Hänen on kyettävä miellyttämään. Hänen on muututtava, jotta mikään...

Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Dan Rosenholm: Helppohoitoinen puutarha - 88 vinkkiä, joilla saat pihan kukoistamaan vähällä vaivalla

Puutarhoja on moneksi. Olen vieraillut todella upeissa, joissa ei näy rikkaruohon rikkaruohoa, kauden kukat kukkivat upeina ja musiikkina on lintujen konsertto kera suihkulähteiden solinan. Sitten on ollut sellaisia hyötypuutarhoja, joissa pääosaa näyttelevät kasvimaat ja jossain on kukkaryhmä tai pari sekä tietysti hedelmäpuita. Karkealla jaolla kolmantena tulevat ne, joista itse pidän eniten, luonnonmukaiset, mutta eivät luonnonvaraiset puutarhat, joissa puutarha liittyy saumattomasti ympäröivään luontoon, joissa ei nurmikolla ole mitään roolia ja joissa erilaiset köynnökset tuovat viidakkomaista tunnelmaa ja villikukat leviävät. Viime mainittuun pyrin itse, mutta turha luulo, että se tulee itsestään. Joskus tuntuu, että se villiinnyttäminen vasta vaatiikin, mutta olen vasta matkani alussa.

Dan Rosenholmin teos Helppohoitoinen puutarha - 88 vinkkiä, joilla saat pihan kukoistamaan vähällä vaivalla (Trägårdshandbok fär lata. 88 Tips för den som vill göra så lite som möjligt, Minerva 2014, suomennos Kirsi Tuominen) on puutarhakirja juuri heille, jotka rakastavat puutarhaansa, mutta haluavat selvitä siitä mahdollisimman vähällä vaivalla. Heille, jotka jopa saattavat viettää suuren osan kesästään mökillä tai sukuloimassa sen enempiä mieltään puutarhalla vaivaamatta. Dan opettaa 88 ohjelmalla puutarhan omistajan sietämään rikkaruohoja, rakastamaan villiintymistä, kadottamaan työlistävää nurmikkoa ja nauttimaan enemmän. Vinkit on todellakin numeroitu yhdestä kahdeksaankymmeneenkahdeksaan, mutta niitä ennen on vielä helppohoitoisuuten pyrkivän kuusi käskyä, joista arvaan monen ilahtuvan, sillä sen verran olen kuullut ihmetystä, että 'miten te jaksatte tuota ja tuota'. No, ei me aina jaksetakaan ja silloin mekin noudatamme kuudetta käskyä eli siiräämme homman johonkin toiseen päivän, sillä kaikkea ei tarvitse tehdä juuri tänään.

Rosenholmin mielestä me pohjoismaalaiset olemme niin hullaantuneita runsaisiin englantilaisiin puutarhoihin, että yritämme matkia niitä hinnalla millä hyvänsä. Katselemme vanhojen puutarhojen upeita kuvia ja haluamme saada itsellemme juuri vaikka tällaisen, joka on klassinen englantilainen puutarha the Mill Gardenista Warwickissa. Unohdamme, että nämä puutarhat kuuluivat aikaan, jolloin herraskartanoissa työskenteli useita puutarhureita. Nykyajan kiireiselle ihmiselle miltei mahdotonta, mutta jos rakastaa puutarhailua ja puutarhaansa...: Juuri tähän dilemmaan Danin teos tuo apua.

Ohjeita on siis todella paljon ja ihan konkreettisia, mutta yksi on tietty vanha tuttu: Katso luontoa, siellä ei ole tyhjää tilaa. Rikkaruohot eivät mahdu kasvamaan, jos osaa istuttaa kasvit riittävän tiheään. Keväästä syksyyn tämä tarkoittaa, että ensin istutetaan perennat ja sitten niiden väliin sipulikukkia niin paljon kuin mahtuu. Kun sipulikukat ovat kukkineet, oikein valitut perennat peittävät kuihtuvat tulppaanit ja narsissit armollisesti ja sallivat näiden palauttaa energiansa takaisin emosipuliin ilman, että tarvitsee katsoa kuihtuvia sipulikukkaistutuksia.

Hyvin radikaali on 27. vinkki: "Tee kuten Christopher Lloyd, kieltäydy ruusuista!"

Tunnettu englantilainen puutarhuri Christopher Lloyd teki vuonna 1996 sellaisen yksinkertaisen ratkaisun, että hän poisti Great Dixterin puutarhasta koko ruusutarhan. Sen oli sinne 70 vuotta aikaisemmin suunnitellut toinen puutarha-alan legenda Sir Edwin Lutyens. Englannissa järkytyttiin.

"Maailma on täynnä ristiriitaisuuksia: Ensiksi neuvon, ettei helppohoitoisuuten pyrkivän ihmisen tule kasvattaa ruusuja. Sitten paljastan, että pidän niistä. Kumpikin on totta!"

Tämän purkauksen jälkeen Dan tarjoaa neljää helppohoitoista ruusuryhmää, joiden kanssa pärjää keväästä pitkälle syksyyn. Sanomattakin on selvää, että oma suosikkini Rosa rugosa on mukana. Ja kuka voisi vastustaa 'Maidens Blushia'!

Tiedän, että osa puutarhaharrastajista panostaa lujaa tällä hetkellä puutarhansa kulkuväyliin ja tähän kirja antaa oivallisia vinkkejä, sillä tietenkin sitä innoissaan alkaa toteuttaa mitä ihmeellisimpiä juttuja tajuamatta, että lopultakaan ne eivät toimi ollenkaan. Vinkit 2-5 auttavat suunnittelemaan toimivat kulkuväylät.

