torstai 6. elokuuta 2020

Tapani Ruokasen ajat Suomen Kuvalehdessä olivat ihan toista maailmaa...


Suomen Kuvalehti on kulkenut matkassani jo hyvin nuoresta. Isäni piti lehdestä ja minä tykästyin jo varhain lehden asialinjaan ja kiinnostaviin reportaaseihin sekä runsaisiin kirjalijahaastatteluihin. Välillä olemme olleet erossa, mutta silloin on irtonumeroita ostettu ahkeraan. Pidän lehdessä myös siitä, että se osaa yllättää minut. Olen helposti ikävystyvää sorttia ja haluan yllätyksiä!

Suomen Kuvalehti numero 47 tarjoaa jo kannessaan yllärin sisäsivujen haastateltavasta Brigitte Bardotista. Olen aina sanonut että niin kirjaa kuin lehteä myydän kansilla ennemmän kuin on todistettu. No, ehkä lehden kustantajan kannattaa pikaisesti ottaa numerosta 47 lisäpainos! Kannen kuva on Sam Lévinin otos Brigitte Bardotista sellaisena kuin yleisö hänet haluaa.

Kirja-arvostelussani Sarah Churchwellin ansiokkaasta teoksesta Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat 2008), toin esille, miten traagisia hahmoja ovat nämä miesten märkien unien alttareille viskatut filmitähdet. Heillä ei ole mitään mahdollisuutta sen jälkeen, kun he ovat tälle tielle lähteneet. Suomen Kuvalehdessä, Silja Lanas Cavadasin haastattelussa, BB sanookin, että 'ilman rakkautta eläimiin hänelle olisi käynyt samalla tavalla kuin Marilyn Monroelle ja Romy Schneiderille.' Kumpikin heistä kuoli lääkkeisiin. Tosin Marilynin kuolintavasta ei ole koskaan saatu täyttä varmuutta.

Vuonna 1986 Bardot perusti säätiön, jonka kautta yrittää uupumattomasti suojella ja pelastaa maailman eläimiä. Perustaessaan säätiötään Bardot myi suuren osan omaisuuttaan. BB on esiintynyt yli 50 elokuvassa ja antanut äänensä yli 80 chansonille. Hän myös loi uudet koodit nuorten naisten pukeutumiselle.

Haluan lukea lehteä, joka on melkein kuin Der Spiegel. Jos saksani olisi ollut lyhyen sijasta pitkä, minulle varmaan tulisi ko. lehti. Saksassa ostan sen aina, se on minun tapani olla 'maan tavalla' ja ihme ja kumma, siellä on joka kerta jotain hirveän kiinnostavaa ja minä jopa siitä jotain ymmärränkin. Suuri oli ihmetykseni, kun löysin sieltä viimeksi pitkän artikkelin Saksan kirjallisuuspaavista Marcel Reich-Ranickista! Miten sattuikaan kiinnostavasti!

Suomen Kuvalehdessä numero 41 oli toimittaja Riitta Kylänpään ansiokas artikkeli Monika näyttämöllä, jossa on vuoden kiinnostavin juttu. Kylänpää kirjoittaa suomenruotsalaisesta kirjailijasta Monika Fagerholmista, Göteborgin kirjamessujen tähtivieraasta ja kertoo myös mitä tapahtui Bule-lammella. Ehdotan ko. artikkelille Vuoden Paras Artikkeli -palkintoa!

Suomen Kuvalehden päätoimittaja on Tapani Ruokanen ja mitä olen hänestä lukenut, sopii myös minulle. Asioihin voidaan aina ottaa kantaa uudesta näkökulmasta. Ruokanen ei ole jämähtänyt, eikä myöskään piiloutunut lukijoiltaan, vaan hän on säilyttänyt elävän kontaktin lukijoihinsa, mistä yhtenä osoituksena on se, että minä teen tätä postausta hänen lehdestään blogiini.

Rakennan nyt kuitenkin klassisen aasinsillan, mutta teen siitä kauniisti kaartuvan, hieman surumielisen sillan ja lopetan Brigitte Bardotiin, josta on edessäni lehden aukeama täynnä Sam Lévinin ottamia upeita kuvia. Bardot on nyt 75-vuotias ja varsin ristiriitainen persoona, kuten hän on aina ollut. Kirjailija Simone de Beauvoir totesi Bardot'sta tälle omistamassaan esseessä Lolita-syndrooma (1959), että 'hän tekee, mitä hän haluaa, ja se hänessä on niin ongelmallista.' Minä olisin vaihtanut Simonen virkkeen adjektiivin 'ongelmallista' sanaan 'traagista'.


*****

Yllä oleva on tekstini vuodelta 2009 Leena Lumissa eli aloitusvuodeltani. Pyysin jopa Ruokaselta luvan kannen julkaisuun. Suomen Kuvalehti on aina kuulunut perheemme elämään jo lapsuudesta. Nytkin se tulee, mutta äitini vävylleen lahjaksi tilaamana. 

