Joyce Carol Oates: Yö.Uni.Kuolema.Ja tähdet.

John Earle McClarenin ei olisi pitänyt pysähtyä auttamaan valkohehkuisen raivon kohteena ollutta mustaa miestä poliisien käsistä. Hänen ei olisi pitänyt luulla voivansa saada kunnioitusta, koska tunsi heidän esimiehensä ja oli itse ollut aikanaan jopa kaupungin pormestari. Heidänhän 'hitto vieköön' piti tuntea hänet. Kaiken jälkeen todeksi tuli tieto kummankin miehen täydellisestä aikaisemmasta syyttömyydestä ja mistä nyt syytettiin, se oli keksittyä. Eikä edes mustan tohtori Azim Murthyn autosta löydetty aseita tai huumeita. Kotona Johnin vaimo Jessalyn odottaa miestään lokakuun tuulessa, tuulikellojen soidessa, täyttäessään siemenillä linnunsyöttimiä, kun puhelin sisällä soi.

Joyce Carol Oatesin teos Yö. Uni. Kuolema, Ja tähdet. (Night. Sleep. Death.Stars. HarperCollins Nordic 2019, suomennos Kira Poutanen) ei olisi voinut jäädä minulta lukematta. Niistä päivistä, jolloin luin Oatesin Haudankaivajan tyttären, olen ollut hänen ihailijansa. Ne kirjat, jotka olen häneltä lukenut, ovat kaikki aivan erilaisia, mutta niiden nimittäjä on uskallus kertoa, mistä vain. Putous oli yllättävä ja Blondi huikea! Kosto: Rakkaustarina oli kipeä kirja paljastaessaan naisen syyllisenä joukkoraiskauksen jälkeenkin. Blondi oli huikea! Putous yllättävä! Sisareni, rakkaani sai minut uskomaan Oatesin saavan siitä Nobelin ja....Tämä minkä nyt luin, on 890 sivua ja ihan muista poikkeava. Vai onko kuitenkaan? Niin paljon jää mielen päälle tarinan loputtua.

Voiko onnellisempaa perhettä olla kuin McClarenit. Menestyvä isä, Whitely, kotiäiti Jessalyn ja viisi lasta. Vuodet ovat vierineet ja lapset kasvaneet kotoa, mutta edelleen he käyvät usein, paitsi Virgil, joka tulee tapaamaan vain kun äiti on yksin kotona. Hän on kiertelijä ja yrittää vähästään auttaa huono-osaisia. Myös isänsä suosikkina itseään pitänyttä Sophiaa näkyy harvoin. 

Virgil ei pitänyt perheen ilmoitustaulusta. Siinä oli liikaa valokuvia sporttisesta Thomista, joka oli harrastanut lukiossa yleisurheilua. Ja liikaa kuvia Beverlystä, joka näytti hemaisevalta kuin kansikuvamalli.

Perhekuvat eivät niinkään häirinneet Virgiliä. Eivät edes hää- tai vauvakuvat.  McClarenin perhe hymyilemässä kameralle takapihalla, penkillä. Jossakin.

Vanhimmat kuvat Virgilistä olivat kuvia kauniista pienestä pojasta, jolla oi vaaleat hiukset ja valoisan siniset silmät. Virgil oli poistanut kuvat ilmoitustaululta jo kauan sitten.

Harmoninen perhekuva saa särön tuulikellojen ja puhelimen soidessa. Siihen hetkeen kaikki epämukava oli herkän, hellän, rakastetun äidin toimesta pidetty katveessa. Jesssalyn eli miehelleen ja lapsilleen. eikä tuntenut muuta kuin rakkautta ja kiitollisuutta. Monia perhejuhlia ja Kiitospäiviä. Jessalyn sai elämänsä rakkaudesta mieheensä. Oli mahdotonta kuvitella, että hän edes voisi elää ilman miestään. Sitten tapahtuu tragedia, jossa ruukku putoaa lattialle tuon tuhannen säröinä. Alkaa kuin toinen aikakausi, jossa Bewerlystä tulee ylihössöttävä kotiäiti, Thom toimii salassa vaatiessaan oikeudenmukaisuutta, Virgiliä näkyy useammin, Lorene tekee järkyttävän löydön ja Sophia, joka toimii koulun rehtorina nyppii huomaamattaan hiuksiaan, kunnes niitä ei enää ole. Leski haluaa vain olla yksin omassa kodissaan. Kun hän on yksin hän on miehensä kanssa. Hän ei jaksaisi aikuisten lastensa hössötystä, ei mitään puhetta, ei sanoja.

Tuuli puhaltaa pimeitä ikkunoita vasten. Sade roiskuu ikkunalaseihin ja kaukaa kuuluu vaimea tuulikellojen ääni, Jessalyn yrittää kuulla tarkemmin, heikko, vaimeneva ääni, sen hopeinen, hauras kauneus, Jessalyn yrittää kuulla tarkemmin.

Vaikka romaani onkin pitkä, se ei tunnu siltä. Ihmismieli on kiinnostava niin onnessa kuin onnettomuudessa. Minulle jäi paljon aukinaisia tapahtumia, joihin Oates olisi voinut vastata, mutta hän ei selittele. Ruukun sirpaleet on lakaistu piiloon. Halutaan eheytyä, mutta onko se enää mahdollista. Eikö lattialla näkynyt myös väärän värisiä sirpaleita...mustia. Romaani on paitsi perheromaani myös tarina tämän päivän Yhdysvaltojen parantumattomasta värisokeudesta. Tässä kirja jota suosittelen heille, jotka pyytävät pitkää perhe- ja sukuromaania. Vahva jälkimaku.

Kirkas keskiyö.

Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi

sanattomuuteen,

pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt , työ tehty,

sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä 

miettimään aiheita, joita eniten rakastat,

yötä, unta, kuolemaa ja tähtiä.

-Walt Whitman - (suom. Arvo Turtiainen, Tammi 1965)

Hyvää ystävänpäivää kaikille tasapuolisesti!

 Olet ystäväni, olet rakkaani, olet kaikkeni: Happy Valentine's day♥

Ei kuka tahansa voi olla ystäväsi. Sen täytyy olla joku, joka on yhtä läheinen kuin ihosi, joku jolla on kyky empatiaan, joku joka hädän hetkellä seisoo ehdoitta puolellasi, joku joka antaa tarkoitusta elämääsi.