Yllä oleva kuva ei ole Rosenholmin kirjasta, vaan teoksesta Hehkuvat sipulikukat. Tämä on lainaa, jossa yhdistyvät Tønsbergin ja Ingbretsenin teoksen upea kuva Rosenholmin tekstiin, joka valuu pitkin sieluani kuin kaunein uni, jonka nimi on Luonnonpuutarhan kuningatar - Varjolilja:

"Varjolilja, Lilium margaton, viihtyy lähes koko Suomessa. Se leviää innokkaasti siementämällä, ja muutaman vuoden kuluttua saattaakin kerralla nousta uusia taimia. Kasvi on helppohoitoinen, mutta viihtyy parhaiten ravinteikkaassa, humuspitoisessa ja melko varjoisassa paikassa. Se kukkii kesä-heinäkuussa ja kasvaa lähes metrin korkuiseksi. Ne ovat kuin suoraan saduista."

Kerronpa nyt, että minun suuri haaveeni on ollut juuri varjoliljat, mutta en tajunnut, että ne kylväytyvät itse. Ostin viime syksynä elämäni kalleimmat kukkasipulit, sillä hankin muutamia valkoisen varjoliljan lupauksia. Tämän Danin vinkki 12 hurmaamana jatkan projektia tänä vuonna. Nyt on enää taivas kattona saada tämä unelma todeksi.

Vanhanajan syreenimajan perustaminen ei ole juttu eikä mikään. Kokenut puutarhasunnittelija Da Rosenholm neuvoo yhdistämään useampaa lajia sekä lajiketta sekä niiden eri värisävyjä. Reunoilla on pensasmaista ja matalampaa syreenipensasta, joka tuo ryhmään pesämäisyyttä. Minulla on tämä istutus tehty muutama vuosi sitten suoraan vastapäätä pergolaa, joka muodostuu köynnöshortensioista. Näin toinen istuinryhmä on syreenimajassa ja toinen pergolassa, mutta niistä muodostuu kokonaisuus, jossa eri paikoissa istuvat voivat mukavasti seurustella keskenään. ja istutusryhmien alla ei ole nurmikkoa vaan laatoitus!

Niille, jotka eivät halua nurmikosta elämäntehtävää, on tämä mininurmikko japanilaisesta puutarhasta hyvä vinkki. Kymmenien vuosien kokemuksella olen todennut, että nurmikkoa työläämpää ei ole. Ja mitä järkeä on nurmikossa: Paljas avoin kenttä puutarhassa näyttää jotenkin...oudolta. Rosenholm suosittelee vain parinkymmenen neliön nurmialuetta, josta voi selvitä hengissä. Iso nurmialue tarkoittaa järkyttävää määrää nurmikon leikkuuta pitkin kaunista suvea. Se on melu- ja pakokaasusaastetta ja pitkiä työteliäitä tunteja. Tuloksena agorafobistinen kenttä, joka on kuin epäluontoa, sillä se ei kuki vuodenaikakasveja, siinä eivät varjosta suuret puut, siinä ei ole suloisia siimeksiä, villikukatkin akileijoja myöten on koneen terä katkaissut.

Helppohoitoinen puutarha on oiva suvituliainen kenelle vaan. Tämä ei stressaa ja sopii myös mökille ja siirtolapuutarhoihin. Minä tunnen monia, joita mikään maailmassa ei saisi viettämään kesiään kitkien tai ruohonleikkuukonetta lykkien...

Minulle tuli tästä Dan Rosenholmin kirjasta mieleen hauska uusi termi: Torkkupuutarha! Miksi emme voisi torkkua omassa puutarhassamme hyvin mielin ja vain nauttia siitä, että on kukkia, kirjoja ja suvi!


*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjasähkökäyrä 

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

*****

Leena Lumin puutarhassa

Kirsti Kuronen: Väärää verta

Syöpä ei ole saanut nimeään vahingossa. Se on Cancer eli rapu. Nimensä mukaisesti ilkeä ja salakavala vastustaja. Se voi kohdata sinua, minua, lastasi, äitiäsi, ketä vaan. Mitä pidempään elämme, sen varmimmin se meidät tavoittaa. Mutta se ottaa kiinni myös nuoria, kauniita ja rohkeita. Länsimaissa se ottaa kiinni joka kolmannen ihmisen. Ranskassa pelkästään rintasyöpään kuolee potilas per tunti. Blogini luetuin kirja viideltä vuodelta on David Khayatin Syötkö Riskiruokaa? - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista, josta on ollut kiinnostunut jo 9 040 lukijaa! Syöpä tuntuu koskettavan meitä kaikkia. Minäkin olen sen kokenut ja olin vain kolmenkymmenen. Se on koskettanut myös äitiäni ja monen montaa ystävääni. Siltä ei ole välttynyt myöskään kirjailija Kirsti Kuronen, joka sai keväällä 2008 tietää sairastavansa myeloomaa, pahanlaatuista verisyöpää, josta tuli hänelle pysyvä kumppani. Siinä heikompi olisi jo heittänyt pyyhkeen kehään. Kirsti ei. Viime vuonna tarjoilin teille Kurosen kirjan Ammeiden aika. Hyvin koskettava kirja täynnä lunta, lumen hellyyttä, voimaa. Myös sairautta ja ammekylpyjä. Symboliikkaa, jolla selvitä. Nyt edessäni on Kirsti Kurosen runoteos Väärää verta (Myllylahti 2014), jossa Kirsti kertoo tunnoistaan diagnoosin jälkeen, kantasoluhoidoista, sairaspäivien vuoristoradoista, joissa tunteet ailahtelevat laidasta laitaan, mutta hetkeksikään ei oikeasti luovuteta.

Verikoe. Keuhkokuva.
Sydänfilmi. Munuaisultra.
Anemia. Rautaa ja pussiverta.
Paleltaa.

                         Akuutti munuaistulehdus?

Itkua. Tiputusta. Virtsankeruu.
Iltalämpö. Alapaine 120.
Aorttaläpässä vuoto.
Huoneessa nuutumus.
Nesteenpoistoa.

