Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä

Ruth Andreas-Friedrich kuulee erään järkyttyneen isän sanovan: ”Kunnia menetetty, kaikki menetetty.” Hän pistää köyden kaksitoista kertaa häväistyn tyttärensä käteen. Tyttö sitoo köyden tottelevaisesti lähimpään ikkunaristikkoon ja hirttäytyy. ”Jos teidät häväistään, teillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuolla”, selitti yhden tyttöluokan opettajatar kaksi päivää ennen Berliinin valtausta. Yli puolet luokan oppilaista toimii tämän mukaan ja hukuttautuu läheiseen järveen tai jokeen. Kunnia menetetty, kaikki menetetty.

Miriam Gebhardtin teos Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä (Als die Soldaten kamen, Minerva 2016, suomennos Maikki Soro) käsittelee tabua, joka on vielä seitsemänkymmentä vuotta sodan päätyttyä yritetty vaieta kuoliaaksi: Saksalaisnaisten ja osin miestenkin raiskauksia sekä sodan loppuvaiheessa kuin miehitysvallan aikana. Hyvin monin tavoin, sekä julkituoduin, että vaietuin, uhrien uhrius yritettiin ja osin yritetään vieläkin kieltää. Gebhardtin laskujen mukaan sodan jälkimainingeissa raiskattiin ainakin 860 000 naista ja melkoinen määrä miehiäkin. Toisin kuin yleistetään, raiskaajia eivät olleet vain puna-armeijan sotilaat vaan myös amerikkalaiset, britit, belgialaiset ja ranskalaiset sotilaat. Yhdysvallat ’kunnostautui’ hyvin erikoisella tavalla oikein mainostaen kotimaassaan haluttomia sotilaita lähtemään Eurooppaan lupaamalla bonuksena helppoja naisia. Bolsevikit taas pelottivat saksalaisia niin paljon, että osa saksalaisnaisista ryhtyi vapaaehtoisesti suhteeseen amerikkalaisen sotilaan kanssa, mutta näitä naisia ei tietenkään ole uhriluvuissa. Heidän ratkaisullaan oli kuitenkin pitkäaikaiset seuraukset todellisille uhreille, joissa sekä lapsia että vanhuksiakin, sillä jopa kymmeniä raiskauksia kokeneet, pahoin traumatisoituneet aidot uhrit leimattiin joukkoraiskattuinakin 'liian helpoiksi' ja heiltä evättiin niin myötätunto kuin hedelmällisessä iässä olevilta rahallinen tuki raiskauksen seurauksena syntyneen lapsen elättämiseen. Saadakseen tukea, piti olla silminnäkijä, luotettava todistaja, mieluummin useampi. Myös uhrin oma esiintyminen ja mitä hän teki, oliko avioliitossa vai ei ja oliko aikaisempia lapsia, vaikuttivat korvauksen saamiseen. Suuri osa naisista kuitenkin vaikeni katsoen näin olevansa osa hävityn sodan seurauksia, kuin korvaus holokaustista.  Erityistä monissa tapauksissa on nimenomaan joukkoraiskauksen tematiikka, joista voi lukea lisää vaikka Joyce Carol Oatesin kirjasta Kosto:Rakkaustarina tai Ann Heberleinin teoksesta Pieni kirja pahuudesta. Näin Gebhardt:

Huomio kiinnittyy myös lukuisiin mainintoihin joukkoraiskauksista. Pommerin Lauenburgissa puna-armeijalaiset asettuvat jonoon joka talon ovelle. Jopa 45 miestä saattaa raiskata yhden saksalaisnaisen piittaamatta vähääkän, missä kunnossa tämä lopulta on. Uhrien joukosssa on 78-vuotiaita vanhuksia ja yhdeksänvuotiaita lapsiakin. Venäläissotilaat puolustautuvat sanomalla, että saksalaiset kohtelivat heidän vaimojaan ja sisariaan vielä paljon pahemmin. B. tapaa paikkakunnalta lähtiessään erään maanviljelijän, joka kertoo, että hänen tyttärensä on samana aamuna otettu jo viidennen kerran ”käsittelyyn”.

Hyvin erikoista ja huomionarvoista on, että raiskaukset eivät rajoitu vain sodan jälkimaininkeihin, vaan miehitysjoukot jatkavat tekojaan vielä ’60 –luvullakin. Kaikki valitukset tuntuvat kilpistyvän milloin mihinkin muuriin ja tietysti yksi on se konkreettinen eli Berliinin muuri. Venäjän lohkolla eli DDR:ssä ei ole soveliasta puhua ’pelastajan’ tekemistä julmuuksista ja puna-armeija selittääkin tekonsa lyhyesti saksalaisten ’perisynnillä’ , josta seuraa rangaistus ja odottaa nyt kiitollisuutta ’pelastajiltaan’.

Äärimmäisen silmiinpistävää kirjan esimerkeissä on miesten piittaamattomuus naisesta tuntevana, kärsivänä ihmisenä. Tähän alkoivat hitaasti puuttua vasta 1970-luvun feministit. joista heistäkin osa, etenkin Saksan feministit, puhui yleensä raiskauksista, mutta vaikeni omien äitiensä julmasta kohtalosta. Yhdysvaltalainen journalisti Susan Brownmiller julkaisi vuonna 1975 raiskauksia käsittelevän kirjan Against our Will (’Vastoin tahtoamme’), josta tuli raiskausaiheen perusteos.  Brownmiller näkee raiskauksen osana patriarkaalista valtarakennelmaa:

Väkivaltaisesta tunkeutumisesta naisen ruumiiseen siitä piittaamatta, että tämän koko olemus pyristelee vastaan, tuli miehelle tehokas alistamisen väline, ratkaiseva todiste hänen ylivoimastaan, hänen miehisyytensä riemuvoitto. Sitä, että mies huomasi voivansa käyttää sukuelimiään aseena ja kylvää niillä pelkoa ja kauhua, on pidettävä tulen ja ensimmäisen kömpelön kivikirveen ohella yhtenä tärkeimmistä esihistoriallisen ajan keksinnöistä.

