taivaasta, olethan vihdoin

kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -

Anna Ahmatova Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)

kuva P.K.

Minttu Hapuli: Emil

Emil oli kuin tulivuori joka syttyy milloin tahansa. Naiset katsoivat häntä, kaikenikäiset ja -kokoiset suuressa toivossa päästä lähempään kontaktiin rockstara Emilin kanssa. Miehessä ei ollut mitään tavallista, paitsi että hänellä oli lapsuudesta saakka sama miesystävä ja hänellä oli soittajaksi hyvä kunto, jota koko kroppa julisti. Naiset näkivät hänet aina alastomana sekä päivä- että yöunissaan ja ketkä pääsivät lähempään kontaktiin, olivat koukussa. Emilin jumaluus oli hallittua, mutta kyllä hän siitä itsekin sokaistui ja siitä syntyi tarina. Miehellä on naisia kuin meren mutaa, mutta hän päättää valita kaksi naimissa olevaa, joiden asunnot järven rannalla vieretyksin! Tapaamiset keskiviikkoisin. Kuoleman kaipuutako? Pakko olla, sillä jossain on aviomies, joka ei anna anteeksi, ei unohda. Vai menikö se kuitenkaan näin itsestään selvästi? Vai tapahtuiko jotain paljon oudompaa? Jotain, jolle edes Emil ei voinut mitään?

Minttu Hapulin teos Emil (Sitruuna kustannus 2021) voisi olla mikä tahansa psykologinen intohimotragedia, jossa kenenkään järki ja maltti ei enää pidä. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan jotain paljon kovempaa, rohkeampaa. Sen tehokkain osoitus on toinen rannan naisista, Elisa, joka on Marttinsa kanssa lapsettomassa avioliitossa. Martilla on edellisestä avioliitostaan aikuinen tytär Taru, josta tuleekin yllättäen kolmas nainen, yllätyskortti. Elisa voi olla tyypillisin, vaan ei ole. Hän on rakentanut unelmistaan todellisuuden:

Elisa ansaitsi palkkansa, joka ei ollut niukkaa nähnytkään. Hän matkusteli ja eli tyylikästä elämää. Häntä kuvasi viileä tyyneys, jolla tehtiin väistämättömät ja ainoat mahdolliset päätökset.

Viileä tyyneys ja tyyli pitivät vapaata sinä iltana, kun asiakastapahtumassa esiintyi paikallinen bändi. Rumpali-laulaja oli häikäisevä ilmestys, josta naiset supattivat jo illan alussa kikattaen pikkutuhmia. Keikan jälkeen rokkaripoika tuli samaan pöytään syömään ja alkoi jutella, ja Elisa hulahti jäihin ilman naskaleita kertaheittämällä. Saattoi se olla laavaakin, mihin hän hukkui.

Vähän myöhemmin jäälaavan tuloksena Elisa seisoi jakkupuvussaan yhdellä jalalla, toinen jalka hiestyneen rokkarin pakaroiden yli kiedottuna. Rokkaripoika pani häntä seinää vasten. Gantin hame renkaana, pakarat ruvella karheasta lastulevyseinästä…

Elisa ei ollut koskaan ennen kokenut mitään sellaista. Mitään niin mautonta ja groteskia. Mitään niin suurta ja sokeaa himoa. Mitään niin törkeää ja mistään piittaamatonta itsekästä halua. Hän hoippui kotiin molemmat päät tahmeina.

Tämä ei ollut viileää eikä tyylikästä. Tämä oli vaarallista ja fantastista.

Rokkaripoika oli kaksikymppinen ja upea…

Elisa oli kiimassa. Hän lipitti miestä kuin kissa maitoa, nuuski ja piehtaroi …

Minttu Hapulilta en ole lukenut ennen mitään, mutta tämä kirja saapui lupaa kysymättä. Arvaan jo, kuka on profiloinut minut: Hyvä osuma! Tämä tarina on tapahtunut tuhannesti ja kirjoitettu monesti. Älkää vain kysykö, miksi tämä tarina erosi niistä muista! No, valaisen vähän: rohkeat seksikuvaukset maailmankirjallisuuden tyyliin, erittäin sopiva henkilömäärä, yllättävyys, sillä en ole oikeasti kertonut yhtikäs mitään. Hapuli kirjoittaa kuin lukki, hän kirjoittaa seittiä, johon jäävät kiinni niin tarinan henkilöt kuin myös lukijat. Hapuli on taitava rakentamaan silmukoita, joihin houkuttaa tarttua, joihin voisi jäädä…Erityisesti pidän siitä, että Elisa on aikuinen nainen ja Emil on poikanen, joka ei heti arvannut mihin kyytiin lähti, vaikka naisia oli ollutkin jonoksi asti. Hyvästi stereotypiat vanhoista miehistä ja nuorista naisista! Emil, Emil…aikuiset naiset voivat olla sekä lumo että tuho!

Kuuma kirja yöttömiin öihin!

Lomalla Lohjalla....ihan tosi: Lomalla!

Minä ja Dina, sydämenvaltaaja, ikälady sylissäni vanhan omenapuun varjossa...Tämä hetki ei unohdu♥

Eikä tämä; Taika sheltti haluaa mukaan, paitsi ei uimaan altaaseen, johon Dina kohta pääsee. Taikaa kiinnostavat altaan vesilelut, ei se uimahommeli. 

Yhtenä iltana fondueta terassilla, koska koko porukka alppihulluja♥ Tänään jotain muuta ja sitten pieni paussi ja uimaan. Yöllä varmaan istumme taas terassilla, sillä ilma on hulppea. On töitäkin tehty eli remppaa, mutta sovittiin, että upeat päivät otetaan lomana.