                     Autoimmuunitauti?

Munuaisbiopsia.
Viidenpäivän dialyysi.

Luuydinnäyte.

                     Ja tulos:

Verisyöpä, käypä.

Veri elämää pitää
ylhäällä omenapuun
oksan haarassa
istumassa iikkana,
tyllerönä haava sormessa.

Syksyn väreissä
värjää maan
povessa majailevan
suonen, kasvattaa
väärän verson.

(hän joka ei usko on insinööri)

Myelooma, omani.

My oma.
Ikioma.

Kirsti Kuronen, s. 1966, on lempääläinen kirjailija. Väärää verta on hänen toinen runokokoelmansa. Lisäksi hän on kirjoittanut 13 lasten- ja nuortenkirjaa ja yhden romaanin aikuisille. Hän sai Topeliuspalkinnon vuonna 2011 nuortenromaanistaan Pirueettiystävyys.

Jos en näe
millainen olet aikuisena

Jos kuolen
en tiedä mitä opiskelet
miten tanssit
syötkö hedelmiä

Jos kuolen
en tiedä löydätkö kumppanin
tuleeko sinusta isä
leikitkö legoilla taas

Jos kuolen
en tiedä nauratko usein
mitä lauluja laulat
hiihdätkö saareen ja takaisin

Jos kuolen
en tiedä luetko runoja
minne matkustat
silitätkö

oletko yhtä hurmaava kuin tänään?

Jos kuolen
en koskaan

                     saa tietää

Väärää verta -teoksesta saamaansa tekijänpalkkiot kirjailija lahjoittaa Suomen Syöpäyhdistyksen toimintaan, joten nyt jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa: Tehdään Kirstin kirjasta oma kampanjamme, jolla tuemme jokaisen syöpään sairastuneen elämää. Ostetaan kirja itselle omaksi, ystävälle, sairastuneen omaiselle, sairastuneelle. Hyvä kumppani, sillä näissä runoissa sairauden rinnalla kulkee koko ajan pärjääminen. 

Lähetän myös toivomuksen, että syöpäsairaita varten koulutettaisiin vain tähän työhön sopivia henkilöitä. Eräs jonka tunnen, on nyt saattohoidossa. Viikko sitten hän pyysi hoitajaa rasvaamaan jalkansa, mutta hänelle tiuskaistiin, että 'sen verran voit kyllä taipua itsekin'. No, hän ei voi. Jalat jäivät rasvaamatta. Ystäväni joka menehtyi syöpään, pyysi,että hänelle ei tuotaisi lihaa, sillä hän on kasvissyöjä ja lisäksi hän pyysi auttamaan ylleen oman yöasunsa. Hän sai sitten loppuun asti kuulla olevansa 'madame, madame, joka täällä vaatii...' Kaikki, jotka lähtevät hoitoalalle, eivät siihen sovi ja tälle emme ehkä koskaan voi mitään, mutta annetaan hyvänen aika kunnioittava ja kaunis käytös edes heille, joille ei enää ole huomista.

Kotiinlähtöpäivä

murenen
jos tulee este

jos veriarvot huonot
jos kuume nousee
jos ripuli
jos

lamaannun
pelkästä odotuksesta
luen lääkärin silmät
                    väärin
onneksi onneksi onneksi 
                    pääsen kotiin

noutakaa kurpitsavaunulla
järjestäkää tanssiaiset
soittakaa fanfaari

olkaa kuin ennen
tehkää makaroonilaatikko

ja nukkumakolo
                   isoäidinneliöistä
                   kanelin tuoksusta
                   Catharina G:n runoista

mustista silmänalusista
seinien valoista ja varjoista
eteisen räsymaton raidoista
pyykkikoneen junkutuksesta
ikkunalasiin kopsuvista kärpäsistä
neljästäkymmenestäkolmesta valokuvakansiosta
                                           ja takkatulen loimosta


*****

M:lle♥

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Vastaan Muistoja -kuvahaasteeseen!

Vastaan Paulan kuvahaasteeseen, jonka nyt nimesin Muistoja-haasteeksi. Paula, kiitos♥ Tämä ei nyt mene kauhean hyvin, sillä meillä on vanhojen kuvien digille tallentaminen vasta alkamassa. Kaiken huipuksi olisin nyt tähän juttuun kuvannut meidän koko perheen vanhoja kuvia, siis minun lapsuudestani, mutta olen ne ensimmäisestä omasta albumistani irrottanut ilmeisellä tarkoituksella juuri tallentamista varten ja en niitä nyt tähän hätään löydä. Tehdään tämä nyt sitten niillä mitä on. Ensimmäisessä kuvassa minä Säkylässä. Äiti ja isä ehtivät olla avioliitossa monta vuotta ennen kuin minä, esikoinen, synnyin Turun saksalaisessa sairaalassa Heidekenissa. Tätä kuvaa myöhemmin otettiin valokuvaajalla otos jossa istun tuolilla ja rusetti on kiinnitetty kaljuun päähäni teipillä! Tämänkin kuvan löysin nyt jutustani Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja.

Yllä isä ja minä Säkylässä. Valitettavasti komea isäni ei tässä näy...Meistä on paljon kuvia yhdessä, mutta kun ne eivät nyt löydy. Juttua isästä ja tyttärestä löytyy täältä

Asuimme pari vuotta Kerimäellä, jossa aloitin kouluni. Ensimmäisen koulupäiväni vietin nurkassa ja alku ei ollut muutenkaan lupaava ja siitä kerron lisää täällä

Tämä kuva on otettu Säkylässä, mutta asuimme jo Luvialla. Vietin kuitenkin osan kesistäni Pyhäjärven rannalla perheessä, jonka isoäiti oli ollut kasvattityttärenä mummollani Amandalla. Tämä vuonna kävelen Katinhännän kujia mm. tähän taloon. Tuskin kuorma-autoja enää on, mutta kiinnostaa kovasti, vieläkö puutarhasta löytyy niitä maailman makeimpia päärynöitä. Olen saanut myös kutsun mummoni kotitaloon, jota asuu nyt isäni lapsuuden ystävä...