Tänään kun luin juuri ilmestyneen Suomen Kuvalehden, tajusin, että lehti on muuttunut minulle vieraaksi eli minä en ole enää lehden kohderyhmää vaan ihan muut...

Lehdessä Mikko Niemelä kyselee Riistaisassa vuodessa mielipiteitä eri lintukantojen metsästykseen riistakeskuksen riistasuunnittelijalta eikä esim. lintukantojen suojelijoilta. Olen niin kyllästynyt kuulemaan, koska asun nyt Päijänteen saarella, äijien kerskuvan, miten suvet syöttävät sorsia kesyiksi ja sitten ampuvat ne kesyyntyneet eläimet. Miten raukkamaista! Minun puolestani koko linnustuksen voisi kieltää, sillä lyhyessä jutussa puolusteltiin jopa uhanalaisten lintujen murhaamista! Tietenkin, koska asiasta kuulemma saavat päättää metsästysseurat! Oi mitä luonnonsuojelullisia ryhmiä ne ovatkaan...

Lisäksi Tommi Melenderin juttu Kirjallisuuden näkymättömämpi sukupuoli olisi pitänyt antaa naisen kirjoitettavaksi, jolloin totuuden ydin olisi auennut. Elämme huikeita aikoja suomalaisen naiskirjallisuuden osalta, mutta suomalaiset miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja, kun taas naiset lukevat miehiä. Siitä on tehty ihan kyselykin lähiaikoina...Suurimman ja tärkeimmän aviisin pääarvostelija on mies. Ei siinä muuten mitään, hyvin hän kirjoittaa, mutta ruvetkaapa seuraamaan kuinka paljon suhteessa ja palstamilleissä on mies- ja kuinka paljon naiskirjailijoista. Myös suurin osa palkinnoista menee miehille. Hyvä esimerkki on Finlandia -palkinto. Voin vain kuvitella, mitä sanottaisiin naiskirjailijasta, joka kirjoittaisi, että 'mies fundeeraa ja muuraa uunia, mies muuraa uunia ja fundeeraa, mies katsahtaa järvelle ja muuraa uunia...' 

Jutun minulle ainoa kiinnostava ja koskettava haastateltava oli Anna-Riikka Carlson, jota huoletti enemmän kuin nais- ja mieskirjailijoiden tasa-arvo:

"...vaikuttaako sosioekonominen asema mahdollisuuksiin päästä kirjailijaksi kuin naisten ja miesten välinen tasa-arvo-ongelma."

"Jokin minussa särkyy aina kun joku toteaa toiselle, ettet voi ymmärtää maailmastani mitään."

Minä vastaisin Anna-Riikalle ensimmäiseen, että 'se vaikuttaa'. Kustannuskynnys voidaan ylittää vahvalla suhdeverkostolla ja silloin keisarillakin on yllään vaatteet, vaikka hän kulkeekin alasti. Toiseen taas, että sama täällä. Siksi olen fanittanut mm. kirjoja Perno Mega City ja Westend.

Naiset lukevat miehiä vaikka harva mies yltää kiinnostavuudessa, tyylissä ja yllätyksellisyydessä naiskirjailijoiden tasolle. Onko kellään tullut mieleen, että parhaat mieskirjailijat ovat juuri niitä, jotka lukevat naisia. He ovat naisten miehiä, he lukevat naisia ja oppivat kirjoittamaan pois äijätyylistä, he ylittävät sukupuolten rajat kuin myös maiden rajat. He ovat osa maailmankirjallisuutta siinä missä parhaat naiskirjailijammekin!

Mikään ei ole ikuista. Ei edes suhde omaan lehteen, jota olen lukenut lapsuudesta asti. En ole Suomen Kuvalehden kohderyhmää enää, joten kai minun on nyt otettava lukuun tänään ilmestynyt Kotiliesi ja alettava löytää innoitusta uusien ruokien kokeiluun. Samalla alan tosissani miettiä ilmestyykö minulle tällä hetkellä yhtään todella itseäni kiinnostavaa aikakausilehteä...

Yhtä en vain mä saa...Takaisin 'Suomen Kuvalehden kultaisia vuosikymmeniä'.

Leena Lumi

PS. Mikko Niemelä on ok eli sain riittävän selityksen, kiitos♥

13 kommenttia:

  1. Aina kun joku lehti kirjoittaa, nyt uusi lehti, tietää että se lehti vuorollaan menee kauemmaksi itseä. Moni lehti uudistuu nykyaikaan ja se ei sitten enän minun kanssani niin kohtaakkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irma, näinhän se menee. Tuntuu vain oudolta kun vuosikymmeniä lehti on kulkenut mukana kuin oma hengitys ja nyt alkoi tuntua, että se onkin ns. äijälehti. Ennen se oli sukupuolesta riippumattomasti kiinnostava ja huomioonottava.

