Kyllä. Sinä
se olet. Toki vain pelkkä profiili, mutta se on hyvin tuttu. Olisin tunnistanut
sen missä tahansa. Aristokraattisen nenän. Korkean otsan. Jopa
sairaalasängyssä, jossa koriset kuin lisko, sinulla on kiharat jotka näyttävät
kuin olisit tullut juuri kampaajalta. Ainoastaan suu on erilainen. nyt se ei
ole kiinni kuten ennen, sinun ohuet huulesi eivät puristu yhteen, sinä et
hymyile viileää pientä liskonhymyäsi. Leuka on loksahtanut auki. Sinä haukot
henkeä. Ihminen on tuon näköinen silloin kun hän tekee kuolemaa. Sinä makaat
siinä kuoleman kielissä.
Minun isäni
äiti ei todellakaan ole kuka tahansa.
Majgull
Axelssonin uusin teos Kuparienkeli (Moderspassion, WSOY 2012, suomennos
Jukka-Pekka Pajunen) on kertomus naisista, jotka syysmyrskyn heittämänä
joutuvat tulvapakolaisina kuin suljetun tilan ahtaalle näyttämölle. Läheisyys,
pelko, yhteensopimattomuus, alkoholi, uupumus ja kätketyt, kauan kannetut
salaisuudet alkavat murentaa naisten suojamuureja päästäen heikkoudet
kaikkineen valloilleen.
Kirjan
rakenne on harkitun helppo eli muutama nainen ja yksi mies kertoo vuorollaan
tarinaansa, joten lukija voi kaikessa rauhassa antautua jopa viihtymyksen
tilaan. Tarinat kasvavat toisiinsa kuin kärhöt, mutta muistojen halla tekee
julmaa työtään. Siinä, missä Anette, Ritva, Marguerite ja Tyrone ovat
sivuversoja kertoen omaa näkemystään, kaiken keskiöön nouseekin
kahvila-ravintolayrittäjä Minna, jonka kertomus kutoo neljän sukupolven tarinaa,
neljän naisen häpeän ja huoruuden tragediaa. Kartanon omistajatar Ebba af Tynne
naisiin menevän poikansa Dagin kanssa on kuin mikään ei koskettaisi heitä,
eivät tulvat, eivät rahvaan juorut, eivät edes verisukulaiset…Syysmyrskyn ja
tulvaveden voimalle hekään eivät voi mitään ja niinpä suvun kylmä kirous
paljastuu aina neljänteen polveen saakka.
Vaikka Minna
on kirjan sielu, niin Axelsson tekee vertahyytäviä paljastuksia myös muiden
naisten osalta. Minnan alainen Anette hyysää juoppoa miestään ja samaan aikaan
on sairaan kateellinen omalle tyttärelleen, joka saa hänen mielestään liikaa
niin tavaraa kuin huomiota, jopa oman huoneen, hänen entisen huoneensa, hänen
vanhemmiltaan:
Nyt tulevat
kyyneleet. En mahda niille mitään. Voi helkkari! Madeleine on vienyt kaiken
mikä on minun. Hän asuu vanhassa huoneessani vanhempieni omakotitalossa. Ja saa
koko ajan uusia untuvatakkeja ja leluja ja lämpimiä saappaita. Mitä minä muka
saan? En paskan vertaa. Kukaan ei anna minulle paskaakaan!
Anette on
kuin malliesimerkki ihmisestä, joka koko ikänsä ajattelee, että maailma on
jotain hänelle velkaa. Hän on aina paitsi, jos ei muuta niin uusia saappaita.
Hän on ihminen, joka ei näe omien tekojensa seurauksia. Anette tuhlaa kaiken,
vetää viemäristä suoraan alas paapomalla Sonnya, pahasti alkoholisoitunutta
miestään. Läheisriippuvuutensa ohella hänestä kuoriutuu kaunainen,
kostonhimoinen nainen, joka haluaa tuhota sen, mikä ulkoisesti pärjäävälle
Minnalle on tärkeintä, hänen tyttärensä Sofian. Kun Minna kerrankin sanoo
toden, mitä hän on Anettesta mieltä, hän tekee sen liian hyvin:
Herranen
aika, Sonny on alkoholisti. Sen sisällä ei ole yhtä ainoaa tunnetta. Se tekee
niin vain sen takia, että voi vähän piristää olemassaoloaan. Leikkiä elämää. Sepittää jotain mikä saa ihmiset luulemaan, että se on ihminen.