- Henry Miller -

Paras ystäväni saa minusta esiin parhaat puoleni.

- Henry Ford -

Ystävät ovat tähtiä elämämme poluilla♥

- Leena Lumi -

Hyvä taivas! Kaikista vitsauksista, jotka voit vihassasi lähettää, säästä minut, oi säästä minut petolliselta ystävältä.

- George Canning -

Vain ystävä saa sanoa: "Minähän sanoin sinulle."

- Pam Brown -

Vanhoilla ystävillä on mukavaa yhdessä - ei kilpailua, ei teeskentelyä. He kasvavat läpi elämän täsmälleen samaa vauhtia.

- Pam Brown -

Kasa CD-levyjä. Espressokahvia. Paljaat jalat ja ikivanhat farkut. Perunalastuja ja popcornia. Asiasta toiseen hyppelehtivä keskustelun virta. Sade hakkaa ikkunaan. Ystävyys.

- Pam Brown -

Me putoamme kuin pikkukivet toistemme sielujen lampeen♥

- Joan Borysenko -

Sinä tiedät, miten paljon tai vähän pitää sanoa surun tai huolen aikaan. Sinä osaat lukea sydäntäni.

- Pam Brown -

Mikä tarjoaa iloa enemmän kuin aina hyväntuulinen ja uskollinen ystävä♥

- Leena Lumi -

Enemmän kuin ystävien apu meitä auttaa varma tieto siitä, että voimme luottaa heidän apuunsa.

- Henry Miller -

Selviät ilman ihmisiä, mutta tarvitset ystävän.

- kiinalainen sananlasku -

Puhelu on hyvä. Mutta kirjeen voi lukea uudelleen.

- Pam Brown -

Älä säästä kauniita sanoja ystävistäsi siihen asti, että he ovat kuolleita; älä kirjoita niitä heidän hautakiviinsä vaan puhu heille nyt.

- Anna Camus -

ystävänpäiväterveisin

Leena Lumi

PS. Leena Lumi -blogia tänään 15 vuotta. Kiitos teille♥♥

Pysäyttäkää kaikki kellot, puhelinlinjat katkaiskaa, kieltäkää...

Pysäyttäkää kaikki kellot, puhelinlinjat katkaiskaa,

kieltäkää koiraa haukkumasta mehukasta luuta,

hiljentäkää pianot, rummut tukahduttakaa

antakaa surijoitten tulla, esiin arkku kantakaa.

Antakaa lentokoneitten taivasta valittaen kaartaa,

hän on kuollut savukirjaimin pilviin kirjoittakaa.

Kantakoon toripulut valkeissa kauloissaan mustia seppeleitä,

käyttäköön liikennepoliisit mustia käsineitä.

Hän oli pohjoinen, itä, länsi ja etelä,

hän oli sunnuntai, minun työviikkoni

keskipäiväni, keskiyöni, puheeni ja lauluni:

luulin, että rakkaus kestää ikuisesti, olin väärässä.

En päästä tähtiä talooni; ne kaikki sammuttakaa

riisukaa aurinko, kuu paketoikaa,

kaatakaa meret tyhjiin, pois metsät pyyhkikää;

mikään ei enää koskaan voi mitään hyvää synnyttää.

- W.H.Auden -

Maailman runosydän (WSOY 1998, suomennos Risto Ahti)

kuva Viggo Wallensköld, Permanence, 2011

Kohtaamisia, aikamatkustusta ja nähdä jotain uusin silmin!

 Viimeisen vuorokauden aikana on tapahtunut kohtaaminen menneisyydestä telofoonissa sekä livetapaaminen Annen eli Bessun kanssa. Molemmilla kohtaamisilla on vaikutuksensa, mutta annetaan nyt tilaa hänelle, joka avasi minulle uusia polkuja ja hän on samaa rotua oleva koiranpentu, joka meillä oli 15 vuotta.

Pikkuruinen tomera novascotialaisen pentu, ystäväni Riisa koira oli paljon Reiman kanssa kun me naiset jutustelimme tardellä. Kuljin ohi, maistoin ilmaa ja huomasin, miten kauan kannettu ikävä viiteentoista vuoteen saman rotuisen koiran kanssa alkoi sulaa. Ilma täyttyi poluista. Näen mahdollisuuksia, jotka olin sulkenut. Vauvaportti on asennettu, koska saamme tyttäremme perheineen koirineen ja vauvalla meille juhannukseksi. Mistä kukaan tietää, mihin sitä vielä tarvitaan!

Riisa Reiman sylissä. Näen selvää kuumetartuntaa eli muistot tulevat ja ne olivat useimmiten mielettömän hauskoja. Nyt Reima jo puhuu, miten Riisa on itsetietoinen kuten oli Olgakin.  Mukavalla tavalla itsevarma. Minua narskutti piikkihampaillaan kunnes hampaat vaihtuivat niin, että kuljin käsivarret muumilaastaroituina. Sen jälkeen alkoi koiraperheen naurua täynnä oleva talo, kun Olga teki temppujaan. Kirjan niistä voisi kirjoittaa.

Hellanluutelis sentään♥♥

Olen sementoinut itseni suruun, johon oli iso syy kesästä 2016 alkaen. Tiesin ja odotin, että vastaan tulee jotain särkynyttä ruukkua korjaavaa. Itävalta, vapaa uinti, sukeltaa matkaa, tehdä puutarhaa ja ennen kaikkea iloita Casper Julianista, johon on tosin aina se sama 300 kilometriä ees taas. Pelkäsimmekö vertaamista Olgaan, suuriruhtinattareen, jota mikään ei voi korvata. Aika on tehnyt tehtävänsä ja nyt kestää jo herkistyä tälle hienolle rodulle, joka ansaitsee veroisensa perheen. Ja jos meille käy jotain, tyttäremme, joka tuntee rodun, on valmis sekä lyhyempiin että pidempiin huoltamisiin. Mekin olemme pitäneet heidän koiriaan parikin viikkoa silloin tällöin täällä meillä ja niinpä kääpiövillakoira Dina, pääsi toteuttamaan vedestä noutavan lintukoiran luonnettaan eikä vain istumaan rusetti päässä. 