Tässä on tehtävä aikahyppy, sillä mustavalkokuvamme, ne lapsuuden perhekuvat, ovat jossain hyvässä jemmassa, jota en nyt löydä. Tässä luokkakuva, jossa minä istun eturivissä. Olen kolmas vasemmalta ja vieressä oleva pikkutyttö on luokanvalvojamme tytär. Luokanvalvojamme ja äidinkielen opettajamme on vasemmassa reunassa. Hän on toinen heistä joita saan kiittää siitä, mitä olen nyt.

Minä ja Sammy♥

Porin Suomalaisen Yhteislyseon lukiokuva. Huh-huh, näistä vuosista en kerro mitään, mutta olen tyttö keltaisessa minihameessa seisomassa vasemmassa reunassa.

...siis se oli vähän tällaista ja sitten paljon muutakin;) Enpä taida kertoa, mutta ainakin silloin oli Hair ja...

Tässä porukka, joka kulki yhdessä läpi teinivuosien kuohujen ja osa jatkoi siitäkin eteenpäin...Meri on kaivannut tuota mun takkia, mutta eihän sitä enää...Yksi tässä kuvassa olevista oli mukana kun tapasin R:n!// Kun Hannelle kommentoin, että meidän aikana pojilla oli ihanat, kiharat, Beatles-pituiset hiukset, sitä ei voi tästä kuvasta uskoa, mutta kyseessä on poikkeustila: Pojat ovat intissä tai sinne lähdössä.

Tässä paatin kannella matkalla Luvialta Raumalle.

Villeistä teinivuosista huolimatta tuli sitten tällainenkin päivä.

Elämäni ensimmäinen työpaikkakuva minusta, vaikkakaan ei ensimmäinen työpaikkani. Pyrin opiskelemaan historiaa Jyväskylän yliopistoon, mutta jäin kolmen pisteen päähän. Silloin kukaan ei sanonut: "Pyri uudestaan." Minä tiesin sitten Merille sanoa sen kolmasti. Olin tosissani lähdössä malliksi Lontooseen (tähän oli syynsä, jota en tuo julkisuuteen), mutta isä ja kauppaopiston rehtori saivat minut yhteistuumin 'siirtämään' lähtöä ja niinpä tuli kauppaopiston yo-luokilla vietettyä pari vuotta. Oli hauskaa tavata maineikas rehtori eräillä kauppaneuvoskutsuilla myöhemmin: Vähän muisteltiin;)

Lopetan nyt tältä erää tähän kuvaan, jossa minä ja esikoiseni Luvian kauniilla kalliorannoilla.

Näitä on kiva tehdä, mutta monen kuvan kohdalla ajattelen, että ihan kaikkea en ainakaan minä julkaise: Siis ei mitään hurjia biletyskuvia tms. Noita aikoja on myös kiva joskus muistella, mutta miten usein tuleekaan mieleen, että 'oi hurja nuoruus, ihanaa, että elin sinut lujaa, mutta ehkä en jaksaisi toistoa!' Toisaalta voin kertoa, että kun täytin pyöreitä, pidin hippibileet ja hyvin jaksettiin aamuviiteen.

Ottakaa tästä mukaan kaikki te, jotka haluatte: Olen lukenut, että muisteleminen on terveellistä!

Haastan edelleen Minttulin blogista Minttulin kuvailuja, Birgitan blogista Skool ja kulaus, Jaanan blogista Täällä toisen tähden alla sekä Hannen blogista Virtausta elämään.

Love
Leena Lumi

Because The Night

On niin hiljaista, että kuulemme...

On niin hiljaista, että kuulemme
eilen lauletun laulun:
"Sinä menet vuorten kautta ja minä laakson..."
Vaikka kuulemmekin - emme usko.

Hymymme ei ole surun naamio,
eikä hyvyytemme uhraus.
Ja jopa enemmän kuin kannattaisi
säälimme heitä jotka eivät rakasta.

Olemme niin hämmästyneitä itsestämme,
että mikä voisi enää hämmästyttää meitä enemmän?
Ei sateenkaari yöllä.
Ei perhonen lumessa.

Ja kun nukahdamme,
näemme unessa eron.
Mutta se on hyvä uni,
mutta se on hyvä uni,
koska me heräämme siitä.

- Wislava Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)
kuva Iines

Eva Fanqvist Skubla: Puutarhan ystävät ja viholliset - Hyötyeläinten ja tuholaisten luonnollinen tasapaino

Kohta kolmekymmentä vuotta 3000 neliön puutarhaa pitäneenä on saanut sekä minut että Lumimiehen usein toteamaan, että innoittava, mutta kova laji. Onneksi tuosta isosta neliömäärästä on puolet lehtoa, mutta ei senkään anneta risukoitua vaan päin vastoin sinnekin on istutettu lisää lehtoon sopivia lajeja. Puutarhailun himo ja ilo voittaa kuitenkin melkein kaikki vastukset, mutta kasvien tuhoeläinten kanssa olemme usein, liian usein tunteneet suurta voimattomuutta sekä tehneet rutkasti töitä. Eniten harmitusta on tullut siitä, että kaikki haittaötökät tuntuvat keskittyvän juuri kesiin, jolloin on televisiokuvaus, puutarhalehden haastattelu tai jotkut isommat juhlat. Tällöin olen ottanut järeät aseet käyttöön: Auringon laskun jälkeen olen suihkuttanut kirvoja täynnä olevia ruusupensaita milloin milläkin aineella. Siinä tuntee olevansa kuin brittiläisen puutarhamurhaajattaren roolissa. Toki en ole ongelman kanssa yksin, joten monet neuvot ja temput on kokeiltu. Lisäapua tarjoavat tietokirjat, jotka auttavat tunnistamaan, mitkä ötököistä ovat puutarhalle vahingoksi ja mitkä eivät.