Täällä me siis ja nyt menossa kroketti...

ja kroketti...Tarkkailevana tuomarina Taika.

Tuomarivaihto eli Dinan vuoro.

 kohta  pieni ruoka ja sitten sinne Lohjanjärveen uimaan, mutta ensin

Villa Haikariin, ihan maisematerassille järvenrantaan maistamaan suomalaisen ginin uutta loistavaa tuotetta Arctic Blue!!! Hauska juttu, sillä ajaessamme kohti Villa Haikaria, kyselin kaikilta mitä sinisiä värejä he tietävät:koboltinsininen,azurinsininen,kreikansininen, petroolin sininen...ja nyt siis Arctic Blue,

joka tarjotaan jäisillä mustikoilla, mustikansininen...Kaiken huipuksi tapasimme syntyperäläisen lohjalaispariskunnnan, jonka kanssa juttua olisi piisannut. Kiitos te♥

Ennen uintia....

Tämä kuva ei Lohjanjärvestä, mutta voisi olla! Siellä todella tuli uitua ja sukellettua. Vapaauinti ei niin kevyttä opetella, mutta taidan olla veteen syntynyt, sillä haluan sitäkin oppia ja myös sukeltaa matkaa. Pulahdan välillä Päijänteeseen ja sitten taas Lohjanjärveen.

Uimisen jälkeen iski hirmuinen nälkä, mutta onneksi Villa Haikari on ihan likellä, joten sinne. Rannikkolaisena haluan kalasoppaan aina kirkkaan liemen, jonka keitän itse. Nyt kävi niin, että lämminsavulohisoppaan kerma sopi mitä parhaiten! Täytynee käydä vielä kerta ennen lähtöä....

Lontoolainen Taxi, London Cap, oli tilattu lauantaina kello viideksi. Sitä ennen itsensä pientä ylös rakentamista ja etenkin suihku. Uusi, kaunis suihku ei toiminutkaan. Sami soitti nopeasti korjaajaa ja epäilimme, että kun suvi ja lauantai, emme sellaista saa. Eikö mitä! Menikö 20 minuuttia niin K&T:n Pipe saapui pelastamaan meidät. Vuoto tukittiin ja se meni takuuseen. Kiitos♥

Siirryimme brittiläisin siivin lohjalaiseeen Gasthausiin. Halusimme olla ulkona, vaikka ei ollut varjoa tai markiisia. Oli vielä aika kuuma, mutta ei suvella sisällä. Tässä kyyhkyläiset Meri ja Sami. Meri on meidän bambina, aurinko, kuu ja tähdet...Samikin näkee Merin valon♥

Lumimies Gasthausissa uudessa stailissaan. Oli muuten tosi kuuma. Ja nyt teen ensimmäisen kerran, mitä en ikinä: Juttu jatkuu huomenna, jos ehdin...

Saimme keittiömestarilta kokeilualkupalat vartaissa ja sanonpa, että niin hyvää varrasta en ole ikinä syönyt: vahvat mausteet, mutta en tunnistanut. Sain lisäksi tietää, että nauta jota söin, oli saanut laiduntaa vapaasti!!!Eettiset ruokavaliinat eivät ole kronkkalausta ruoan kanssa: Ne ovat ääni paremman maataloustuotannon puolesta. Kaikkien etu, niin tuottajien kuin kuluttajien!

Yläkuvassa Lumimiehen alkupala eli uppomuna, parsaa,  hollandaisekastiketta ja saaristolaisleipää.

  

Minä ja Meri otimme Arancinit, sillä saimme näistä viime vuonna testipalat ja päätimme että vielä kerran niitä enemmän. Siinä on riisikroketteja eli pinta on leivitetty parmesanilla ja sisällä on siis riisiä ja kastikkeena paprika- tai yrttiöljykastiketta. Kävi silleen huonosti, että unohdin kuvata kaikkien etu- ja pääruoat, mutta nälkä voitti.

Tässä nautaa, erikseen pyydettynä paljon parsaa, sitten salaattia ja alla hyvin onnistuneita röstejä kaksi. Nyt 'pojat' söivät minun lihaosuuteni, sillä ei vain mahtunut. Toki jäätelö mahtui eli otin lapsuuden herkkuni, vanhan ajan vaniljaa ja suklaajäätelöä. Sami otti pannacottaa...( En tohdi kertoa, montako kahvipannacottaa nautin Ratsulassa Porissa Viimeksi brunssilla...)

Tässä viime vuodelta sama tilaus, mutta parsaa ei. Gasthausin kesämenuu 2021 Tulemme viimeistään elokuussa ja mukanamme on lapsuudenystäväni ja tyttäremme Merin kummitäti.

Tänään uimme, uimme ja uimme sekä syömme sekä ulkona että nuorten terassilla myöhään. Ei täällä nyt ihan lekoteltu ole, sillä mieheni remppaa vävyn kanssa ja me Merin kanssa...Niin, mitä me teimmekään? Miksi minun päässäni alkoi juuri nyt soida Frank Sinatran laulama Pulmusten tunnarisävel...Ai niin, puutarhailtu on!

Taustalla ei Merin ja Samin koti...Tässä on laaja sisääntulo, jossa mm. omenapuu, jonka ympärillä pioneita yms.

Jätskipaussilla vanhan omenapuun varjossa. Tämä on minulle yksi pihan viehättävimmistä paikoista.

No jopa! En tunnista pioneita, koska noin 1 000 kasvini joukossa ei moista ihanuutta ole. Syy on vaihtelunhaluni, mistä pioni ei ollenkaan pidä. Hyvä Meri♥

Leena Lumi & muut