Dina on jo 16 vee ja kokenut ison leikkauksen juuri kun perhe muutti uuteen satavuotiaaseen puutalokotiinsa. Siitäkin selvittiin ja tämä kuva on seinälläni suurennettuna. Otettu kaksi  vuotta sitten ehkä satavuotiaan omenapuun alla. Huomasin, että Dinan pää oli ihan märkä äänettömistä kyyneleistä. En halua enää kuin olla Dinan kanssa. Hänellä on uima-allas, mutta Taika, perheen sheltti ei veteen mene. Dina on syntynyt uimaan ja olemaan primadonna. Hän on nukkunut monet yöt kanssani aamuun asti. Isommille koirille tulee helposti kuuma.

Tässä yksi prinsessan pedeistä. On kiva kun on aidattu suuri piha ja koiruudet juoksevat usein niin, että Dina jaagaa Taikaa. Niin ihanaa!

Katsokaa nyt pennun viisautta. Hän uteliaana katselee mamin sylistä maailmaa ja haluaa kohdata sen, ei vetäytyä piiloon. Riisassa on paljon Olgaa, mutta Annen toisessa koirassakin on taikaa:

Reiman ja Siran autuuden hetki. Arvaan mieheni ajatukset...Ei kannata estää sitä, mikä olisi perheen valonkantaja vauvan lisäksi. He kaikki ovat tähtiä elämämme poluilla. Luin tänään mitä ilmassa oli ja sain vastauksen. Nyt helpotti ja meillä on malttia kohdata juuri oikea tähtemme. Kaikki pennun opetusta!

Pitkästä vierailusta uuvahtanut koiravauveli autossa matkalla kotiin viilennyspatjan päällä.

Kiitos Riisalle, joka olisi kyllä saanut jäädä meille....♥♥ Kiitos Anne, sinä tiedät...♥♥

koiruusterveisin Leena Lumi

Taika, hyvä tyttö myös ja perhettä ♥♥

Hila Blum: Kuinka rakastaa tytärtään

Pimeällä kadulla, tuhansien kilometrien päässä kotimaasta, seisoo yksinäinen nainen.

Hän tuijottaa talon ikkunasta sisään: kaksi kaunista lasta, isä ja äiti.

Talossa asuu hänen tyttärensä tuntemattoman miehen kanssa, siellä leikkivät hänen lapsenlapsensa, joita hän ei ole koskaan tavannut.

Mitä tapahtui? Miksi tytär lähti?

Israelilaisen Hila Blumin teos Kuinka rakastaa tytärtään  (Ech éehov et biteh, Tammi 2023, suomennos Minna Tuovinen) on kirja, jonka valitsin alussa olevan takakansitekstin takia. Minua se huvitti, mutta miten väärässä olinkaan. Kuinka rakastaa tytärtään on kipeä kirja. Moni meistä muistanee joskus ajatelleensa ettei kasvata omia lapsiaan kuin oma äiti teki. Se on harhaa. Menneisyys ei lähde jättämättä varjoaan kaiken ylle. Myöskään Joela ei pääse irti lapsuudestaan, vaikka ulospäin kaikki tuntui olevan hyvin. Tavallaan löysin kirjasta itseni, sillä kuopuksen vaikeat allergiat määräsivät minut hoitamaan lapseni vauvasta asti. Se ei todellakaan ollut suunnitelmani kun Jyväskylään muutimme. Lopulta aloin löytää monia juttuja, joista nautin. Kuulin tyttären ensimmäiset sanat ja koin hänen ensiaskeleensa Zürichissä. Näin ensimmäiset piirustukset, kaverit ja lumilinnat. Rakensin valtavan salaisen puutarhani ja sitten...Olin etuoikeutettu, sillä mieheni näki tytärtään paljon vähemmän. Kiintymys oli väistämättä molemminpuolista. Ja tyttäreni on kiittänyt kauniisti minua siitä, että olin hukan hipahtava kasvattaja, taiteellinen, mutta myös rajat tajuava. Silti voin kuvitella, että jossain on ollut jotain, minkä hän tekisi toisin. Ja nyt nimenomaan puhumme tyttäristä. 

Blumin tyyli viehättää minua. Tällaisia alle  kahdensadan sivun romaaneja enemmän ja kaikki tarpeellinen on sanottu. Kirjassa todetaan tyttären olevan aina äidilleen arvoitus ja uskon, että siinä on perää. Suurinkaan rakkaus ei anna armoa. Joela ei pinnallisesti tehnyt kovinkaan pahoja, mutta hänen rakkautensa oli niin suuri, että siitä tuli kuin maanvyörymä, jonka alle lapsuudesta teiniksi kasvava Lea jää puristuksiin. Hän itkee paljon, mutta ei sano tietävänsä syytä. Lopulta kun hän on aikuinen, hän katoaa. Joela on mestari löytämään eikä mene kauaakaan kun tyttären ja tämän perheen asuinpaikka kaukana Israelista on äidin tiedossa.

Mitä hän tällä tiedolla tekee onkin sitten jo oma juttunsa. Kirjassa ei ole tippaakaan fyysistä väkivaltaa, mutta ihan puhtoinen ei ole Leakaan. Kleine Zeitung on ehkä määritellyt parhaiten:

"Tuskallisen kaunis ja julman rehellinen tarina äidinrakkaudesta."

Yllätys oli tavata kirjassa Lou Andreas-Salomé, jolta blogissani on runokin muistaakseni Even suomentamana. Ja siellä tietysti myös Rilke...Kohtaus uimarannalla on aika kauhistava, sillä Lou huutaa uimassa olevalle äidilleen...

Hila Blum on pelottavan hyvä kirjoittaja. Hän kirjoitti iholleni terävällä kynällä ja pieniä veripisaroita alkoi tihkua. Alkoi sataa, ikkuna yöhön oli auki ja hengitin syvään, sillä tiesin tehneeni ylitse parhaani. Osaan olla rento ja hauska enkä viilaa pilkkuja, kun huomaan, miten on aika rakastaa ja ottaa syliin. Uskallan kiittää itseäni! Tyttäreni kavereista usein joku oli meillä yötä ja syömässä viikonloppupöydässä. Sain taas kerran viestin yhden kaverin äidiltä, että 'M:llä oli niin hauska syödä ja jutella pöydässä tunteja, kun koko perhe oli koolla ja aina kynttilöitä ja myös lasten mielipiteet otettiin huomioon.'