Eva Fanqvist Skublan tietoteos Puutarhan ystävät ja viholliset - Hyötyeläinten ja tuholaisten luonnollinen tasapaino (Trägårdens väner och fiender. Tips och råd för naturligt balans mellan nyttodjur och skadedjur, Minerva 2014, suomennos Jutta Järvensalo) on tuhti tietoisku puutarhan haittaeläinten tuunistamiseen ja torjuntaan. Samalla opimme, mitä ötököitä kannattaa puutarhassa suosia. Kirja jakaantuu kymmeneen lukuun, jota ovat Terve puutarha, Yhtäläissiipiset ja luteet, Perhosen ja pistiäisen toukat, Kovakuoriaiset, Kaksisiipiset, Etanat ja kotilot, Suuremmat yksilöt, Hyötyeläimet, Sieni-itiöt sekä Virukset ja bakteerit. Jokaisen luvun jälkeen seuraa kauniisti suunniteltu sivu Vinkkejä ja ohjeita. Valokuvat ovat Evan ottamat ja niitä on tdella paljon. Kirjan kannen voisin syödä, mutta ilman tuota ötökkää eli siis niin kaunis kansi. Ja sitten vähän 'makupaloja':

Tuttuakin tutumpi marjalude (Pentatomidae), jonka varmaan kaikki tunnistavat jo hajusta. Ötökkä kuuluu imeviin luteisiin, jotka imukärsänsä avulla imevät kasvista ravintoa, jolloin kasvin solukko kuolee ja lehdet sekä uudet versot kellastuvat. Näitä sekä kirvoja ja kemppejä voi yrittää torjua kovalla vesisuihkulla tai suopavesiliuoksella. Kirvoihin tehoaa myös jos istuttaa kasvien väleihin samettikukkaa, mutta jos lähistöllä on tavattu espanjansiruetanaa, samettikukka ei sovi, sillä se on tämän tuholaisen suurta herkkua ja oikein houkuttelee espanjansiruetanoita paikalle. Paras keino on tehdä puutarhasta suosiollinen linnuille ja lepakoille!

Puutarhan suojelijoihin kannattaa laskea myös kesyt linnut.

Yllä näky, joka nostaa verenpainettani: Kääriäiset ovat tunkeutuneet luumuun! Mitä muuta me niin paljon odotammekaan kuin luumuaikaa. On istutettu eriaikaisia luumupuita ja toiveet ovat korkealla, mutta kääriäiset...Niiden läsnäolon tunnistaa näistä kirkkaista, kumimaisista pisaroista hedelmän pinnalla. Tällöin tietää, että toukka on matkalla kohti luumun kiveä nakertaen samalla hedelmälihaa ja levittäen ulostettaan. Kääriäisiä voi yrittää torjua vanhemmista hedelmäpuista hankaamalla puunrungot puhtaiksi toukista ja irrallisista kaarnanpalasista.

Tässä kansikuvan kaunotar, viherkukkajäärä, josta kuvateksti toteaa näin: "Viherkukkajäärä (Lepturobosca virens) viihtyy puutarhan kukissa. Sen toukat kehittyvät kuolleissa männyissä ja kuusissa. Kukkajäärän kanta on vaarassa, koska vanahat puut vähenevät koko ajan. Anna jäärälle turvapaikka puutarhassasi!" Monet jäärät ovat siis uhanalaisia lajeja ja niistä ei ole puutarhalle haittaa, vaan toukkina ne syövät kuolleita ja lahonneita puita ja aikuisina imevät kukista siitepölyä ja mettä.

Tämä voisi olla minun painajaiseni, sillä olen hulluna akileijoihin ja oikein kerään erilaisia valkoisia ja vaaleanpunaisia lajeja. Tässä on puuhassa akileijan äkämäsääski (Macrolabis aquilegiae), joka vahingoittaa kukkaa niin, että sen toukat voivat asua kasvin vahingoittuneissa osissa. Kukat tuhoutuvat ja näin eivät tietenkään kehity edes siemenet, joka on suuri murhe hänelle, joka odottaa tämän kasvi-ihanuuden leviävän kaikkialle puutarhaan.

Koska puolet tontistamme on lehtoa, emme ole voineet täysin välttyä lehtokotilolta (Arianta arbustorum), mutta viime suvi oli kyllä kaiken huippu. Kuvassa on valkotarhakotilo, mutta lehtokotilo muistuttaa paljon tätä. Näitä poimimme aamuin illoin satoja. Ikinä ennen ei ole ollut moista kauhun kesää. Oli myös ensimmäinen kesä, jolloin emme nähneet yhtäkään siiliä puutarhassamme. Nyt aion laittaa siilille koiran kuivamuonaa kuppiin suojaisaan paikkaan heti kun on niiden heräämisen aika. Viime keväänä oli tuolloin juuri reissussa, joten aloitus meni liian myöhälle. Monet siilit kuulemma kuolevat keväällä nälkään, kun niillä ei ole alkukeväästä vielä mitään syötävää, joten niiden selviäminen on usein ihmisen avun varassa. Muistan suvia, jolloin siilejä oli useita, eikä kotiloista tietoakaan. Istutin viime suvena lisää jouluruusuja ja yhtenä aamuna yksi niistä oli syöty aivan maantasalle. Tuli hyvin murhanhimoinen olo ja alkoi systemaattinen kotiloiden hävitys. Etanat lienevät monen riesana ja kirjassa onkin niiden torjunnalle omistettu kaksi sivua vinkkejä ja ohjeita.