      ♥♥

      Poista
  2. Näin se menee monessa muussakin asiassa. Voisiko johtua tästä ikäpolvien välisestä ikiaikaisesta erosta 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanne, nyt en usko tähän, sillä Suomen Kuvalehdestä on tullut täysin lehti äijille. Tämä on osa sitä pinnan alla porisevaa vastaiskua naisten menestykselle. Löysin toimituksesta 1-2 naista, joista toisesta en edes varma, onko toimittaja. Jutut olivat ennen kiinnostavia sukupuolesta riippumatta. Nyt niin ei ole, mutta eipä Lumimieskään siitä paljoa luettavaa löytynyt, Aivan toisin oli Ruokasen aikana.

      ♥♥

      Poista
  3. HIeno kirjoitus Leena,ja meillekin tuli kotiin Suomen Kuvalehti. Sääli että lehti on niin muuttunut ettei se enään tunnu samalta lehdeltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, kiitos. Ei ole enää sama kohderyhmä.

      ♥♥

      Poista
  4. Meille tuli 1970-luvulla jonkin vuoden ajan Suomen Kuvalehti. Tuli aina vuosittain milloin mikäkin viikkolehti, Apu, Seura, jonakin vuonna Kodin Kuvalehti. Kaikissa oli omat kivat puolensa, ennen lehtiä luettiin enemmän, kun televisio ei kaatanut kaikkea viihdettä ylenmäärin päällemme eikä nettiä vielä ollut.

    Varmaan minäkin enimmäkseen olen lukenut mieskirjoittajien tekstejä. Tosin muinaisuudessa eivät naiskirjoittajat helposti saaneet tekstejään julkisuuteen, niin että niitä on vähemmän luettavaksi. Nykyään on varmaan tilanne tasoittunut?

    Tuosta uunin muurauksesta en ole vielä lukenut, mutta aitan rakennuksesta luin ja tykkäsin kovasti. Se fundeeraus on kumminkin enimmäkseen keskittymistä tekemiseen tai sen tekemisen suunnittelemista niin että sitten tietää mitä tekemän pitää eikä aina tiedä sittenkään. Vaikea selittää, mutta siinä fundeeraamisessa nyt tuntuu vain olevan sisällä jotain uskonnollista tai viisaustieteellistä. En tiedä kokisinko samalla tavoin, jos lukisin kuvausta napinläpien ompelusta tai vastaavasta.

    Varo vain, ettei ruokalehdestäkin löydy sorsapaistin ohjetta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketjukolaaja, tietäisitpä vaan. Vaikka asuimme maalla meille tuli monta lehteä Hesarista alkaen. Äidille tulee edelleenkin.

      Tunnen harvoja miehiä,heitä on kuulemma noin 5 prosenttia suomalaisista miehistä, jotka kertovat lukevansa naisten kirjoittamia tekstejä. Ei minusta, vaan on syntynyt aivan uusi äijäkulttuuri, joka yrittää mitätöidä naisten saavutukset uusilla tavoillaan.

      Sepä siinä. Minustakin on kiva puutarhailla ja fundeerata, mutta en välitä lukea mitään toisten kuvailemia fundeerauskiian. Se on puuduttavan tylsää.Vähän kuin luontomaalailusta lukeminen, kun se on niin paljon kiinnostavampaa kokea itse. Tosin aina on poikkeuksia, sillä kohta on tulossa luontomaalailua, joka sai minut innsotumaan. Se on tosin juuri sitä ja sieltä, mistä en pääse sitä itse kokemaan.

      Oijoi, on löytynyt ja jopa metsäkaurista! Jos lehti tarjoaa karhua aterialle, ei se lehti tule enää meille. Pakko suvaita toisten tarvetta syödä lintuja, mutta en ole varma istunko samassa pöydässä Kauhistelemme Italian, Espanjan ja monien muiden maiden laululintujen syöntiä, mutta kun lintu on isompi, se ikään kuin menettää olemassaolonsa oikeutuksen.

      Poista
  5. Simone de Beauvoir on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan Brigitte Bardotsta:
    http://hannelesbibliotek.blogspot.com/2012/08/beauvoir-om-bardot.html

    VastaaPoista
  6. Olen välillä sivusta seurannut ystäväni lukevan Der Spiegeliä ja kyllä tosiaan siinä lehdessä on laajat artikkelit.

    Jotenkin tuntuu, että entisaikaan (toivottavasti ei enää) kaikenlaisen taidetyön sivussa oli tyyppejä, jotka vievät artistilta viimeisetkin mehut ja veivät ansiot omaan taskuunsa. Brutaalia. Ehkä eristäytyminen tai huomion siirto vaikkapa luontoon tai eläimiin on hyvä asia, jos sitä kautta pystyy pitämään samalla huolta itsestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Birgitta, minäkin ostan sen joskus Sokokselta ja Saksassa aina. Kummasti sitä ymmärtää lyhyelläkin saksalla tekstiä ja etenkin jos aihe kiinnostaa.

      Älä muuta virka. Itkin kun luin tämän: http://leenalumi.blogspot.com/2017/09/ray-connolly-elvis-presley-legendan.html

      ♥♥

      Poista