Älkää pelätkö vaan tarttukaa loistavaan ja erilaiseen teokseen. Suotta pelätä ainokaisuuden ainoaa valoa...sehän on kuin tähtiä sataisi.

Sofi Oksanen sanoo sen, mitä muut eivät usein tohdi edes ajatella

Olen aina ihaillut rohkeita naisia. Heitä, jotka sanovat, mitä toiset ehkä eivät edes ajattele. Heistä yksi on kirjailija Sofi Oksanen. Nyt kävi niin, että minua jotenkin liippasi Heikki Tiilikaisen Kolmen rintaman mies oudolla tavalla. Jäin sinne Ukrainaan, jossa hän sotilasautoineen upposi syvälle mutaan kovassa pakkasessa ja jäätävässä viimassa. Auto saatiin joukolla ylös ja taisi olla ukrainalaisia siinä auttamassa. Heidän kanssaan tuli sotilailla puhe neuvostoliittolaisista ja ukrainalaiset sanoivat suoraan, miten he haluavat olla pois Stalinin vallan alta, päästä itsenäisiksi, osaksi länttä. Suorastaan hengenheimolaisuutta oli ilmassa, vaikka suomalaiset ihan väkisin jonnekin laittoivat äkkiä pystyyn saunan. Se hetki, kun nuori mies, seisoi tuulisella arolla ja mietti outoja elämänpolkujaan ja sitä missä nyt seisoi, pysäytti lukijankin. En nähnyt enää tähtiä, sillä ellei Stalin, sitten Putin ja ellei Putin, niin sitten joku muu hirmuhallitsija. En katso enää uutisia, sillä minua oksettaa, miten venäläinen pullistelija elää valhetta levittämällä. Kun kovasti arvostamani presidentti Sauli Niinistö vieraili vielä Putinin luona, järkytyin pelkästään tavasta, miten rumasti Venäjän hallitsija istui: jalat irvokkaasti levällään kuin housuissa olisi jotain liikaa. Meidän presidenttimme kaunis tyyli vain korosti Putinin irvokkuutta. Entä sitten ties millä aineilla kohennettu kroppa ja sitten yläruumis paljaana ratsastamalla. Nämä ovat vain pisaroita meressä, naurettavuuksia idän sairaalta. Tosiasiassa hän on valtaamassa toisten maita hinnalla millä hyvänsä. Häntä ei hävetä lasten naisten tai isien veri. Hänestä ei tunnu miltään, kun toteuttaa ihailemansa Stalinin tapaa kiinnittää Ukraina itseensä, mikä tapahtui 1922. Puolet ukrainalaisista likvidoitiin tavalla tai toisella ja niin tehtiin ja tilalle venäläisiä juurtumaan ja juurruttamaan Ukrainaa silloiseen Neuvostoliittoon. Nyt kaikki sama toistuu. Tähdet himmenevät. Kuin ankkurina liityin instagrammissa Volodymyr Zelenskyn seuraajiin. Hänessä on niin suurta isänmaallisuutta ja vaikuttavaa tyyliä, että jos hän saa jatkaa, tähtemme kirkastuvat ja järkyttävä kansanmurha loppuu.

Päivänä jona seisoin Ukrainan arolla jalat Euroopan viljavaan maahan uponneina, osuin Facebookissa kohtaan Ukraina -studio 27.10. Studiovieraana oli Sofi Oksanen. Lähetyksen juonsi sisältöpäällikkö Antti Virolainen. Sitaatteja voi käyttää, mutta ei koko tekstiä, joten poimin ne, joiden avulla aloin nousta mudasta. Tai poimin mitä tähtien kirkastamaksi vaaditaan: Tämä asia on sen väärti!

Sofi kritisoi sitä, miten hyväuskoinen länsi on ollut, kun Putin on haalinut valtaa jo vuosia.

"Putin osallistui Pietarissa aikoinaan kaikenlaiseen hämärään. Olisi pitänyt kysyä, että onko hän todella viemässä Venäjää kohti demokratiaa...Länsi osallistui tähän kuvitelmaan siitä, että Venäjä olisi ollut menossa demokratiaan. Olemme selittäneet että se, mitä oli 1990 -luvulla, oli demokratiaa, Venäjällä se näyttäytyi ihan hirveänä."

Oksanen lainaa ukrainalaista ystäväänsä: "Meillä oli jo Tshernobyl...Meillä ei pelätä."

Pelko on Putinin ase, ja se on tärkeää muistaa, Oksanen kiteyttää.

Pedolle ei ikinä saa näyttää pelkoa. LL

Lauri Silvander

Mikä on mielestäsi Putinin lopullinen tavoite tai missio, jonka hän haluaa Venäjän tai itsensä saavuttavan?

Merkittävä rooli Venäjän historiassa. Nyt kun Stalin  on Venäjän historian merkittävin henkilö, Putin haluaa, että hän on jonakin päivänä sen historian merkittävin henkilö.

Putin ei myöskään halua, että sota laajenee Venäjälle, Oksanen lisää.

Ja tässä tämä Sofin sanomana: Nykyään Venäjä noudattaa Neuvostoliiton miehityskirjaa Ukrainassa.

Kansanmurhaa edeltää aina vihapuhe, joka pahenee asteittain. Näin on käynyt nytkin, Oksanen huomauttaa.

Vertaa Hitlerin toiminta. LL

Stalinin puhdistukset ja nälänhätä ovat Ukrainassa muistissa, Oksanen toteaa. Sellaista ei unohdeta.

Kiitos Sofille♥

Sofin hieno kuva on Toni Härkösen ottama.