Kannattaa todellakin panostaa siihen että linnut ja lepakot viihtyvät puutarhassa. Se alkaa jo siitä, että aloittaa lokakuulla lintujen ruokinnan ja jatkaa sitä huhtikuun lopulle. Näin keväällä linnuilla on huutava pula pesäpaikoista, joten eikun lintupönttöjä puihin, mutta ei auringon paahteen puolelle. Me puhdistimme eilen pöntöt ja huomenna käymme noutamassa muutaman lisää. Voipi tulla ensimmäinen pönttö lepakoillekin. Jos tontillanne on tilaa ja siellä kasvaa haapoja, vaalikaa niitä: Haapapuu on monen linnun turva ja kun linnut sen hylkäävät, tulevat tilalle lepakot.

Kirjassa on luku nimeltään Väsyneet kasvit ja tämä oli minulle ihan uutta asiaa. Ymmärrän kaikki vuoroviljelyt yms. mutta tämä väsyneet kasvit on jotain muuta ja valitettavasti taitaa koskea juuri nyt sisääntulomme vaatimattomuuden lumoamme, hansaruusua. Siinäpä kurtturuusu, joka aloittaa varhain, kukkii vielä lumihuntu yllään ja sen ohitse ei voi mennä nuuhkaisematta sen lumoavaa tuoksua. Nyt hansani on jo pari vuotta kukkinut vähemmän ja vähemmän. Se on leikattu alas, sitä on lannoitettu, sille on annettu uutta multaa, mutta mikään ei tunnu auttavan. Noin kolmenkymmen vuoden jälkeen on sydäntäsärkevää, jos en voi tehdä tuolle upealle pensasruusulle mitään. Tässäkin on toki osasyynä, että sama kasvi on ollut aina samassa paikassa, mutta kun sen kuningatarpaikka on sisääntulossa, ei siihen voi mitään raperperia laittaa kasvamaan! Eva tosin myöntää, että kasvien väsymisen syytä ei tarkkaan tiedetä ja että kyseessä on monen asian summa. Niistä sitten kerrotaan mitä ne voivat olla ja miten niitä torjutaan. Alla oleva sato ei ole itsestäänselvyys...

Puutarhan ystävät ja viholliset ei tuo voimattomuuden tunnetta vaan päinvastoin. Kirjan tekijä suosittelee ottamaan mallia luonnosta ja tekemään puutarhasta niin monimuotoisen kuin mahdollista. Jos yksi kukkalaji ei menesty yhtenä kesänä, katse kohtaa monia muita hyvin kukkivia. Lisäksi kasvien monipuolisuus houkuttelee paikalle myös hyötyeläimiä ja edistää näin puutarhan luonnollista suojelua. Kannattaa myös muistaa, että puutarhan ei tarvitse olla täydellinen. Puutarha jos mikä opettaa sietämään epätäydellisyyttä, sillä aina joku kohta on vaiheessaan. Me esimerkiksi jouduimme viime suvena leikkaamaan alas Mustialan ruusumme, joka on alapuutarhamme paraatipaikalla ja heinäkuun upein kukkija.

Tämä kirja on puutarhurin tärkeä käsikirja. Erilaisia kasveja ja ötökäitä on hakemistossa niin paljon, että en kyennyt niitä mitenkään laskemaan, mutta siitä ymmärrätte, miten monipuolisesta kirjasta on kyse. Oi ihana toukokuu: Tule jo! Tuskin jaksan odottaa, että näen, miten magnoliani on selvinnyt ensimmäisestä talvestaan...

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

nuku rauhassa, nuku...

nuku rauhassa, nuku
           kauniita unia

                                                        (en näe enää, näe!)

anna anteeksi hauraat hetket
joina olin kova

rakastin kuin 
                      valoa
           ja sinä olet valon läpi
           loistava onnellinen
           harha

kuva, hiljainen pysähtynyt


- Maaria Päivinen -
Sinun osasi eivät liiku (ntamo 2014)
kuva Weheartit

Broadchurch: Brittisarja joka vei mennessään ja kohti viikonloppua...

Mitä sitä voisikaan joululahjalta toivoa, kuin että se olisi niin kiinnostava kuin oli nuoriltamme saama ensimmäinen tuotantokausi brittisarjaa Broadchurch: Meidän piti vähän vain vilkaista ja katsoa loput viikonloppuna, mutta nautimme tämän kaiken kahdessa arki-illassa. Yhdessä emme pystyneet;) Siis 374 minuuttia sellaista psykologista jännitystä, että olen aivan koukussa sarjan näyttelijöihin, enkä vähiten David Tennantiin ja Olivia Colmaniin.

Sarja on K12, joten minäkin kestin hyvin katsoa, mutta silti jännitys oli niin kovaa, että huomasin välillä unohtaa hengittää. Kaikki siis lepäsi, ei toiminnallisuuden vaan psykologisesti tiheän tunnelman varassa. Pieni yhteisö meren rannalla. Kaikki tuntevat toisensa ja lopulta eivät kuitenkaan. Sitä ihan tosissaan jakso jaksolta itsekin epäili murhaajaksi ketä milloinkin ja lopussakin veikkasin väärää.

Jaksan vuodesta toiseen ihmetellä, miten britit oikein tämän tekevät...Onnistuvat niin huikeasti, että tähän kisaan vastaa korkeintaan Silta.

Vahvan sarjan jälkitunnelmissa siirrymme viikonloppuun, jolloin vaihtuu myös kuukausi. Katselen hämmästyneenä, miten magnolia, jasmiinit ja atsalea lykkäävät uusia silmuja. Toivon todellakin, että maaliskuu ei tuo nyt takatalvea, vaikka olenkin koko talven kaivannut lunta. Kuka jaksaa pitää pidennetystä julmasta huhtikuusta? Minä en. Mutta jos ei kunnon talvea niin toukokuu tänne ja heti: Oi ihana toukokuu!