Sodan voittajat ovat niitä, jotka raiskaavat.

Sota tarjoaa miehille mahdollisuuden halveksia naisia estoitta.

Länsi-Saksan naisasialiike vaikeni äitiensä kohtaloista, sillä näiden naisten tausta oli usein uusvasemmistolainen, eikä se halunnut käsitellä vasemmistolle arkaa aihetta.

Saksassa koko asian käsittely on edelleen hakoteillä, sillä kaikki yritys saada oikeutusta, kilpeää siihen, että muu maailma uskoo maan yrittävän kääntää syyllinen-uhri-asetelman päinvastaiseksi. Kirjassa tarjotaan esimerkkejä kirjoista ja elokuvista, joiden uskotaan tätä yrittäneenkin. Mukana mm. Günter Grassin Im Krebgang-teos. Aiheen käsittelyä sotkee vielä enemmän se, että oli paljon saksalaisnaisia, jotka ilmimiantoivat toisiaan raiskaajille, ilmiantoivat aikanaan juutalaisia natseille ja pahimmassa tapauksessa jopa osallistuivat vaino- ja tuhoamispolitiikkaan. Saksalaisen naisen moninaisista rooleista kirja tarjoaa kattavan esittelyn, joka todistaa, että emme todellakaan voi yleistää!

Kirja on äärimmäisen kiinnostava ja kertoo myös esimerkein, miten erilaisia kohtaloita naiset kokivat ja miten he niistä selvisivät tai eivät. Kerrotaan myös miten Saksasta alkaa vihdoinkin virrata valituksia ja vaatimuksia Yhdysvaltojen miehitysvallan sotilaiden käyttäymisestä heidän korkeimmille esimiehilleen. Viimeisimmät tiedetyt raiskaukset ovat 1960-luvulta, vaikka miehitys jatkuikin aina muurin murtumiseen asti. Tapasimme 1980-luvun lopulla Saksassa Yhdysvaltain miehityssotilaan Fürthissä ja olimme hänen kanssaan lyhesti puheissakin eli ei mitään kivikautta Saksan Miehitysvuodet. Tämä kirja tuokin kaiken kuin likemmä tätä hetkeä, sillä tuttu paikkakunta toisensa jälkeen vilahtaa tapauskertomuksissa...

Ja sitten tulivat sotilaat käsittelee raiskausta ja sen puolusteluja niin monelta kantilta, että soisin mahdollisimman monen lukevan tämän sukupuoleen katsomatta. Siinä sopii samalla muistaa, että mitä sodan loppuhetkillä ja miehitysvallan aikana tapahtui, tavallaan jatkuu vieläkin, sillä teoilla oli seurauksenssa. Usein ne olivat sukupuolitauteja ja raakaa pahoinpitelyä, mutta myös raskauksia. Aborttiin suhtauduttiin hyvin eri tavoin riippuen siitä oltiinko vaikka Baijerissa tai muussa osassa Saksaa. Ja toisaalta, yllättävän moni äiti halusi pitää lapsensa, vaikka joutuikin hänet yksin, ilman tukia ja häväistynä elättämään. Saksan liittotasavallassa, Länsi-Berliini mukaan lukien, on vuonna 1956 virallisten tietojen mukaan vähän alle 3 200 raiskauksen seuraksena syntynyttä lasta. Viranomaiset nimittävät näitä lapsia ”miehityslapsiksi”, vaikka noin kolmasosa lapsista sai alkunsa viimeisten taisteluiden kuluessa. Kuten jo edellä vihjasin, on todella mielenkiintoista lukea, millä perusteilla viranomaiset sitten alkavat maksaa korvauksia lapsista ja millaisia ovat korvauksia saaneet äidit.

Historioitsija, toimittaja Miriam Gebhardin teos on niin analyyttinen, että näkökulma toisensa jälkeen avataan ja käsitellään. Jokainen uusi havainto tukee, ei kaada, jo olemassa olevaa. Vain luvut vaihtelevat tutkijasta riippuen. Kokonaisuus on järkälemäinen tässä monien kulttuurien ja sodan seurausten sumassa, mutta ei hahmoton, ei vailla uusia vastauksia. Niitä on paljon ja niitä tulee koko ajan lisää. Gebhardin kirja on yksi vahva avaus lisää ymmärtää niin monien uhrien vaikenemisen muuria, myös hänen oman isoäitinsä:

Tutkimukseni kuluessa ajattelin yhä uudelleen minua edeltäneitä sukupolvia, jotka pelkäsivät joka nurkan takana odottavan murhaajan tai raiskaajan ja jotka vielä 1970-luvullakin keräsivät lehtileikkeitä vastaavista tapauksista todisteeksi miehisen väkivallan jatkuvasta uhasta. Omat psykologivanhempani pitivät esimerkiksi Freiburgissa asuvan aran isoäitini merkillistä käytöstä sotalesken ”seksuaalifobiana”, sillä hän ei miehensä varhaisen kuoleman jälkeen enää halunnut läheistä suhdetta kehenkään mieheen. Nykyisin ajattelen, että isoäiti oli Ranskan miehitysjoukkojen tullessa nuori, yksinäinen nainen. Minusta on selvää, että hänelle tapahtui se, mitä naisille ja lapsille saattoi kaikkialla ja koska hyvänsä tapahtua. Eikö tällainen vaikuttaisi hänen ja hänen jälkeläistensä elämään?

*****

Vainojen kirjat Leena Lumissa