Levottomuutta ilmassa ja mielessä. Ihmettelen kovasti, miksei tapahdu palatsivallankumousta. Ei enää tiedä, itkeäkö vai nauraa, sillä idän paha varoittaa koskemasta omaan maahansa, kun samalla itse pakottaa kenraalinsa tunkeutumaan toisten maille omia miehiään tapattamaan. Euroopan vilja-aitta kastellaan lasten, naisten ja maataan puolustavien verellä. Jos enemmän kiinnostaa, miten venäläiset vähät välittävät sopimuksista, lukekaa Miriam Gebhardin kirja: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. (Als die Soldaten kamen, Minerva 2016, suomennos Maikki Soro) 860 000 naista ja joitakin miehiäkin raiskattiin. Syyllisiä eivät olleet yksin venäläiset, mutta ne paljon vähemmässä määrin samaan syyllistyneet joutuivat sotaoikeuteen. Kun saatiin kuulla neuvostoliittolaisten lähestyvän, monet yrittivät nopeasti siirtyä länteen ja hyvästä syystä.

Minun sydämeni valvoi mökillä, kun Viro lauloi itsensä vapauteen. Kyynelehdin ensin pelosta, sitten ilosta. Vihdoinkin!

Volodymyr Zelensky♥♥ we'll stand by you♥♥

Marraskuu rakkaani♥ ja levollista pyhäinpäiväviikonloppua♥

Marraskuu on nykyään melkein suosikkikuukauteni. Se on vahvojen värien juhlaa, silloin on jo lähestyvää juhlakautta ilmassa. On isänpäivä, lapsenlapsemme yksivuotissyntymäpäivä ja kaikkein kirkkaimpana ilmassa on henkäys aloittaa jo moninaiset joulutouhut. Tämä viikko onkin mennyt kääriessä pieniä paketteja. Minut tuntevat tietävät, että joulujuttuja tulee. Nyt on lähinnä ravattu kaupoissa, sillä en jaksa sitä ruuhkissa. Joulukuussa olen jo levitoinut itseni joulun rauhaan. Kiitos ei kaupallisuuden ja kauppojen silloin. On onni, jos voi joulukuussa vain henkäistä tunnelmaa ja jakaa sitä muille.

Tämä on se yksi heikkous, mutta kuva on vuoden tai kahden takaa, Valikoima  Aarikan tontuissa oli vielä loistava, mutta ostin vain yhden kynttilätontun lisää. Näitä on tullut jaettua nuorten paketteihin. Tämä on jotain sellaista, joissa hintalappua ei näe millään...

Sen sijaan olen saanut rakkauden Kalevalakorun puoliriippuviin korvakoruihin Kielo. Yhden katosivat mystisesti, toisesta katkesi osa ja kolmannet ovat nyt käytössä. Sssshhhh...yhdet ovat lukkolaatikossa. 

Kalliotuhkapensas jota yhdeltä naapuriltamme on levinnyt meille pitkin ja poikin. Ihan olemme tästä iloisia. Suosittelen kaikille! Helppo pieni pensas, jota ei paljonkaan tarvitse hoitaa ja kestää juurruttuaan hyvin kuivuuttakin. Miltei jokaisella kasvillamme pitää olla suvikauneuden lisäksi ruskaväri. Atsaleat täyttävät sen parhaiten, mutta nyt petti hermo eli kaikki kauniit ruskaväreissä keimailevat kaunottaret ovat suojaverkon sisällä. 

Mietiskely on yhtä aliarvoitua kuin kiitollisuus: Marraskuussa voi harrastaa molempia. Kannattaa valita iso laiskanlinna ja miettiä kaikkia niitä asioita, joita kesällä ei ehdi. Sitä voi ilosta hämmästyä, mitä kaikkea hyvää elämässä onkaan ja mistä kaikesta on selvinnyt. Positiivinen listaus on kuin marraskuun henkiset ledvalot.

Olen niin mestari tunkemaan ledejä kaikkialle, että ennen nukahtamista tuntuu olevan valot päällä. Vierasmakkarissa ikkunalaudalla olleet timantti -ledit kestivät kai jotain 10 vuotta. Ihan samanlaisia en löytänyt, mutta

Tässä uudessa ikkunaledisarjassa 'timanttien' ja helmien sijasta 'hopeisia' sydämiä. Kuvasta näette, miksi ette näe olohuoneemme noin sataa lediä valkoisten verhojen takaa. Yksi kuva on jossain...Verhot näyttävät aina beessiltä.  Tämän huoneen  verhotkin ovat kauniin luonnonvalkoiset, kuten Ashleyn tapetti kahdella seinällä. Jos muuttaisimme muualle, emme ostaisi taloa, jonne on laitettu uutta laattaa sinne sun tänne sillä se olisi beessi kuolema. Asia on kylläkin makukysymys.

Löysin vanhan kuvan, jossa verhoa on enemmän, ledejä on lisätty ja koko seinä ikkunaan asti on tähtiä. Näkyy myös makkkariin. 

Anne -serkulta tuli juuri led-sommitelma. Kaunis♥ Kiitos Anne♥

Terassihortensia pitää kaikin terälehdin kiinni kesästä. Tämä alun perin valkoinen hortensia on kokenut monet värit. Nyt on ollut pitkään tuollainen hurmaava kaunotar. Vanhassa lyhdyssä kolmen vuorokauden kynttilä...

Kaupunkilyhty on suosikkilyhtyni ulkona. Onneksi ostin kaksi. Samat ledit niiden sisällä edelleen ja iltaisin näen kuinka asukkaat sytyttelevät valojaan. Vain nämä roikkuvat yläterassillamme, sillä eivät osu grillaajia päähän yms.

Marraskuussa jos ikinä on lupa sanoa kutsuihin 'ei kiitos', sillä pitää olla vuodessa edes yksi luolanainenkuukausi, jossa ei koko ajan tarvitse olla 'iskussa'. Pakko lisätä tähän vielä Katjan, toisen marraskuufanin upea lause: "Marraskuun melankoliassa on paljon lohtua." Niin tosi.

Väriä luonnossa ja tekstiileissä. Aika kiva löytö tuo kettuneuleeseen sopiva poolo. Poolo on palannut!

Sytytin isän muistolle iltapäivällä ison kynttilän lyhtyyn ulos. Muistaminen tekee hyvää. Ja viikon päästä taas, kun on isänpäivä. Vetävä dekkari odottaa...

"Miten uskallan olla näin onnellinen / sumuisessa marrasmaisemassa / pimenevän päivän lyhyenä hetkenä."