Kanaa slaavilaisittain nautimme viikonloppuna ja siinä ohessa on tietty capresea Lauantai-illan huuma on Midsomer, homejuustoja, rypäleitä ja viiniä. Kukaanhan ei tätä osannut edes arvata;)

Lupaan teille kuukauden vaihtumisen kunniaksi unta ja lunta, mutta sen jälkeen korkkaamme kevään tämän vuoden ensimmäisellä puutarhakirjalla Puutarhan ystävät ja viholliset. Kirjan kansi on niin kaunis, että ellei tuo ötökkä olisi tuossa, olisin jo kannen syönyt!

Nyt täytyy lähteä vetämään 7-10 kilsan lenkki tuonne rapaan, että saa sitten viikonloppuna herkutella. Kuljen edelleen kuten koko ikäni koirannannnat taskuissani ja silloin tällöin tapahtuu vanhoja muistoja herättäviä tapaamisia. Tässä tuttu sensitiivinen rotu, jollaisen kanssa saimme elää melkein 15 vuotta. Hän kyllä osaa näyttää, miltä rapa tuntuu, vaikka suvella onkin ensimmäisenä uimassa.

Ei ole vaikea arvata, kuka tässä palvoo ja ketä!

Tässä tuli monenlaista mieleen...

Kaikille tasapuolisesti omannäköistään viikonloppua♥

Love
Leena Lumi

So Close 

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi nyytiä?

Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen, hän ihan yksin asui taloaan ja talo oli myöskin yksinäinen. Siis kaksin kerroin yksin peloissaan hän sytytteli yöllä lamppujaan ja ryömi peiton alle vinkumaan kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä ja mörkö húusi pitkään pimeässä siellä.

Tove Janssonin kuvakirja Kuka lohduttaisi nyytiä? (Vem ska tröstät knyttet?, WSOY 1960, suomennos Kirsi Kunnas) on minulle kaikkien Janssonin kirjojen koskettavin. Se on ollut osa elämääni aina, mutta erityisesti jälkeen 3.3.1984. Usein kirjoihin, joista kovasti pitää, joita on saanut tai ostanut, ehkä löytänyt antikvariaateista, liittyy joku henkilökohtainen tarina. En ole yhtä valmis jakamaan kirjatarinoitani kuin olen valmis jakamaan kukkatarinoitani, mutta päätin nyt toisin.  Vaikka kirjan tarina elämässäni alkoi jo eräässä meren saaressa kauan sitten, se oli silloin vain kuin kaunis, meripärskeiden makuinen tervehdys: 'Kiva tavata, me kohtaamme vielä.'

Kuka lohduttaisi nyytiä? ei tokikaan unohtunut, sillä miten voi unohtaa jotain näin runollista, merellistä ja kohtalokasta. Jotain näin lohdullista. Jotain näin taikaa, joka joskus voikin muuttua todeksi.

Niin nyyti lähti siitä meren rantaan ja löysi näkinkengän valkean. Hän astui varovasti hienoon santaan ja tuumi: löysin ihmeellisen maailman.

Toiseudessa: Nyyti oli merellä eikä vielä tiennyt tuitusta mitään. Tuitulta oli juuri leikattu melanooma ja hän päätti selvitä. Hän päätti olla tuittu, joka vähän pelkää mörön mörinää, mutta arvaa pelastuksen olevan tulossa. Ja sitten tapahtui nyytin ja tuitun kohtaaminen 3.3.1984 eräässä ratsastusnäytöksessä. Katseet yhtyivät ylitse väen. Muutama sana ja sitten satoja kirjeitä...

Ui valtameren mustaa aavaa pitkin niin yksinäinen pullo, ui ja ui ja lipui rantaan, kuten arvasitkin ja pullopostipulloks paljastui. 

Se kirje oli nyytin ensimmäinen. Hän kätki sen siis sopukkaan. Ja koska tuittu oli myöskin yksinäinen ja sitä paitsi tyttö sekä peloissaan, kas nyyti tuli rohkeaksi niin, kuun alla ui ja vaipui haaveisiin...Ja kesäyö on kaunis yö, kun yö on heinäkuun, kun joku jotakuta kohta lohdutella saa ja kaikki muuttuu uudeksi, kun seikkailukin odottaa.

Toiseudessa: Tuittu paketoi kirjan Kuka lohduttaisi nyytiä? kauniisti. Hän kirjoitti siihen omistuskirjoituksen: "Nyytille tuitulta 1984 luettavaksi joka ilta ajatuksella...valoksi elämään, seikkailuun, lämpöön - minuun  Nyytille tuitulta, joka haluaa ikiystäväksi nyytin. Tuitulta, joka pelkää onnen hiipivän ohitse liian hiljaisin askelin..." Sitten tuittu postitti kirjan ja se kirja oli ensimmäinen, jonka nyyti tuitulta sai. Ja sen jälkeen tapahtui paljon.

Ja tuittu ruusut sai ja kirjeen luki ja nimenkin hän tarkkaan tavasi. Ah, posken punaruusut häntä puki ja nyytille hän sylin avasi ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus, on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus, on meri jota nähnyt en mä milloinkaan ja kauniit näkinkengät joita poimitaan.He lähtivätkin heti matkaan vilijaanan myötä ja kaikki homssut hurrasivat heille pitkin yötä, nyt juhlavalot valaisevat meren mustaa selkää. Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!

Toiseudessa: Nyyti ja tuittu saivat vauvan, jonka nimeksi tuli Meri. Sitä ennen he olivat olleet veneellä kaksi pitkää kesää. Vesi oli heidän ja näkinkengät ja meren rannan kivet. Paljon myöhemmin tuli sellainen asia kuin nyytin ystävänpäiväyllätys, jolloin hän avasi tuitulle blogin. Mistä ihmeestä nyyti sai nimen Lumi, eikä Tuittu, vaikka tuittu oli jo pitkään ajatellut alkaa kirjoittaa kaikki tekstinsä nimellä Tuittu?