Majgull
Axelsson on hämmentävä kirjailija. Olen lukenut häneltä aikaisemmin Huhtikuun
noidan, joka on suorastaan maaginen romaani 50-luvulla vammaisena syntyneestä
Desiréestä ja hänen sisaruksistaan. Olen lukenut kirjan aina vain uudestaan.
Huhtikuun noita antaa äänen niille, joilla sitä ei ole: vammaisille, syrjään
sysityille. Jo kirjan kansikuva lupaa elämää suurempaan tarinaa ja myös
lunastaa lupaukset. Huhtikuun noita on saanut Ruotsin korkeimman kirjallisupalkinnon, August-palkinnon ja on nyt saatavana pokkarina.
Kuiskausten
talossa on myös kaunis kansi, mutta tarina ei ottanut minussa tulta. Sen sijaan
eräs ystäväni luki Kuiskausten talon moneen kertaan. Vuonna 2005 ilmestynyttä
Axelssonin Toista tietä en ole lukenut. Ja nyt tämä Kuparienkeli liihottelee
melkein samoihin ilmavirtoihin yltäen kuin Huhtikuun noita. Melkein. Puuttuu
vain se maagisuus, johon Kuparienkeli raskaine siipineen ei ihan yllä. Sen
sijaan naisluonteiden ja kulissien kaatumisen kuvauksena kirja on raastavan
tarkka ja kuin omakohtaisesti koettu.
Axelssonin
tyylistä kertonee jotain se, että häneltä löytyisi sivukaupalla loistavaa
sitaattia. Lisäksi kirja on varsin cinemaattinen. Kaiken näkee filminä ja mieluusti
tämän kirjan elokuvana katsoisinkin. Ja kaikkein cinemaattisin on tietysti eräs
kuolemaa tekevä vanha, hieno rouva, josta tosin lähtevät liikkeelle huoruuden
virrat, mutta ylpeys ja vaikeneminen ovat omat aseensa ja niitä Ebba af Tynne
on osannut aina käyttää. Myös lujaa vauhtia alkoholisoituva, yhteyden omaan
poikaansa kadottanut näyttelijä Marguerite, kuin itse Ofelia, tekee hyvän
roolityön:
Mutta sinä
päivänä, päivänä jolloin minut kirjaimellisesti heitettiin ulos poikani
huoneesta, menin keittiöön, avasin viinikaapin ja otin sieltä erittäin hyvin
temperoituneen bordeaux-pullon. Kädet tärisivät kun avasin sen ja pieni kipu
vihlaisi hartiasta alas olkavarteen. Anton oli käynyt minuun käsiksi. Sattui
oikein kunnolla. Lisäksi olin järkyttynyt, surullinen ja ymmälläni. Tarvitsin
lasin viiniä. Tarvitsin oikeastaan monta lasia viiniä.
Luin
Kuparienkeliä todella kauan. Oli pakko saada kiinni naisten sisimmästä. Välillä
tuli mieleen sekin, että Minna on rajatilapersoona, mutta kuka vain olisi hänen
kokemuksillaan. Minnasta ei vain voinut olla pitämättä. Anetten mielestä Minna
kuuluisi mielisairaalaan, mutta kun on lukenut kirjan, ei mitenkään päädy
tuohon ajatukseen, vaikka Minna tuntui kykenevän melkein mihin vain ja jopa
Ebba af Tynne tuntui jäävän hänen varjokseen. Kuin tarinan kliimaksina nämä kaksi naista,
toisilleen vieraat, mutta saman veren yhdistämät, olivat myös kohtalon yhteen
sitomat:
Niin olen
viimeinkin yksin. Ypöyksin. Sinun ruumiisi makaa toki edelleen viereisessä
sängyssä, mutta se on enää pelkkä kapine, esine, jolla ei ole ajatuksia eikä
muistoja.
Kaikki ovat
poissa. Kaikki ovat lähteneet jonnekin muualle.
Sillä ei ole
väliä. Se on vain mukavaa. Nyt minä voin viimeinkin nukkua. En pelkästään
vajota tajuttomuuden utuisiin kauhuihin vaan todellakin nukahtaa ja nukkua kuin
oikea, elävä ihminen…
Olen
kaivannut pitkään, että saisin nukkua.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K.