- Kyllikki Villa -

Love

Leena Lumi

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla

Sodilla on hintansa ja niiden maksatus ei pääty sotien päättymisiin. Jäljelle jää niin paljon muuta. Menehtyneitä, raajarikkoja, vihaa, kaunaa ja sitten sitä, mikä ei aina näy kaikille: särkyneitä mieliä. Kun on elänyt nuoruutensa lukien Vietnamin sodasta ja kuulunut porukkaan, joka näki kaukaakin sen jäljet, lauloi aamuun asti Dylania "How many seas must white dove sail/ before she sleeps in the sand?/ Yes, and how many times must the cannonballs fly/Before they're forever banned? / The Answer my friend...", voi yllättyä kohdatessaan siitä jotain uudestaan Alaskasta kertovassa kirjassa vuonna 1974. Olin niin kiinnostunut tästä Alaska -tarinasta, että päätin laittaa sen itselleni kuusen alle, mutta en malttanutkaan...

Kristin Hannahin upea teos Alaskan taivaan alla (The Great Gone, WSOY 2021, suomennos Marja Helanen) vie meidät käytännössä maailman toiselle laidalle, sinne missä maa, taivas ja meri ovat tehneet liittonsa ettei Alaskaan jää niitä, jotka eivät sinne sopeudu. Kuka sinne haluaisikaan, kun talvi alkaa pahimmillaan tuntua jo elokuussa? Ei ole sisävessoja ja pitää käydä ulkohuussissa pitäen aina ääntä nälkäisten mustakarhujen varalta? Kaikilla tänne tulleilla on repuissaan kipeitä asioita, joita he pakenevat. Erikseen ovat alkuperäiset ja vauraammat, toisaalla kipureppujaan kantavat. Vietnamin sota on ohi, mutta Coran aviomies Ernt ja Lenin isä, ei saa rauhaa. Hän kärsii vakavasta posttraumaattisesta stressistä jäätyään vangiksi vuosikausiksi. Hänen paras ystävänsä Vietnamissa oli kotoisin Alaskasta, jonne tosin ei ikinä enää voinut palata. Ystävyydestä jäi kuitenkin outo kiitos: Ernt sai kirjeen, jossa hänen kerrottiin perineen tontin ja talon aivan Alaskan periltä, sieltä missä maa katoaa. Tämä oli kuin unelmakutsu Erntille, jonka mielialat vaihtelivat niin, että perhe sai muuttaa koko ajan ja samalla pelätä Erntin vaihtelevia kausia. Osa Erntistä eli edelleen Vietnamia.

Koko pitkän ajomatkan rannikkoa pitkin isä oli loistavalla tuulella. Hän myös lupasi, että hän ei ole enää Alaskassa hankala ja vihainen, aina vain hyväntuulinen. 

"Me onnistuttiin, Punapää." Isä tuli hänen viereensä ja laski kätensä hänen olalleen. "Land's End. Homer, Alaska. Ihmiset tulevat kaikkialta täydentämään varastojaan. Tämä on ikään kuin sivistyksen viimeinen linnake. Täällä kuulemma maa loppuu ja meri alkaa."

Koko perhe on vaikuttunut villistä kauneudesta ja Leni valokuvaa ahkerasti. Heillä oli vielä tovi matkaa, sillä heidän kohteensa Kaneqin oli vuorten mantereesta erottama. Tarvittiin venettä tai lentokonetta. Tuntui kuin Alaska olisi odottanut Coraa:

Trumpettilahkeiset lantiofarkut ja pitsikoristeinen toppi yllään kalpeakasvoinen ja vaaleahiuksinen äiti näytti aivan kuin tuon seudun viileistä väreistä veistetyltä enkeliltä, joka oli laskeutunut rannalle, jolle häntä odotettiin. Hänen naurunsakin tuntui kuuluvan sinne, se oli kuin kaikua tiu'uista, jotka helisivät tuulikelloissa kauppojen edessä. Vilpoinen tuuli painoi topin äidin liivittömiä rintoja vasten...

Alaskan taivaan alla on sellainen kirja, jota kutsun suureksi lukuromaaniksi. Ajanjaksoja on kaksi, 1974 ja 1978. Niihin mahtuu Alaskan todellisuus, jota määrittää rankka ja pitkä talvi. Kesät ovat lyhyitä ja työntäyteisiä. Silloin kerätään ja kasvatetaan elantoa talveksi. Pitää osata metsästää ja pitää osasta puolustaa itseään. Kukkeinta on yhteisöllisyys, sillä vaihdantatalous on kunniassaan ja uudet tulokkaat otetaan vastaan lämpimästi. Se miten Hannah tätä kuvaa tulee osin hänen omista sukujuuristaan johtuvaa, vaikka kirja onkin fiktiivinen tarina, niin Alaska on Alaska.

Kirjan kertomus on monipolvinen niin rakkaudessa kuin raakuudessa, niin ihmisten kuin Alaskan. Alku vaikuttaa rötisköstä asumuksesta huolimatta lupaavalta ja kaikki väräjää pitkissä kesäpäivissä ja uusissa tuttavuuksissa. Leni oppii ampumaan, valas kaataa kanootin, nousuvedet ovat arvaamattomia ja marskimaa kouluttaa seuraamaan luontoa. Kaikkialla kuitenkin äidin savukkeen tuoksu ja joinakin iltoina hänen tuttu parfyyminsä, sillä täällä osataan juhlia. Talven julmuus yllätti kuitenkin heidät, mutta ystävät auttoivat kaikessa paitsi siinä, mitä eivät huomanneet. Lenin silmät aukenivat ja hän ei enää halunnut olla isän Punapää. Alaska toi esiin sen, mikä oli muualla saatu kätkettyä.

Toki tarinassa on tragedian lisäksi myös romantiikkaa, ei mitään siirappia, vaan marskimaan maustamaa ja siitä seuraakin se, mikä tekee tästä kirjasta niin lukemaan houkuttavan. Luin jostain lehdestä, että Barack Obama oli nähty kirjakaupassa ostamassa juuri tämä kirja! Sen ymmärtää, sillä tässä tarinassa on aika paljon samaa kuin Tara Westoverin teoksessa Opintiellä. Tätä ei voinut jättää joulun pitkiin viikkoihin, tämä oli haukattava heti. Tarina tuntuu kauan sen jälkeen kun kirjan sivut ovat jo sulkeutuneet, mutta se mikä sattuu voi joskus olla hyvästä ja se mistä hurmioidut on tuli ja jää, joiden armoilla olet. Alaskalle pitää vain osata antautua oikealla tavalla, panematta vastaan, mutta rohkeana, ei peläten. Jos yrität paeta ja olet kerran ollut Alaskan, palaat aina takaisin. Tuot sinne myös lapsesi ja hän saa kuulla, millaista oli silloin, kun Tom Walker ei vielä ollut valaissut katuja ja rakentanut turisteille majoituksia ja viihdykettä. Silti löydät oman torppasi ja paikkasi. Lukemalla tähtiä muistat tarinasi. Vuoksi ja luode näyttävät sinulle tulevan kohtalosi.