Ja kuinkas sitten sattuikaan?: Kun tuittu aikoi kirjoittaa tätä juttua, mistään ei löytynyt nyytille omistettua kirjaa Kuka lohduttaisi nyytiä? Ei löytynyt edes Merille lahjaksi annettua Kuka lohduttaisi nyytiä? Tuittu kauppaan juoksi ja kirjan osti, nimenkin hän tarkkaan tavasi ja kun hän kotiin palasi: Siinä kirjaston hyllyllä kaksi samanlaista kirjaa lepäsi, varmaan mörkö ne siihen ryttäsi. Ei kahta ilman kolmatta ja mikäs sen paremmin juhlaksi, kuin kolme kertaa Kuka lohduttaisi nyytiä? kolmenkymmenen vuoden kunniaksi!

...ja sitten elivät he onnellisina elämänsä loppuun asti...

♥♥♥♥♥

Osallistun tällä kirjalla Opuscolon  Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.


♥♥♥♥♥

Osallistun tällä kirjalla Opsucolon Muumit ja minä -haasteeseen


♥♥♥♥

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Opuscolo ja Elina/Luettua elämää

♥♥♥♥♥

Lastenkirjat Leena Lumissa

Renata Graham: Koruntekijän käsikirja

En ole kauheasti koruhullu, mutta tiedän lukijoissani olevan sekä koruja rakastavia että myös koruja itse tekeviä, joten miten voisinkaan olla esittelemättä teille kirjaa korujen tekemisestä. Pakko kyllä myöntää, että innostuin koruista enemmän kun siirryin ns. pukukoruihin. Nyt aidot roikkuvat toimettomina korunaulakossa ja kun käytän korua, haluan sen olevan näyttävä, mutta minulle riittääkin silloin vain yksi koru. Tässä on monta makua ja mieltä, monenlaista tyyliä aina glamourista hippityyliin, draamasta harmoniaan ja se juuri tekee korujen maailmasta niin kiinnostavan. Ehkä olen kuitenkin vähän koruhullu…

Renata Grahamin kirja Koruntekijän käsikirja (How to Design with Beads, Minerva 2013, suomennos Eva Katajamäki) vastaa aloittelevan koruntekijän moniin kysymyksiin: Pitääkö ideoista tehdä luonnoksia? Mitkä värit sopivat yhteen? Minkälaisia helmiä on saatavilla? Mistä löytää inspiraation? Mitä pitää ehdottomasti välttää? Mitä helmiä ja lankoja voi yhdistää toisiinsa? Mitä kaikkia materiaaleja on käytettävissä? Minkälaiset korut sopivat tietyntyyppisille ihmisille tai eri tilaisuuksiin?

Yllä mainittuihin kysymyksiin korujen muotoilua ja valmistamista 20 vuotta opettanut Renata Graham on juuri oikea henkilö vastaamaan.  Hänen kirjansa on koruntekijän unelmaa, joka on täynnään sekä korujen valmistamiskuvia että kuvia luoduista ihanuuksista. Kirja jakaantuu neljään osaan, jotka ovat Suunnittelu, Helmiopas, Muut tarvikkeet sekä Tekniikat ja työohjeet.

Lukiessani kirjan alun juttua Värien maailma alkoi kuume nousta  ja teki mieli aloittaa itse korujen tekeminen. Tunnen painetta käsillä tekemisen taitoon, minkä osoitti jo innostukseni Wilhelmiina Halmeen kirjaan Kaikki kaunis on käsin tehty. En osaa ommella, mutta ihailen heitä, jotka osaavat. En osaa tehdä koruja, mutta missä ikinä liikummekaan, jään kuin hypnotisoituna ihailemaan kaduilla ja toreilla koruja takovia ja kieputtavia käsityöläisiä.  Väreistä pakko sanoa sen verran, että otin ’vahingossa’ saman kuvan kahteen kertaan, joten jotain minun värimaailmastani kertonee tämä:

Sanon joskus, että toinen nimeni on turkoosi, mutta voiko tätä kukaan vastustaa!

Yläkuvassa  melkein samanvärisistä kivistä tehty koru. Kyseessä on Turkoosi memory-ranneke, hopean hohtoa, lasia ja korukiviä. Koru on valmistettu memory-vaijerista, joka on ruostumatonta terästä. Se palaa aina muotoonsa, vaikka sitä yrittäisi suoristaa.  Tässä korussa on käytetty memory-vaijeria tavallisen metallilangan sijasta, koska näin koru sopii ranteeseen kuin ranteeseen eikä kaipaa lukitusta. Jos ei tiedä etukäteen korun käyttäjän ranteen kokoa tai tekee rannekkeita myyntiin, memory-vaijeri on paras valinta.

Alla kolmirivinen rannekoru, jossa helppokäyttöinen vaijerilukko. Tämän korun viehätys perustuu suurelta osin antiikkikullan tuomaan hienostuneisuuteen.

Renatan kanssa pääsee valmistamaan sormuksia, rannekoruja, metallipitsi- ja kangashelmikaulanauhan, korukivi- ja helmisykeröriipuksen, laukkukorun, kristallitiaran ja monta, monta muuta ihanuutta.

Turkoosiin hurahtaneille tiedoksi, että turkoosin sävyt vaihtelevat sinisestä keltaiseen ja vihreään. Alakuvassa yksi kaunis ja hillitty vaijerikaulakoru valmistusohjeineen:

Näet tässä sivun, jossa esitellään koru, vasemman reunan listassa tarveaineet ja alla valmistustapa. Näin menee tämä koko kirja eli tarjoaa yksityiskohtaiset ohjeet kahteenkymmeneen lumottuun koruun. Minusta tämä vaijerikaulakoru on jotenkin niin keväinen: Kuin pikkulinnun munia, mutta onneksi ei kuitenkaan. Suloinen koru! Koukuttava kirja!