Hjorth&Rosenfeldt: Hylätyt

Vanja ei tiennyt mitä vastata. Hän tarvitsi Jonathania nyt. Mutta ensi kuussa voisi olla toisin. Ensi viikolla. Vanja ajatteli vain itseään, ei hän rakastanut Jonathania.

Mutta se oivallus ei ollut pahinta. Pelottavinta oli, että hän muistutti kammottavinta tuntemaansa egoistia, miestä, joka pani aina omat tarpeensa ja itsensä kaiken muun edelle, joka antoi himonsa hallita joka suhdetta ja kohtaamista, varsinkin vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Sebastian Bergman.

Vanja oli isänsä tytär.

Kirjoittajaparin Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin Hylätyt  (De underkända, Otava 2016, suomennos Jaana Nikula) vie meidät jälleen pohjoismaisen dekkaritaivaan kirkkaimpien tähtikirjoittajien Sebastian Bergman –jännitykseen. Vanja on jo saanut tietää olevansa sen miehen tytär, joka on hänen kollegansa rikospoliisin henkirikosyksikössä ja jolle hän on sanonut: ”Sinulla pitäisi olla varoituskyltti. Olet pahempi kuin hiv." Tunteet äidin ja isäpuolen valheen paljastuttua ovat liikkuneet raivosta kyyneliin ja ainesta asian käsittelyyn riittää vieläkin. Vanja tuntee olevansa nurkkaan ahdistettu ja alkaakin yllättäen tajuta käyttävänsä muita ihmisiä pakona pahasta olosta pois. Hänen isänsä taas rimpuilee avoimen isyyden ja oman järkyttävän tragediansa välimaastoissa yrittäen olla hyvä isä. Bergman ei edelleenkään voi mitään sille, että yleensä selvitäkseen elämästään tai tehtävistää rikospyskologina, hän tarvitsee heti ahdistusken lähestyessä uuden naisen. Naisen joka ei ole ’kasvaja’, vaan joku jonka voi unohtaa aamukahvin jälkeen. Elostelijan charmi on lyömätön, sillä hän saa minut sekä nauramaan että suuttumaan, valvomaan aamukolmeen. Juuri tämän takia toivon, että Sebastian Bergman  -trillerit luettaisiin järjestyksessä, ainakin jos haluaa päästä edellä kerrottuihin fiiliksiin Sebastianin kanssa. Haluaa tietää mitä hänen päässään liikkuu. Miksi ja miten hänestä tuli tuollainen häikäilemätön, kaikkia keinoja kaihtamaton maaninen naistenmies. Se on jo iso tarina...

Hylätyt ei kuitenkaan toista mitään eli jokainen kirja on uusi tapauksensa ja jos luulin, että Mies joka ei ollut murhaaja kirjan Edward Hindeä pahempaa ei ole, olin väärässä.  Nyt kohtaamme murhaajan, jollaista emme ole ennen tavanneet. Hän on selvästi älykkö. Hän vihaa tosi-tv:tä, somea ja blogeja. Hän vihaa niitä, jotka noin heppoisin perustein pääsevät julkisuuteen, vaikka hänen mittapuullaan julkisuus ja kunnioitus tulisi ansaita vain akateemisin arvosanoin tiedolla. Hän on niin älykäs, että uskaltaa jättää isoja vihjeitä ilman, että joutuu kiinni. Hän on julma ja tavaton, mutta kiitos Hjorthin&Rosenfeldtin, yksityiskohdilla ei mässäillä! Näin tätä kirjaa voivat lukea nekin, joita kiinnostaa vaikkapa psykologia, sillä vakuutan Sebastianissa, Vanjassa ja muutamassa muussakin murhaajan lisäksi riittävän psykologista kiinnostavuutta.

Kirjoittajaparista Hjorth&Rosenfeldt on kerrottava, että heidän nimensä löytyvät sellaisten tv-sarjojen kuin Silta ja Wallander käsikirjoittajista. Kummatkin olen katsonut, kaikki on tallennettu ja mennyt talvi kului Wallanderin uusintakierroksen parissa. Myönnän siis, että nämä herrakirjoittajat osaavat viihdyttää minua ja hyvän tarinan parissa ei onneksi ole kielletty viihtymästä. Kaksikko taitaa myös mustan huumorin niin, että saivat minut nauramaan Hylätyissä kohdassa, jossa varmaan olisi ollut soveliaampaa olla myötätuntoinen. Asia liittyy Sebastianin ja Vanjan kollegaan Ursulaan, joka oli aikanaan pudonnut Sebastianin viehätykseen. Päässyt siitä irti Sebastianin lähdettyä hetkeksi henkirikosyksiköstä ja Ursulan vannottua itselleen, että vain ase voi hänet Sebalta pelastaa. Vaan kuinkas sitten kävikään! Ursula on maksanut lihansa heikkoudesta oikean silmänsä. Asia jota on vaikea unohtaa etenkin kun Sebastian on kollega ja pyörii koko ajan liki. Eikä osoita edes olevansa pahoillaan. Ursula tajuaa heidän heikkoutensa olevan loputon rakkauden etsintä ja sitten sen tuhoaminen.

Hylätyissä rikosprofiloija Sebastian Bergman kohtaa vertaisensa vastustajan, murhaajan, joka haastaa hänet kovemmin kuin Oppipojan Edward Hinde. Nyt taistellaan uusin asein ja jopa Sebastian näyttää jäävän häviöön, mikä on ennen kuulumatonta, etenkin rikospyskologimme egon omaavalle henkilölle. Bergman –kuvioon tuo uutta verta henkirikosyksikön lahjakas, herkkä Billy, jonka sisältä löytyy pimeä kuilu.

En ole ikinä ollut tykästynyt kahden kirjoittajan kirjoihin, sillä se tuntuu estävän kuulemasta ’kuka puhuu? kenen ääni tämä on?’ Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt muuttivat tätäkin kuviota. Lisäksi alan kokea jo nostalgiaa poliisipäällikkö Höglundin kohdalla, sillä hän on niin Wallander, niin Wallander...Koska en aio spoilata tämän loistavan dekkarin juonta, niin totean vain, että Oppipojan veroinen  huipputrilleri!

Sebastian vihaa muistaa, siksi hän nai unohtaakseen, mitä on menettänyt. Miltä tuntui kun linnut lakkasivat laulamasta, outo hiljaisuus ja sitten...Lily jossakin ja Sabine hänen sylisään, kun meri...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Hemulin kirjahylly ja Rakkaudesta kirjoihin


*****

Dekkarit Leena Lumissa