Ilona Pietiläinen: Tummuvien iltojen taikaa

Ilta tummuu, taivas sytyttelee yksitellen tähtiään ja laittaa kuun päälle – loppukesän lumo valtaa maiseman. On aika kokoontua sadonkorjuujuhliin, tehdä retki kotimetsään, leipoa omenapiirakoita isoäidin tapaan ja huumaantua loppukesän tuoksuista. Tähtiä ja hiutaleita on koko kirja täynnä: nappaa mukaasi tähtiä valaisemaan tietä ja hiutaleita lapasellesi ihasteltavaksi niiden kauneutta.

Sujahda mukaan kirjan tarinaan, ota matkaan kokeilunhalua, iloa ja rakkautta. Sytytä kynttilät ja käperry peiton alle. Hyvä olo alkaa pienistä asioista. Sisustusseikkailu on loppumaton tarina, joka ei pääty koskaan – sisustella voi aina vähän. Asujan ilo heijastuu kodin jokaisesta ikkunasta…Luulen, että elämän kuuluu olla ihmeellistä, niin ihmeellistä, että sitä on jopa hieman vaikea uskoa todeksi.

Ilona Pietiläisen uusin sisustuskirja Tummuvien iltojen taikaa (Docendo 2021) vie meidät syksystä jouluun: ensin puutarhasta leviää kypsyvien hedelmien raskaanmakea tuoksu hämärtyvään iltaan, sitten eräänä päivänä tunnet lähestyvän ensilumen tuoksun…Kun nyt alan esitellä teille kahdeksattatoista Ilonan kirjaa tuntuu samalla sekä tutulta että haikealta. No, ehkä jatkamme näin sateenkaaren taa, sillä niin monta kivaa on ollut näiden vuosien aikana. Tapani mukaan valitsen Ilonalta ne asiat, jotka kiehtovat minua ja sitten te voitte poimia omasta kirjastanne omat herkkunne ja suosikkinne. Nyt on sitten myös niin, että joka tähän kommentoi ja antaa jotenkin yhteystietonsa, on mukana Ilonan kirjan arvonnassa. Arvonta-aika on torstaihin kello kahteentoista eli jos hyvin käy kirja lähtee mukanani postiin jo perjantaina, jolloin olen cityssä.

Ilonan kirjan herkut ovat ruoka, sisustus, askartelu, visiitit, kaikki kaunis ja tietysti vuodenaika, jossa nyt nappaamme mukaan syksyn lisäksi itselleni niin rakasta joulua. Tosin syyskesä on suosikkivuodenaikani…

Alussa nautimme luumupiirakkaa, jonka ohjeen löydät kirjasta. Kannellinen luumupiirakka on syyskesäpöydän kruunu. Paistamisen jälkeen piirakan annetaan levätä hetki ja jäähtyä. Minä kutsun tuota vaihetta ’vetäytymiseksi’ mitä ikinä valmistankaan. Minulla tähän liittyy myös suuria tunteita, sillä ystäväni Eve saapui meille tekemään saksalaista luumupiirakkaa ja viihtyi koko viikonlopun. Even muistolle valmistan tänä vuonna kirsikkaliköörin lisäksi myös luumulikööriä jouluksi.

Oijoi, Ilonalla on pyörillä kulkeva lasihuone. Minä kirjoitin eilen upean lasihuoneen mainokseen instassa, että ’yhtä en vain mä saa…’ Kirjassa on idea, joka helpottaa tuskaa. Aika helppo toteuttaa ja samoilla lämmöillä uusimme sisääntulon syksyisemmäksi runsailla väreillä ja hedelmien tuoksuilla. Myrsky on tulossa kalasta isäntänsä kanssa. Valmistamme hiukopalaksi ahven-katkarapuleipiä. Vitsi, että tuli nälkä, sillä ahven on herkullinen kala. Ja myös Suomen kansalliskala. Isomman nälän yllättäessä valmistamme täytettyjä lettuja.

Olen niin satavarma, että puuteripinkillä voi tehdä mitä vain! Minä uusin sillä opintolainalla ostetut pinnatuolit ja vähän muutakin äidin roskalavalta löytynyttä. Ilona tuunasi äidiltään saamansa munamankelin ketjuja ja kumeja myöten. Tietysti kahteen kertaan, että saamme kestävän tuloksen. Niin samaa mieltä Ilonan kanssa: ” Aina on hyvä aika pinkille – puuteriselle pinkille vielä paremmin."

Terassikalustusta jatketaan sisältä tuoduilla tyynyillä, huovilla, pöytäliinoilla ja tietysti paljon kynttilöitä. Ulos on jo ripustettu ledejä ja sitkeimmät jatkavat ulkoruokinnassa untuvatakkien avulla. Syyskesän illat…onko niiden voittanutta ja lepakot suih, suih, suih.

Tarjolla on ainakin punaista kvinoasalaattia sekä pastasalaattia aurinkokuivatuilla tomaateilla, rouheaa maalaisperunasalaattia sekä kermaviilikastiketta grillatulle kalalle. Sekä hyvää seuraa!

Ihastuin niin kun näin aikaisemmin Ilonan blogissa Tentsile-puuteltan, joka leijuu ilmassa. Kolme vahvaa kuormaliinaa kiinnitetään kolmeen puuhun eikä ole hyttysongelmaa. Kaiken aikaa maisema näkyvissä, kunnes uni saapuu. Myrsky on ollut mainio teltan mannekiini, mutta nyt hän esittelee teltan käyttöä maassa.

Ollaan matkailemassa kotimaassa. Ensimmäinen kohteemme on Mustion linna. Linnan paviljonki on kauttaaltaan hurmaavan köynnöshortensian peitossa. Suvi on ollut tuolle viehättävälle kasville erittäin hyvä. Historian siipien havinassa kuulemme menneiden aikojen ääniä, kuiskattuja vieraskielisiä lauseita ja kuuluvampia ihastuksen huudahduksia.

Metsän kultaa ovat kantarellit. Tämä vuosi on ollut kuiva, mutta rihmastot voivat vielä virkistyä, jos saavat sadetta. Yhtäkään kantarellia ei ole vielä lehdostamme löytynyt, mutta pakko ostaa, sillä kantarelleista saa herkkua. Valmistamme nyt Ilonan kanssa yhdessä kantarellipiirakan:

Pohja:

100 g voita

2,5 dl vehnäjauhoja

1 tl suolaa

loraus vettä

Täyte:

1 l kantarelleja

2 rkl voita

1 iso sipuli

1 pkt tuorejuustoa

1 tl suolaa

mustapippuria

1 kananmuna

Sekoita jauhot ja suola, nypi se seos voin sekaan. Lorauta kylmää vettä sekaan, muutama ruokalusikallinen riittää. Taputtele taikina pyöreään vuokaan.

 Paloittele sienet ja paista niistä neste pois paistinpannulla. Lisää joukkoon voi sekä kuorittu ja pilkottu sipuli. Kuullota sipuli sienien kanssa.

Kääntele pannun sisältöön tuorejuusto mukaan. Lisää suola ja pippuri sekä kananmuna. Kaada täyte pohjataikinan päälle. Kypsennä piirasta 200 asteessa noin 35-40 minuuttia.

Tummuvien iltojen taikaa sisältää monia piipahduksia erilaisissa perheissä. Piipahdan kunnolla vain yhdessä, mutta voisinpa sanoa, että maalaismaisemassa Sallalla ja Nikolla on lastensa kanssa säpinää... Romantiikasta pidetään kiinni vaikka rakkausviestein. Sallalta Nikolle kirje päättyi PS. Edelleen hulluna sinuun, komistus! Nikolta Sallalle päättyi …pysy aina juuri tuollaisena kuin olet: oma, helposti rakastettava itsesi. Suussa maistuu rakkaudella tehty omenapiirakka…

Ilonan mielestä sisustukseen on hyvä kätkeä naurua, hyvää oloa ja pientä kujeilua. Minäkin pidän miniatyyrimaailmoista. Yhden rakkaan juuri lahjoitin tyttärelle. Ilonan hiirulaiset ovat ihanat ja mistä sitä tietää, vaikka postissa olisi jo tulossa hiirulaistaulu tai toinenkin…eräälle.

Riihimäellä poikkeamme Kirsin ja Matin luona. He tekivät paluun ulkomailta Kirsin lapsuuden kotipaikkakunnalle ja kun unelmien koti löytyi, se oli hetki ’klick!’ Minulle oli ihan ’klick!’ perheen sisustus sekä heidän rakkautensa koiriin. He antoivat hyvän, rakastavan kodin kahdelle hylätylle ja ihan pakahdun ilosta! Niin sisustuksesta…eli pönttöuunihuone kauniine tapetteineen sekä oviaukosta näkyvä Singer-huone ihan erilaisella tapetilla. Olen tapettimaanikko! 

Tämän perheen tarinassa Kirsi tarjoaa vinkit aarteiden metsästykseen. (Miten hauskaa, tyttäreni soitti juuri matkalla huvilalle jostain vanhain tavarain kaupasta ja oli löytänyt itselleen ja meille Kuura -laseja, joita ei enää valmisteta…). Kirsi sisustaa vanhoilla tavaroilla eli niin mekin. Makuuhuoneessa odotti tunnelmoijan unelma. Tästä lähti ajatus, että jos Lumimies innostuisi…

Ensilumen aika on minulle aina taikaa. Ihan oikeasti haistan sen tulon kuin joku villieläin. Nyt tuli sellainen olo kun Kivelän tila lähestyi, että siellä on jotain juuri minulle, ehkä myös sinulle. Ja siellähän oli alpakoita! Niiden ikiaikaisessa katseessa ja olemuksessa on jotain värisyttävää. Ne ovat myös hyödyllisiä, sillä niiden villasta kudotut tuotteet ovat seitsemän kertaa lampaanvillaa lämpimämmät. Oi, Felix, Filip, Robin ja William!

Jokainen nainen tietää, että elämässä pitää olla vähän glamouria. Sen ei tarvitse olla kallista ollenkaan, vain mielikuvitus siivittää tulosta.

Nyt sataa ensilumen ja matkani Ilonan kahdeksannentoista kirjan kanssa kaartuu kohti loppuaan. Paljon näimme, mutta paljon jäi näkemättä. Ota hiljainen hetki ja kirja käteen silloin.

Kirjan Loppusanat ovat Ilonan viestejä perheelleen, saatte lukea ne omassa rauhassanne.

 Alkusanat olivat Ilonan, joten nyt minä lopetan:

Ilona, kiitos kaikista näistä herkkujen ja vinkkien vuosista. Sinä tiedät, mikä minulle olisi viides vuodenaika. Haluaisin, että se kirjoitettaisiin isolla alkukirjaimella. Sinulle minun ei tarvitse selittää miksi juuri tuo kuva, tai miksi sanotaan noin tai miksi juuri tämä kirja on ihanin taas kerran. Sinä vain tiedät sen. Ymmärrät myös, että ohitan askartelut. Jätän ne muille. Sen sijaan kaikki herkut ja reseptit, kiitos tänne! Meille joulu on varmaan se vuodenaika, jolloin jouluyönä tähdet kirkkaimmin valaisevat, ettemme kulkisi harhaan ja lumihiutaleet saavat meidät ihmetyksen valtaan kuin lapsina, kun katsoimme lapasiamme. Joulun pöytä kutsuu…ei vielä, mutta kohta, kohta. Ilona, kiitos, että olet. Et osaa aavistaakaan, milloin kannoit minut yli synkän virran…Perhe on parasta, mutta joskus ystävä näkee paremmin. Voi rakkaasti, Ilona ja Myrskylle suukkosia♥

 *****

Sisustuskirjat Leena Lumissa